PisaPisaPisa - kyllä, minullakin on mielipide :)

Olen pahoillani. Tiedän että tämä tulee jo kaikilla korvista, mutta ei ole pakko lukea, jos ei jaksa kuulla enää sanaakaan Pisa-tuloksista :) Tällä kertaa inspiraationani toimi tämä Hesarissa ilmestynyt uutinen, jossa esitettiin jälleen muutama ajatus siitä, mitkä seikat voisivat tuloksiin vaikuttaa. Minulla on oma ajatukseni.

Syytä tuloksiin on haettu vähän kaikkialta. Minusta syy ei ole liiallisessa teknologian määrässä. Tai teknologian puutteessa. Syy ei ole liiallisessa opettajajohtoisuudessa. Tai oppilaiden liiallisissa vapauksissa. Turha minusta syytellä myöskään työrauhaongelmia. Tai kotiongelmia. Tai maahanmuuttajia. Tai joulupukkia. (Vaikka olisihan se voinut tuoda vähän lisää tietokoneita meidän koululle...)

Minusta ongelma on siinä, että ympäröivä maailma opettaa ja ohjaa lapsia erilaisten taitojen pariin, kuin perinteinen koulu. Sekä siinä, että sen sijaan, että koulu olisi pyrkinyt nopeasti reagoimaan muutokseen muuttamalla vaatimuksiaan ja työskentelytapojaan, se edelleen liputtaa "vanhanaikaisen" opiskelun puolesta. Eli sen sijaan, että koulu hyödyntäisi lasten muualta hankkimat taidot, se taistelee niitä vastaan. Arvaahan sen kumpi sen taiston voittaa.

Taskussa kulkeva netti opettaa nuoret siihen, että minkä tahansa tiedon tai asian voi tarkistaa pienessä hetkessä. Motivaatio opetella ulkoa yksityiskohtia laskee, kun tietää että oikeassa elämässä ne voi aina tarkistaa tarpeen tullen. Ennen tilanne oli toinen. Jos tahdoit tarkistaa jonkun tiedon eikä käsillä ollut tietosanakirjaa, vahvoilla oli se, joka muisti asian ulkoa tai se, joka jaksoi lähteä kirjastoon. Yksittäisten tietojen ulkoa opettelu oli paremmin perusteltua.

Mutta! Ennen kuin joku siellä riehaantuu, että mitä voi oppilailta odottaakaan, kun opettajatkin myöntävät, että netistä saa kaiken valmiina - maltahan hetki vielä! Olen vasta puolessa välissä argumenttiani!

Nykyäänkään kaikkea ei kuitenkaan voi tarkistaa netistä. Netti ei korvaa taitoa ajatella omilla aivoilla, yhdistellä tietoja, tehdä niistä johtopäätöksiä, perustella. Hyvä yleissivistys myös suojaa humpuukilta, jota netti on tulvillaan. Ja nykypäivän ehkä tärkeimpiä taitoja on tiedon luotettavuuden arviointi, koska kaikki tieto on ulottuvillamme, mutta kaikki tieto ei ole luotettavaa. Nämä tiedot ja taidot on jokaisen itse hallittava. Mutta niitä ei kunnolla opeteta.

Valitettavasti perinteisen koulun suosima ulkoaopettelun painottaminen vie huomion pois kokonaisuuksista ja omasta ajattelusta. Jos peruskoululainen haluaa kokeesta hyvän numeron, hän käyttää aikansa kokeeseen valmistautuessaan opettelemalla ulkoa erinäisiä yksityiskohtia: nimiä, vuosilukuja, listoja. Jos hän taas on tullut siihen tulokseen, että numerolla ei ole niin väliä ja että jatkossa hän löytää samat tiedot helposti googlella, hän ei opettele mitään.

Moni nuori (tai aikuinenkaan) ei ymmärrä, että tietoja ja taitoja on siis kahdenlaisia. Eikä koulu sitä edelleenkään opeta. (Tiedän, moni kyllä tunnilla näitä asioita yrittää painottaa ja kehittää, mutta perinteinen koemalli: "lue kappaleet 5-12 ja kokeessa olet ilman kirjaa ja testataan mitä muistat" vie siltä pohjan ja oppilas päätyy opettelemaan asioita ulkoa.) Minusta tässä piilee ainakin osasyy siihen, miksi nuorten motivaatio opetella asioita on laskenut ja miksi oppimistulokset heikkenevät. Liian moni nuori tekee koulun vanhentuneen tietokäsityksen takia johtopäätöksen, että koulu opettaa turhia asioita, jotka myöhemmin löytyvät paljon pienemmällä vaivalla netistä.

Minusta, jotta voisimme opettaa nuorille pitkäjänteistä työskentelyä, omaa ajattelua ja laajempia kokonaisuuksia, meidän tulisi hyväksyä tämä tiedon jakautuminen kahteen eri lajiin. Meidän pitäisi myöntää, että osaa tiedoista ei tarvitse aina osata ulkoa, koska sen voi tarkistaa helposti ja suunnata opetuksen resurssit niihin tietoihin ja taitoihin, joita ei voi tai joita tarvitaan sen luotettavan tiedon löytämiseen. Ja myös testata ja arvioida niitä.

Kuulostaa aika ylevältä ja hienolta, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että vaadimme oppilaita osaamaan vaikkapa pohjan pinta-alan kaavan ulkoa, annamme sen valmiina kokeeseen (sen voi oikeassa elämässä tarkistaa äkkiä) ja testaamme osaako oppilas soveltaa sitä. Kielten kokeita voisi olla kahdenlaisia: toiset puhtaasti sanastopainotteisempia - sillä oikeassakin elämässä on osattava suurin osa sanoista ulkoa, kaikkea kun ei voi tarkistaa ja toiset sellaisia, joissa voisi olla vaikka koko kirja mukana ja testaisimme oppilaan kielitaitoa ja opiskelutaitoja laajemmin. Tai entäpä jos kielten tunneilla oikeasti opettelisimme käyttämään google kääntäjää ja muita nettisanakirjoja? Hyödyntämään wikipediaa käännöksissä? Jos emme tekisikään näistä vihollisia, vaan ystäviä ja työkaluja ja teettäisimmekin käännöksiä näitä työkaluja käyttäen, jolloin oppilaatkin huomaisivat, että ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan peruskielitaitoakin tarvitaan.

Vielä loppukommentti niille, jotka ovat huolissaan oppilaiden yleissivistyksen tasosta ("jos ne eivät mitään opettele ulkoa, niin mitä käy yleissivistykselle"): paras tapa oppia jotain ja muistaa se myös myöhemmin on käyttää tietoja, soveltaa niitä, yhdistellä ja pohtia. Ajatelkaapa, jospa ne oppilaat näin tekemällä muistaisivatkin paremmin ne asiat, jotka he ennen opettelivat vain irrallisina tietoina koetta varten ja unohtivat heti sen jälkeen?

Opetettaiskos yhdessä?

Kesästä asti, tai siis siitä asti kun luin Saloviidan Luokka haltuun -kirjan, olen miettinyt mahdollisuutta hyödyntää koulumme laaja-alaista erityisopettajaa vaativien ryhmien kanssa ja kokeilla samanaikaisopetusta. Meidän koulussa on käytetty aika ahkerasti "klinikkamallia", missä tukea tarvitsevat oppilaat ovat olleet joitain tunteja erityisopettajan luokassa opiskelemassa tuntien lomassa. Luokka haltuun -kirjassa todettiin kuitenkin tutkimuksiin nojaten, että se ei välttämättä olisi kaikkein tehokkain tapa tukea oppilaita. Yhdeksi ratkaisuksi tarjottiin samanaikaisopettamista. Ja sitä olen mielessäni nyt pyöritellyt.

Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.

Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.

Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?

Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...

Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.

Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?

Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?

Blogihiljaisuudesta kohti Joulurauhaa

Hei vaan pitkästä pitkästä aikaa! Syksy sujahti ohi aikamoisella vauhdilla. Ylihuomenna on jouluaatto ja pian vaihtuu vuosi. Onneksi. Toivottavasti ensi vuosi olisi vähän parempi.

Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista  helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.

Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.

Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!

Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.

Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)

Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014! 

"Parhaat keinot toimivaan opetukseen"?

Luin kesällä Timo Saloviidan (2013) Luokka haltuun! Parhaat keinot toimivaan opetukseen -kirjan ja täytyy sanoa, että minuun teki vaikutuksen kirjan alkuosa, jossa Saloviita referoi tutkimustuloksien kautta hyvän koulun, opettajan ja opetuksen piirteitä käyden läpi meta-analyysien tuloksia (meta-analyysi = verrataan ja kootaan yhteen lukuisten samanlaisten tutkimuksien tuloksia, jotta saadaan kattavampia ja pätevämpiä tuloksia, meta-analyysien avulla tutkittujen oppilaiden lukumäärät nousevat heti satoihin, tuhansiin ja jopa kymmeniin tuhansiin).

Heti alkuun Saloviita varoittaa luottamasta liikaa maalaisjärjellä tai mutu-tuntumalla saatuihin vastauksiin oppimiseen vaikuttavista tekijöistä. Ja se varoitus todellakin tulee tarpeeseen, kun kirjaa alkaa lukea. Näette kohta kun listaan joitain kirjassa esiteltyjä tutkimustuloksia. Pitäkää siis tuolista kiinni, kun luette näitä ja varatkaa kirja sitten kirjastosta ja lukekaa tarkemmin. Näitä ei ole helppo niellä, kun on tässä systeemissä itse opiskellut ja opettanut.

Aloitetaan siis. Koulutason järjestelyistä oppimistuloksiin vaikuttavat eniten:

• Luokkakoko ei vaikuta merkittävästi oppimiseen. 
• Pysyvä opetusryhmä vaikuttaa positiivisesti oppimiseen (muuttaminen ja luokallejääminen negatiivisesti).
• Tasoryhmittely ei vaikuta oppimiseen. Paitsi jos ryhmillä on erilliset opetussuunitelmat. Silloin lahjakkaat oppivat entistä paremmin ja heikot entistä huonommin. 
• Osittainen erityisopetus (yleisopetuksen oppilas käy osan tunneista erityisopettajan luona opiskelemassa) ei vaikuta oppimiseen, muuten kuin että oppilas jää enemmän jälkeen.
• Erityisluokat eivät vaikuta oppimiseen tai heikentävät sitä. Jopa siis siinä määrin, että erään tutkimuksen johtopäätösten mukaan "erityisluokkasijoitus on riskitekijä, joka lisää marginalisaatiota ja eristymistä" nimenomaan myöhemmässä elämässä. Integraatio sitä vastoin edistää oppimista ja elämässä selviytymistä.
• Avustaja luokassa ei edistä oppimista.

Lyhyesti sanottuna: integraatio edistää erityisoppilaan oppimista eikä integraatiolla ole todettuja vaikutuksia muihin oppilaisiin (tutkimuksessa kohteena 28 000 hollantilaista oppilasta). 

Pistää miettimään, eikö vain? 

Tekee mieli väittää vastaan, eikö vain? 

En sano juuta enkä jaata. Ei minulla oikein olisikaan tarjota kuin omat käsitykset tutkimustuloksia vastaan. Mutta laittaa todellakin ajattelemaan!  

Mennään silti eteenpäin! Mitkä ovatkaan opettajan tärkeimmät piirteet oppimistulosten kannalta? 

• Muodollisesti pätevä? Ei.
• Hyvät pedagogiset sisältötiedot? Ei. 
• Työkokemus? Kyllä.
• Korkeat odotukset oppimisen suhteen? Kyllä.
• Hyvä suhde oppilaisiin? Kyllä.

Tämän pitäisi olla hyvä uutinen kaikille sijaisille, vanhemmille ja tietysti meille opettajillekin (jos vaan pääsemme irti omasta ylemmyydentunteestamme ja pystymme myöntämään, että ehkä jossain määrin tätäkin ammattia pystyisi hoitamaan "kuka tahansa"): jos olet kannustava ja välittävä aikuinen ja uskot lapsen oppimismahdollisuuksiin, tulokset on hyviä :)

Entäpä opetus sitten, mitä opettajan tulisi tehdä ja mitä ei, jotta opetus on toimivaa? Lukekaa yksityiskohdat oikeanlaisesta kyselemisestä, ennakkojäsentäjistä ja virheiden korjaamisesta (=korjaa virheet aina) kirjasta itse, mutta kolme ajatuspalaa teille tarjoilen: 

• Ensinnäkin yllätys yllätys: suora opetus (niin niin, se perinteinen opetus) on tehokasta, kun se toteutetaan oikein (kertaa, aseta tavoite, opeta osissa ja selitä selkeästi, paljon harjoittelua, varmista ymmärrys, anna palautetta ja korjaa virheet, ohjaa itsenäiseen työhön ja valvo sitä). 

• Ja toiseksi: läksyjen merkitys on melkein olematon. Hyvät ja vanhemmat oppilaat hyötyvät niistä eniten, nuoret ja heikommat eivät juuri. Tähänkin vaikutti opettajan oma panos läksyjen suhteen: millaisia läksyjä, millaisia ohjeita, millainen kontrolli. Pistää miettimään millaisia läksyjä ja miksi kannattaa antaa.

• Kolmanneksi, tukiopetus vaikuttaa oppimistuloksiin silloin kun se annetaan etukäteen, muttei juurikaan kun se annetaan jälkikäteen. 

En tiedä teistä, mutta minä todelläkin pysähdyin miettimään omaa opetustani ja periaatteitani. Olen käyttänyt paljon erityisopettajaa tukiopettajana heikommille, olen antanut tukiopetusta jälkikäteen, annan läksyjä - epämääräisiä läksyjä ("lukekaa kappale"), kaipaan avustajaa avukseni ja haaveilen toisinaan tasoryhmistä. Nyt mietin olenko oikeastaan auttanut oppilaita joillain ratkaisuillani ollenkaan?

Todennäköisesti nämä minun listani eivät teitä vielä vakuuttaneet, eikä tarvitsekaan. Ehkä ne kuitenkin hieman edes pysättivät tai ainakin vähän häiritsivät, niin että mieli teki sanoa vastaan. Edes vähän? Lukaiskaapa kirja. Ei se tietysti kaikkia vakuuta siltikään. Eikä ehkä tarvitsekaan. Mutta jos vähän pysähtyisi miettimään. Eiväthän kaikki nuo tutkimukset aivan täysin väärässäkään voi olla? 

Vinkkejä uudelle opettajalle

Tiedän. En ole kovin vanha opettaja itsekään. Varsinkaan kun melkein puolet virkaurastani olen ollut äitiyslomilla. Mutta silti aion yrittää antaa jotain yleisvinkkejä uudelle opettajalle.

1) Ole oma itsesi. Luokan edessä ei kannata yrittää vetää mitään roolia ihan vaan siksi, ettei siitä tule mitään pitemmän päälle. Ensinnäkin oppilaat näkevät esittämisen läpi ja reagoivat siihen varmasti. Toiseksi roolin vetäminen on rankkaa, kun kaiken muun muistamisen lisäksi pitää muistaa vielä pysyä roolissa ja kolmanneksi, et kuitenkaan jaksa ja oma persoonasi pilkistää esiin lopulta. Älä siis yritä esittää tosi coolia ja nuorekasta, jos et sellainen ole. Älä esitä jäykkää ja asiallista, jos sinulla oikeasti vilkkuu pilke silmäkulmassa. Ole aito, sitä oppilaat kaikkein eniten arvostavat.

2) Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta heti toiseksi neuvoisin, että ei saa pelätä olla opettaja. Eli vaikkei oman persoonan suhteen kannata alkaa vetämään rooleja, on jokaisen opettajan kuitenkin oltava opettaja ja omaksuttava se rooli. Luokassa opettaja päättää ja vaatii, että häntä totellaan. Jos ei vaadi, ei häntä totella ja oppilaat testaavat tämän kyllä.

3) Älä unohda huumoria. Ihminen, joka nauraa, ei ole uhkaava. Ihminen, joka uskaltaa nauraa omille virheilleen, on helposti lähestyttävä. Kaikille oppilaiden temppuiluille ei tarvitse hermostua, joskus voi nauraa, kunhan et ole ilkeä. Mutta onhan se nyt vaan huvittavaa, jos löydät ysiluokkalaisen ison pojan piileksimästä naulakon alta, ettei tarvitse mennä ulos! (Muista silti olla opettaja ja vaatia että sinua totellaan, vaikka sinulla onkin huumorintaju!)

4) Osallistu, mene mukaan. Vaikka olisitkin töissä määräaikaisena, mene mukaan koulun toimintaan ja osallistu. Käy tyky-reissuilla, tutustu työkavereihisi, osallistu juhlien järjestämiseen ja sano mielipiteesi koulun käytänteitä koskevissa keskusteluissa. Koskaan et tiedä mistä työpaikkasi saat ja kenen kanssa jatkossa tulet työskentelemään tai keneltä saatetaan kysäistä, kun sinua johonkin virkaan harkitaan. Osallistumalla opit myös itse paljon.

5) Ja taas heti vastakkainen neuvo. Päätä rajasi ja pidä niistä kiinni. Sinun ei tarvitse ottaa kymmentä ylituntia vain koska olet nuori ja määräaikainen. Sinun ei tarvitse olla järjestämässä kaikkia tapahtumia ja istua jokaisessa toimikunnassa, vain koska vanhemmat eivät viitsi tai jaksa. Pidä huoli omasta jaksamisestasi_ päätä mihin osallistut ja minkä jätät muille.

6) Löysää vähän. Auskuna jokainen tuntisuunnitelma viilattiin minuutilleen. Auskuna piti osoittaa innovatiivisuutta ja hyödyntää kaikenlaisia erilaisia ja uudenlaisia työtapoja aina ja koko ajan. Saat jatkaa samaa linjaa, jos se sinusta hyvältä ja toimivalta tuntuu ja sinulla tosiaan on siihen kaikkeen aikaan. Tai voit löysätä vähäsen. Sinulla on vuosia ja vuosikymmeniä toteuttaa visioitasi ja testata työtapoja, mutta muista että myös "hyvä perustunti", jolloin opettaja opettaa asian koko luokalle, harjoituttaa ensin yhdessä ja ohjaa asteittain itsenäiseen harjoitteluun ja sitten valvoo itsenäistä harjoittelua, on tutkitusti tehokas. (Ks. Timo Saloviita, Luokka Haltuun! 2013) Olen myös sitä mieltä, että jokaisen on syytä joskus kokeilla kerran mitä tapahtuu, jos meneekin luokkaan ilman mitään suunnitelmaa. Kasvattaa itseluottamusta, kun huomaa, että siitä selvittiin ja vaikkei siitä ehkä ihan tehokkainta ja tuloksekkainta tuntia tullut, pääsitte eteenpäin ja selvisit ihan hyvin.

7) Kysy ja puhu. Kun et tiedä jotakin: kysy. Kun joku asia askarruttaa: kysy. Kun joku asia ei suju: puhu. Kun joku juttu painaa mieltä: puhu. Älä jää ongelmien kanssa yksin! Kaikki neuvovat mielellään (hei! opettajiahan tässä ollaan!) eivätkä pidä uutta opettajaa tyhmänä, koska hän kysyy jotakin. Ja jos joskus rohkaiset mielesi opehuoneessa ja päätät puuskahtaa, että "hitsi, kun mulla ei jostain syystä suju yhtään ton 7B:n kanssa tunnit!" niin ihan varmasti saat joko vertaistukea: "joo, ne on kyllä levoton ryhmä!" tai apua "no siellä ne pari aina yrittää haastaa, mut mulla auttaa kun...". Ja sitä samaa puhumistahan tämä blogikin on, tarvetta käsitellä oman ammatin ihmeitä.

8) Anna itsellesi aikaa. Ja armoa. Kukaan ei ole opettajanakaan täydellinen, joten armahda sen tavoittelusta itsesi. Kukaan ei myöskään ole valmis opettaja heti työuransa alussa. Kasvu alkoi auskuvuonna, mutta ei ole vielä lähellekään päättynyt. Tutustu itseesi hiljalleen ja anna itsellesi aikaa kasvaa uuteen rooliisi.

9) Älä unohda elämää työn ulkopuolella. Suunnittelu vie aikaa. Tehtävien valmistaminen vie aikaa. Tehtävien tarkistaminen se vasta aikaa viekin. Koteihinkin on oltava säännöllisesti yhteydessä. Ja töissäkin pitäisi käydä jossain välissä. Älä anna työn nielaista sinua, vaan varaa aikaa rentoutumiselle ja omalle elämälle. Varsinkin jos sinulla on jo perhe. Päätä vaikka, etten vie töitä kotiin (ja yritä pitää siitä kiinni). Tai päätä, että illalla kahdeksan jälkeen et tee enää töitä. Tai tee töitä illalla ainoastaan kahdeksasta yhdeksään (siitä kun lapset nukkuu, siihen kun oma aika alkaa).

10) Luota itseesi. Sinusta on tähän! Ihan varmasti on. Jos muutkin ovat opettajina pärjänneet (ja mieti miten erilaiset ihmiset!), niin miksi ihmeessä et sinä!

Koulut alkaa, syksy saapuu?

Niin se lämmin kesä on taas ottamassa askeleen kohti syksyä, kun koulut alkavat ympäri Suomen ja tiedotusvälineissä kinastellaan siitä, pitäisikö kesälomia siirtää myöhemmäksi ja pitäisikö koulupäiviä pidentää tai siirtää myöhemmäksi, liikenteessä liikkujia varoitetaan pienistä koululaisista sekä pohditaan lasten ja nuorten jaksamista. Mielenkiintoista oli lukea myöskin kotikouluista, sillä omankin koulun alueella on yksi oppilas, joka opiskelee kotona. Joissain kunnissa tosin koulun alkua varjostavat opettajien lomautukset. 

Minun kesäni meni jälleen kerran hurahtamalla. Lasten kanssa päivät on aika samanlaisia, oli sitten kesä tai talvi - aina herätään aikaisin, aina mennään nukkumaan aikaisin, aina taistellaan päiväunista siinä välissä ja kun ei nukuta, syödään. Jossain välissä ollaan ulkona. Pienten kanssa ei kovin kummallista kesäloma-ohjelmaakaan kannata järjestää, kun loppujen lopuksi leikkipuistossa on ihan yhtä kivaa kuin huvipuistossa, kotona nukutaan paremmin kuin reissussa ja lyhytkin matka on aika uuvuttava pienille. Ja mikä on uuvuttava pienille, on suorastaan superuuvuttava vanhemmille. 

Vaikka lasten kanssa tietysti on ihan normaaliakin väsyä, olen kaiken lisäksi taistellut vähän isommankin uupumuksen kanssa jo keväällä ja edelleen kesällä. Monet pienemmät ja isommat seikat oman yksityiselämän puolella vaan ynnäytyvät yhteen ja vievät voimia ja intoa oman elämän pyörittämisestä. (Siinä kohtaa kun on lapsia, omakotitalo, talolainat ja remontit ei elämää enää "eletä" vaan "pyöritetään" tai siltä minusta on tuntunut.) Siihen sitten joku pieni vastoinkäyminen ja alkaakin olla vaikea toipua, kun arki ja lapset pitävät huolen siitä, että omaan rauhaan ei pääsekään noin vain vetäytymään ja toipumaan. 

Jossain kohtaa kesää harkitsin jo, että olisin soittanut rehtorille ja sanonut, että tulen jo elokuussa takaisin töihin - ihan vaan että saisin etäisyyttä kotiin. Mutta en sentään soittanut. Isona vaarana olisi ehkä ollut uupua entistä enemmän. Nyt on kuitenkin vielä aikaa yrittää asetella asioita uomiinsa ennen joulua ja sovittua töihin paluuta. Jota siis todellakin odotan. Ja pelkään. Saman aikaisesti. 

Kaikesta huolimatta jaksan edelleen innostua siis työasioista. Olen lueskellut jotain ammattikirjallisuuttakin taas kesän kunniaksi ja nyt aloin haaveilla erityispedagogiikan opinnoista avoimessa yliopistossa. Järki onneksi vielä sanoo, etteivät rahkeet riitä juuri nyt. Mutta saahan sitä haaveilla, vai mitä? 

Mukavaa elokuuta ja loppu kesää ja innostusta töihin tai opiskeluihin kaikille!

Kesälukemista netistä

Tässä samalla kun odottelen, että uhmaikäisellä uni voittaa halun laulaa sängyssä katselin blogin tilastoja ja huomasin, että useampikin lukija on löytänyt tänne SUKOL:in sivuilta. Sivuille on listattu kesälukemista (heti alkoi hieman nolottaa, kun juuri toivottelin hyvät kesät ja sanoin, että palataan syksyllä taas näppäimistön ääreen), mutta toivottavasti uudet lukijat löytävät jotain mielenkiintoista tuolta vanhemmista teksteistä :) Ja ehkäpä tuosta SUKOL:in listalta löytyy myös muuta kiinnostavaa luettavaa niille, joita koulu ja työt jaksavat kesälläkin kiinnostaa. Sellaisten kannattaa kurkata myös Turun Tildan tekstejä sekä juttuja Noviisiopettajan ensimmäisestä ja toisesta vuodesta, sillä opettajuus on opettajuutta vaikka eri aineita opetettaisiinkin!

Lupaava hiljaisuus laskeutui äsken viereiseen huoneeseen... Taidan uskaltaa hiipiä pois vahtipaikaltani. Äitin oma aika alkoi juuri :)

Tuli kesä kesä kesä...

Hupsista, niin sitä aika vaan menee eteenpäin ja käsillä on se aika vuodesta, jolloin määräaikaiset ja sijaiset ovat yleensä työttöminä ja me virkavapaalla "lomailevat" olemme taas töissä. Vaikka blogin päivitystahti on hiipunut kohti kevättä muutenkin, niin taidan aloittaa nyt ihan virallisen kesätauon. Omassa kotielämässä on tällä hetkellä meneillään kaikkea sellaista, mikä tuntuu imevän kaiken ajan ja energian. Luojan kiitos olen vanhempainvapaalla, sillä jos kaiken muun lisäksi olisi pitänyt puskea läpi koulu-toukokuun, niin ei taitaisi minussa olla niin paljoa mehuja enää jäljellä, että pystyisin ajattelemaan yhtä ainutta kokonaista ajatusta. Toivottavasti ajat ja olot tasaantuvat ennen joulua, jotta pystyn töihin palaamaan! Nyt en sen enempää ajattele joulua tai töitä tai syksyä tai edes ensi viikkoa.

Auringonpaistetta tuntuu riittävän aiankin toistaiseksi ja kaikkea ihanaa luettavaa on yöpöytä pullollaan (kunpa olis myös aikaa lukea :D ) joten toivottelen kaikille ihanaa kesää! Yritän taas syksyksi saada vähän tekstejä julkaisukuntoon :) Nyt kaikki vaan laiturinnokkaan akkuja lataamaan!  

Toukoterveiset

Huhtikuu on vaihtunut toukokuuksi aika salakavalasti. Nuorempi tyttäristämme päätti aloittaa korvatulehduskierteen nyt jo ennen puolen vuoden ikää ja samaan syssyyn vanhempi tytär on päättänyt, että päiväunet eivät ole hänen juttunsa. Ei siinä muuten mitään, mutta äidin oma aika on kutistunut samalla aika olemattomiin. (Ja jos molemmat tytöt nukkuvat eikä äiti ole ihan kuolemanväsyksissä, niin toki joku puhelinmyyjä aina onnistuu katkaisemaan oman oleilun :) Samalla myös ajatukset ovat pysyneet poissa töistä ja työasioista.

Sen verran olen kuitenkin työjuttuja mielessä käyttänyt, että kun satuin löytämään käytettynä Kari Moilasen Yli esteiden -teoksen, piti se hankkia itselle. Samalla innostuin ja tilasin uutena Kielinavigaattorin. Tarkoituksena olisi ehtiä ne lukea ajatuksen kanssa tässä kesän tai syksyn aikana ja poimia sieltä käyttöön toimintatapoja ja vinkkejä. Luin Yli esteiden -kirjan opiskeluaikana ja lainasin sen pari vuotta sitten uudelleen kirjastosta, mutta tahdoin sen itselleni, sillä sekin on vähän sellainen kirja, johon palaa mielellään uudestaan, kun kohtaa uudenlaisia haasteita. Katsotaan vaan miten mahtaa käydä sen lukemisen kanssa... Aika kun tuntuu tosiaan olevan hieman kortilla.

No, nyt kun kirjoittaminen sopivasti katkesi ensin lehtimyyjän soittoon, sitten nuoremman itkuun vaunuissa, minkä jälkeen olikin aika herätellä vanhempi tyttö niiltä päiväunilta, joille rauhoittumisessa meni enemmän aikaa, kuin siinä nukkumisessa, niin ehkäpä toivottelen mukavia viimeisiä viikkoja koulussa tai töissä sekä tietenkin ihanaa viikonloppua (toivotaan että aurinkokin jaksaisi paistella). :)

Positiivisuutta peliin!

Kun joskus kauan sitten aloitin ensimmäisessä kunnollisessa kesätyöpaikassani asiakaspalveluhommissa, työnantajani antoi kaksi neuvoa jotka olen muistanut aina siitä lähtien. Ensinnäkin, jotta asiakas kokee saaneensa hyvää palvelua, pitää palvelun oikeasti olla parempaa kuin hyvää. Asiakkaan perusolettamus on, että asiakaspalvelija on kohtelias ja tekee työnsä hyvin ja nopeasti. Vasta kun asiakaspalvelija tekee jotakin, mikä ylittää tämän, kokee asiakas saaneensa hyvää palvelua.

Toiseksi hän muistutti, että asiakas antaa aina herkemmin negatiivista kuin positiivista palautetta. Kun ottaa päähän, pysähtyy asiakas helposti kirjoittamaan tulikivenkatkuisen palautteen ennen yrityksestä ulos marssimista, kun taas positiivisen kokemuksen on täytyntyt olla jollain tapaa ylivertainen, että asiakas viitsii vielä lähtiessään pysähtyä kirjoittamaan kiitokset.

Näistä ohjeista toinen tuli mieleeni, kun syksypuolella katselin luokkien wilma-merkintöjä ja ne wilma-merkinnät taas tulivat mieleeni nyt kun seurailin tätä keskustelua ja kurkin kyseiselle FB-palstalle. Aloin nimittäin miettiä sitä, miten paljon helpommin opettaja kirjoittaa wilmaan negatiivista palautetta ja miten usein myös positiiviset palautteet osuvat niille oppilaille, joille negatiivisetkin palautteet osuvat. Ne rauhalliset, hiljaisemmat, vähemmän näkyvät, tunnolliset oppilaat eivät juuri merkintöjä kerää, eivät hyvässä tai pahassa.

En ala selitellä, en ala syyllistää. Niin se vaan helposti menee, kun aika ja opetusryhmien koko eivät ihan täsmää. Sitä kirjaa vaan "tärkeimmät". Unohdukset. Häiritsemiset. Rangaistukset. Kiitokset todella aktiivisille. Kannustukset niille "häiriköille", jotka poikkeuksellisesti tekevätkin hyvin hommia (sillä opettajat toki tietävät, että ne jotka saavat paljon negatiivista palautetta, tarvitsevat paljon positiivistakin palautetta, jotta kierre katkeaisi). Harvemmin tulee merkittyä kannustusta sille rauhalliselle oppilaalle, joka ei hirveästi viittaa, mutta tekee mitä pyydetään, eikä hae huomiota.

Se on sääli. Heitä on kuitenkin suurin osa. Heidän ansiostaan moni tunti pysyy kasassa ja, jos nyt ei ihan lähde lentoon ja yllä ihmeelliseen flow'hun, niin ainakin onnistuu, menee läpi, sujuu. Heillä on kirjat mukana. He ovat tehneet läksyt. He lukevat kokeisiin. He tekevät annetut tehtävät tunnilla. He eivät pidä melua itsestään, jos myös eivät ehkä uskalla kysyä neuvoakaan. He pärjäävät ihan hyvin ja oppivat ihan mukavasti. He ovat kaikin puolin niin kuin kuuluu. Ja jäävät siksi usein paitsioon.

Haastankin nyt teidät, jotka vietätte näitä kevätauringon valaisemia päiviä luokissa oppilaiden kanssa ja salaa laskette päviä kesäloman alkuun: merkitkää tulevien viikkojen aikana kiitokset, kannustukset, kehut niille, jotka harvoin niitä saavat, vaikka useimmiten ne ansaitsisivat! Kertokaa heille, että heidät on huomattu ja heitä ja heidän ponnistelujaan arvostetaan.

Tässä kopio minulle tuntemattoman oppilaan Wilma-merkinnöistä, kuva on kopioitu avoimelta nettisivulta. Poistin varmuuden vuoksi myös opettajien lyhenteet, mutta lisättäköön vielä että kommentit tulivat yhteensä kuudelta eri opettajalta. Otettaisiinko tästä mallia ja otetaan kehuminen tavaksi!

Pyynnöstä protestointiin, protestoinnista provosointiin, provosoinnista poistamiseen ja poistamisesta potkuihin...

No niin, koulusta ja kurinpidosta ja opettajien oikeuksista ja huonosti käyttäytyvistä kakaroista ja sellaisesta on nyt kirjoiteltu enemmän ja vähemmän asiallisesti uutisissa, kolumneissa, nettipalstoilla ja ties vaikka missä. Kaikki ihan varmasti tietävät mistä puhun ja mitä kaikkea siitä on sanottu, joten en nyt ala referoida. Tässä jotain ajatuksia tapaukseen ja siitä käytyyn keskusteluun liittyen.

• Pelkästään tapauksesta levinneen videon sekä irtisanomisperusteiden perusteella olen itse sitä mieltä, että teini käyttäytyy tyhmästi, kun jänkkää alunperin pienessä asiassa vastaan ja alkaa turhaan ärsyttää opettajaa henkilökohtaisuuksilla - vähempikin protestointi olisi riittänyt. Olen myös sitä mieltä, että opettaja turhaan provosoituu teinin suunsoitosta eikä aikuisena osaa asettua tälläisen käytöksen yläpuolelle, vaan ylimitoittaa otteet tilastapoistamisessa - rauhallisempi toiminta ja vähäisempi voimakin olisi todennäköisesti riittänyt. Olen myös sitä mieltä, että irtisanomispäätös on ylilyönti, jos taustalla ei ole mitään aikaisempia varoituksia tai muita vastaavia selkkauksia - varoitus olisi riittänyt. 

• Jotkut nettikeskustelijat puolustavat opettajan otteita väittämällä ettei muita mahdollisuuksia tilanteessa ollut. Olen eri mieltä. Aina on muita mahdollisuuksia. Minä en pienenä naisopettajana edes voisi turvautua tuollaiseen keinoon ja silti on selvittävä. Oppilas ei ollut vaaraksi itselleen eikä muille, joten tilasta poistamisella ei ollut kiire (olisiko rauhallisesti uudestaan ja uudestaan toistettu: "ole hyvä ja mene ulos" toiminut?) eikä poistumisvaatimus edes ollut se välttämätön rankaisukeino (uhata jälki-istunnolla, rehtorilla, yhteydenotolla kotiin tms.). 

• Jos kuvittelette tilanteen kotiinne. Teini soittaa suutaan, sinä käsket sen ulos, mutta sepä ei mene ja sitten... Mitä? Työntäisittekö teininne voimalla rappusiin? Vai ette?

• Useat kirjoittajat tuntuvat olevan sitä mieltä, että "ennen sentään oli kaikki paremmin ja opettajaa kunnioitettiin poikkeuksetta". Niinkö? Ihanko totta? Milloin tälläinen aika oli? Miehestäni oli hauskaa kastella kouluaikana opettajan pehmustettu tuolinpäällinen (sitä kun ei voinut silmällä huomata) ja nauraa vääränä, kun opettaja istui siihen ja kasteli housunsa. Isäni muistelee mielellään miten he kiusasivat aikanaan yhtä opettajaa ja mm. nostivat tämän pienen auton parkkiruutuun poikittain, niin ettei sillä päässyt kahden auton välistä ajamaan pois. Pappani naureskelee muistoille siitä, miten he eivät välttämättä viitsineet mennä tunnille, jos oli hyvä mäenlaskuilma. Väittivät vaan etteivät kuulleet kellonsoittoa. Jos opettaja meinasi lyödä sormille viivottimella, niin sormet pystyi kiskaisemaan äkkiä alta, jolloin viivottimet katkeilivat ja opettajalla paloi hermot. Niin, että aika kultaa muistot, sanon minä. 

• Sitä paitsi. Helposti suurin osa oppilaista kunnioittaa opettajaa ja on mukavia ja kohteliaita ja tottelevat. Moni testaa joskus rajojaan ja purkaa pahaa mieltä koulussakin, mutta ei niitä oikeasti hirveitä häirikköjä, joihin ei mikään koskaan tehoa ole niin paljon. Ne yksittäisetkin toki vievät aikaa ja energiaa ja vaarantavat rauhallisen työskentelyilmapiirin ja osa jopa opettajan tai toisten oppilaiden turvallisuuden. Mutta oikeasti heitä on vain pieni vähemmistö, joten ei nyt aleta väittää, että koko Suomen nuoriso on ihan pilalla eikä ketään tottele. 

• Otetaanpa askel taaksepäin ja mietitään miten pienen pienestä asiasta voi olla kiinni, että koko tämä "kyllä meidän lasta ainakin saa koulussa kurittaa" ja "mistä näitä vanhempia oikein tulee, jotka ei lapsiaan saa kuriin" -vouhkaus menisikin ihan toisinpäin ja koko netti pullistelisi "miten tälläinen henkilö voi olla virassa?" ja "kyllä jos joku mun lapselle tekisi jotain tollaista niin menisin ja vetäisin turpaan" -jutuista.
  Kuvitellaan toinen tilanne, jossain toisessa koulussa, toisen opettajan kohdalle. Teinit alkavat vänkätä vastaan pikkujutusta ja opettaja pyytää poistumaan. Teini ei tottele vaan soittaa suutaan. Opettaja pikkuisen hermostuu - ei paljon, ihan vaan vähän - ja työntää oppilaan ulos tilasta pikkuisen liian voimakkaasti. Oppilas kompastuu kynnykseen ja lyö päänsä lattiaan ja joutuu sairaalaan tikattavaksi ja aivotärähdystarkkailuun. Yhtäkkiä kukaan ei enää huutelekaan opettajan puolesta, vaan mutistaan, että "vaikka olisi kuinka suutaan soittanut, niin ei kyllä opettaja saisi käsiksi käydä!". Sitten netissä joku alkaa huhuta, että "joo, se ope on ennenki hermostunu pienestä ja kerran se nosti jonkun tutun serkun luokkakaverin seinälle jostain pikkujutusta, mutta rehtori on aina lakaissut maton alle nää jutut, ei kukaan lapsia usko kun on kerrottu". Ja samassa ollaan lynkkausjoukkoa kokoamassa ja ne samat ihmiset, jotka nyt kyselevät, että miten joku ei omasta lapsestaan voi uskoa, että ne koulussa saattaa tehdä pahojaan, vannovat, että jos heidän lapsensa kertoisi jostain opettajasta jotain tuollaista, niin kyllä he ainakin vaatisivat rehtorin ja koululautakunnan ja poliisin tuomaan oikeutta lapselle.
  
  Niin että otettaisiinko sellainen syvä hengenveto ja vähän rauhoitettaisiin sitä vouhkausta?

• "No nythän ne pirun häiriköt tietää kaikki oikeutensa eikä tottele enää ketään!" Onko se siis huono asia, että lapsi tietää oikeutensa Ei minusta. Se sama laki kuitenkin suojelee lapsia siltä, ettei kukaan päästään vinksahtanut diktaattoriope pääse pahoinpitelemään lapsia kurinpidon varjolla missään koulussa. Jos oepttajakin tietää oikeutensa, ei teinin uhkailua tarvitse pelätä - kunhan ei siis ylitä oikeuksiaan. Hankalaa onkin se, että sen saman lain uhka laittaa opettajat pelkäämään esimerkiksi tappeluihin puuttumista ja miettimään mahdollisesti tarvittavia aikuisia todistajia sen sijaan, että opettaja voisi keskittyä tilanteen ratkaisemiseen tarvittavin keinoin. Tai se, että itsepuolustustilanteessa opettajan on mitoitettava voimankäyttönsä hyvin hyvin tarkkaan, sillä aikuisena ja viranhaltijana opettaja on rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan, toisin kuin alaikäinen lapsi. Mutta miten tämä ristiriita on sitten ratkaistavissa, joku viisaampi kertokoon. Itse ennustan valvontakameroiden lisääntymistä ja jopa vartijoiden palkkaamista ainakin joihinkin kouluihin muutaman vuosikymmenen sisään. Ratkaiseeko se yhtään mitään? En tiedä. 

No mitä minä sitten oikeastaan edes halusin koko jutusta sanoa? Ehkä että ylilyöntejä taisi tässä tapauksessa sattua kaikille osapuolille ja että me muut voitaisiin lopettaa se turha vouhkaus ja liioittelu. Keskustella voidaan asiallisesti, mutta jospa unohdetaan ne turhat uhoamiset ja leimaamiset? 

Kevätmaanis-depressiivisyys

Ihanaa kun valon määrä on lisääntynyt ja aurinko paistanut melkein joka päivä. Pienet lumisateetkaan eivät ole minua juuri masentaneet . eikös se sanontakin mene, että uusi lumi on vanhan surma :)

Kevään tulo on vaan aiheuttanut jonkinlaisen maanis-depressiivisyyden puuskaan. Yhtenä päivävä saatan olla täynnä energiaa, raivata kaappeja, järjestellä papereita, ulkoilla lasten kanssa ja leipoa sämpylöitä. Seuraavana päivänä en meinaa saada silmiä auki ennen puoltapäivää, mikään ei huvita, lapset ärsyttää, mies on tiellä. Jollain tapaa hölmöä, että lisääntynyt valo voi saada kaksi ihan päinvastaista reaktiota aikaan.

Paljon olisi ajankohtaisia koulumaailmaan liittyviä aiheitakin, joista voisi kirjoitella, mutta jostain syystä ei ole nyt juttu luistanut...

Omat työkuviot on nyt syksyn osalta kuitenkin lyöty lukkoon. Olen jouluun asti kotona lasten kanssa ja palaan ensi keväänä taas puikkoihin. Se tuntuu aika kaukaiselta nyt, mutta tulee eteen nopeammin kuin mitä kuvitteleekaan. Tuntimäärät näyttäisivät hieman laskevan ensi lukuvuonna. Minulla on opetusvelvollisuus 20 tuntia, luokanvalvojuus tuo yhden ylitunnin ja sen lisäksi näyttäisi tulevan kolme tai neljä ylituntia. Ihan sopiva määrä minusta. Päivät pysyvät hieman järkevämmän mittaisina ja toivottavasti minulle tulisi vaikka jokunen lyhyt päivä tai järkeviin väleihin hyppyjä, jottei kaikkea työtä tarvitsisi kantaa kotiin niin kuin viime syksynä. Vähän minulle vihjailtiin mahdollisuutta vaihtaa kirjasarjaakin vuoden päästä!! Jee!!

Aurinkoista kevättä kaikille! Toivottavasti pysytte mukana, vaikka kirjoitustahti onkin vähän hidastunut.

Hyvät vinkit kiertoon: kieltä ja kulttuuria 2

Auskuohjaajani oli sitä mieltä, että jokaisessa kieltenkokeessa piti olla myös jokin kulttuuritehtävä ja niinpä kokeisiin kopioitiin Mona Lisan kuvat tunnistusta varten. Englannin valtakunnallisissa kokeissa 9-luokalla on ainakin tähän asti ollut joka vuosi kulttuuritehtävä, joka on tyypillisesti ollut mallia rasti ruutuun: Mihin maahan tai kielialueeseen liittyy Ottawa? Kate Middleton? Uluru? Näissä tehtävissä osa huonomminkin englantia osaavista pärjää yleistietojensa ansiosta erinomaisesti, osa taas järkyttävän huonosti (oikeasti et tiedä missä maassa on Sydney?). Toisaalta myös reagointitehtävä (kuulet nauhalta puheenvuoron, esim. kysymyksen, johon sinun tulee reagoida asianmukaisesti ja kohteliaasti) sisältää kulttuuria, sillä kohteliaisuus ja asianmukaisuus jos mitkä ovat pragmatiikkaa parhaimmillaan.

Omassa opetuksessani painopiste on aika luontevasti pragmatiikassa tai sanotaanko laajemmin että kielen sopivassa (oikeassa?) käytössä kontekstiin nähden. Kulttuuritietoutta on herätelty mm. laatimalla ravintolakäynnin skeema ennen kappaletta, jossa harjoiteltiin ravintolafraaseja (joo, en nimittänyt sitä skeemaksi luokassa :) mitä ravintolassa tehdään ensin? mitä sitten? oikeastiko ihan ihan ensiksi tilataan? ettekö edes ruokalistaa katsele ensin? menettekö istumaan? toimitaanko kaikissa ravintoloissa näin? Ja jälkikäteen verrataan kappaleen ravintolassakäyntiä meidän käsitykseemme ravintolassakäynnistä. Kuinka moni jättää Suomessa tippiä? Käytätteko suomeksi kiitos-sanaa yhtä usein kuin please-sanaa on käytetty tässä?

Oppilaat on näistä aina vähän ihmeissään aluksi - siis miksi me mietitään mitä ravintolassa tehdään?  - mutta ymmärtävät aika hyvin pointin, kun sitä yhdessä pohtii. Aina joku on ryhmästä ollut sellaisessa ravintolassa, jossa onkin tehty jotain eri tavalla ja mikäpä olisikaan upeampaa kuin näin havainnollistaa, että niin eri kulttuureissa voi olla erilaiset odotukset sen suhteen miten missäkin tilanteessa tulee käyttäytyä!

Mutta päätyykö tämä koskaan kokeisiin? Pitääkö tälläisen kulttuuritiedon hallitsemista testata? Minusta juu ja ei. Kun sitä please-sanaa on yhdessä jankattu ja muistutettu ja korjattu, niin sen puuttumisesta pyynnössä sakotetaan. Jos kokeessa ei muista jättää tippiä, se ei ole niin vakavaa. Minusta siis.

Varsinaisia maatietoja tai kulttuuritietoja harvemmin testaan omissa kokeissani. Mona Lisaan ehtii tutustua muuallakin enkä tiedä onko järkevää suunnata lasten energioita siihen, että he opettelevat vaikkapa sitä Mountie-nimitystä. Toisaalta sitten, jos johonkin aikaa käytetään tunneillakin, niin saattaa siitä jotain kokeeseenkin livahtaa.

Pari vuotta sitten tehtiin 8-luokkalaisten kanssa melkein koko kevään mittainen projekti, jossa takaseinälle piirrettiin valtava USA:n kartta ja jokainen ryhmä sai läksyksi aina yhden osavaltion, josta etsittiin tietoja. Osavaltio sijoitettiin kartalle, sen pääkaupunki ja isoimmat kaupungit piirrettiin paikoilleen ja osavaltioon liittyviä kuvia ja tietoja koottiin oheen. (Osa varmaan arvaa, että tässä ongelmallisinta oli se, että aina samat oppilaat etsivät tiedot ja muut katselivat kattoon...) Lopulta kokeessa piti nimetä 5 osavaltiota, mikä minusta oli sangen kohtuullista ottaen huomioon kuinka paljon aikaa projektiin oli käytetty.

Jotain samantapaista olen suunnitellut muidenkin kielialueiden kohdalla. Jos tutustuisimme Australian eläimiin paremmin, pyytäisin ehkä kokeessa nimeämään vaikkapa 3 eläinlajia. Jos tutustuisimme Britteinsaarten maantietoon tarkemmin, voisin pyytää kokeessa sijoittamaan Walesit ja Skotlannit ja muut paikalleen.

Varmaan kuitenkin kaiken ytimessä onkin kysymys, mitä tahtoisin oppilaiden hyötyvän kulttuurin opetuksesta?

Minusta tärkeintä olisi oppilaiden saada edes pieni häilyvä käsitys siitä, että eri kulttuureissa toimitaan eri tavoin eri tilanteissa eikä se ole paha asia, vaan luonnollista ja että niille eroille pitää olla herkkä. Lisäksi olisi hienoa, jos oppilaat hallitsisivat edes jonkun tälläisen eroavaisuuden, vaikkapa sen please-sanan. Ja jos vielä oppilailla olisi jokin käsitys siitä, missä nämä vieraat kielet maailmassa majailevat, olisi se jo aika huippu juttu. Ihan kaikkein upeinta olisi, jos jollakin oppilaistani heräisi kiinnostus vieraita kulttuureita kohtaan. Mutta tohtiiko sellaisesta edes haaveilla?

Suojelisipa joku kaikkia niitä lapsia...

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kohtaamasta uutisointia Siitä 8-vuotiaasta tytöstä. Tiedätte kyllä.

Lehtijuttuja lukiessa ajatukset kääntyivät minulla myös meidän työhömme opettajina. Siihen, miten kohtaamme päivittäin työssämme oppilaita, lapsia, ja miten vähän heistä todella tiedämme. Miten edessämme luokassa istuu parikymmentä nuorta, lasta, joiden jokaisen takana on erilainen kokoelma ihmisiä, koteja, kokemuksia. Miten jokainen lapsi on kansikuva kaiken sen edessä, mitä heidän elämässään on ja on ollut. Toisten kansien taakse kätkeytyy ihanaa perhe-elämää, jossa suurin draama on se, että vanhemmat eivät anna lupaa mennä diskoon ja toisten kansien takana piilee paljon enemmän, pahempaa, rumempaa. Mutta siinä ne ovat, edessämme, meidän nähtävillämme, meidän armoillamme.

Opettajalla on ilmoitusvelvollisuus, jos epäilee, että lasta kohdellaan jollain tavalla kaltoin. Silti opettaja ei tee lastensuojeluilmoitusta kevyin perustein. Ei ihan vaan kevyen aavistuksen perusteella. Sitten ehkä jos lapsen käytös selvästi muuttuu, keskittymiskyky heikkenee huomattavasti, lapsi on tavallista levottomampi tai väsyneempi tai masentuneempi. Jos lapsessa näkyy fyysisiä jälkiä. Jos lapsen koulumenestys selvästi romahtaa. Jos lapsi vaikuttaa jatkuvasti epänormaalin nälkäiseltä tai likaiselta. Jos lapsi juttelee huolestuttavia. Ja jos yhteydenotto vanhempiin ei onnistu tai ei tunnu uskottavalta tai tuntuu suorastaan huolestuttavalta. Ilmoituksen teko on aina opettajallekin iso juttu ja huoli silloin aito.

Ehkä sen takia koko juttu tuntuukin niin pahalta.

Tytöstä oli tehty lastensuojeluilmoituksia. Koulukin oli tehnyt. Ja silti kaikki päättyi niin kuin päättyi.

Mieleen nousee avuttomuuden tunne. Miten avuttomalta tytöstä on täytynyt tuntua, kun kukaan ei auta, kun ne aikuiset, joiden kuuluisi suojella, eivät suojelekaan. Miten avuttomalta on koulun henkilökunnasta täytynyt tuntua, kun ilmoituksista ei ole ollut apua, kun näkee että lapsi voi huonosti, mutta opettajakin on vain opettaja, joka ei voi lasta pelastaa yksinään. Vanhempien välinpitämättömyys järkyttää, mutta niin järkyttää myös viranomaisten välinpitämättömyys - tai tehottomuus.

Väistämättä miettii myös sitä opettajaa, joka on hädän nähnyt ja joka on lastensuojeluilmoitukset tehnyt. Miten tälläisestä ikinä pääsee ylitse hänkään?

Päällimäiseksi jää valtava vastenmielisyys niitä tytön huoltajia kohtaan, jotka tuollaiseen kykenivät. Ja ahdistus, kun ajattelee tytön kasvavaa ahdinkoa, kauhua ja surua. Sekä sääli niitä kaikkia virkamiehiä kohtaan, jotka ovat tapauksen kanssa olleet tekemisissä. Sääli joka tapauksessa, olivat he sitten tehneet kaikkensa ja joutuneet vastatusten sen seikan kanssa, etteivät resurssit ja lait anna enempää keinoja tai olivatpa he pitäneet juttua vaan yhtenä juttuna muiden joukossa, leimana paperissa, kansiona arkistossa.

Ja lopuksi nousee enää rukous sen puolesta, ettei yhdenkään lapsen koko maailmassa tarvitsisi pelätä omia huoltajiaan.

Haasteena kasvaa opettajaksi

Kirjoittelin aiemmin niistä haasteista, mitä ensimmäisten vuosien aikana uusi opettaja kohtaa. Lupasin jatkaa myöhemmin vielä aiheesta, sillä noiden ”ulkoisten” haasteiden lisäksi ensimmäisiä vuosia rasittaa ammattiin kasvamisen haasteet. 

Ajattelen jotenkin niin, että opettajaidentiteetti alkaa oikeasti muovautua vasta kun on oikeasti itse yksinään vastuussa jonkin aineen opettamisesta jollekin luokalle. Auskuna vastuu oli kuitenkin vielä jossain muualla ja aika ja energia valui sellaisiin ”temppuihin” ja oman ohjaajan toiveiden ja ajatusten seurailuun. Olen sitä mieltä, että vasta kun on itse vastatusten omien oppilaiden kanssa ja on itse ratkottava arjen ongelmia, alkaa ymmärtää millainen sitä oikeastaan opettajana on. Ja se on itse asiassa aika rankkaa, koska vastaan tulee yllätyksiä! 

Opettajana joutuu etsimään oman linjansa sen suhteen miten reagoi rauhattomuuteen, uhmaan, unohduksiin, tottelemattomuuteen, oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja avunpyyntöihin, passiivisuuteen ja aktiivisuteen. Miten paljon vaatii oma-aloitteisuutta, miten paljon joustaa ja missä aiheissa. Miten suhtautuu vanhempiin ja millaisen yhteyden heihin tahtoo luoda. Miten paljon kertoo itsestään oppilaille ja miten. Itse päätin (monen muun uuden opettajan tavoin), että vedän tiukkaa linjaa heti alusta, koska tiukasta on helpompi tarvittaessa höllätä, kuin löysästä kiristää. No ei se sitten ihan niin mennyt. Ei minusta vaan ollut ihan sellaiseksi opettajaksi. Monesti jälkikäteen pyörittelen mielessäni joitain tilanteita: ei olisi pitänyt hermostua, olisi pitänyt olla tiukempi, olisi pitänyt vaatia enemmän, ei olisi pitänyt antaa periksi, ei olisi pitänyt mennä mukaan siihen ja niin edelleen. Yllätyn omista reaktioistani ja muutan käsitystäni itsestäni ja oppilaistani. Jatkuvasti. 

Tässä itseni kanssa painimisessa eniten apua on minusta ollut työkavereista. Minulla on ollut ihan mielettömiä työkavereita, joiden kanssa olen voinut jutella aina kaikesta ja kaikista tilanteista rehellisesti. Minua on kohdeltu työporukan täysvaltaisena jäsenenä, nuoruuttani ei ole vähätelty eikä kysymyksiini ole koskaan suhtauduttu alentuvasti. Olen kysynyt suoraan neuvoa miten reagoida joihinkin tilanteisiin tai herätellyt keskustelua ja peilannut omia tapojani muiden tapoihin. Ehkäpä opehuoneessa asioiden purkaminen on ollut minun vastineeni auskuaikojen reflektoinnille (jota muuten inhosin!). Jutellessa tapahtumat ja ajatukset saavat paremmin käsiteltävän muodon ja muiden kommentit auttavat laittamaan asioita oikeaan mittasuhteeseen ja kirkastavat vähän paremmin sitä, millainen opettaja minä sitten lopulta oikein olen ja millainen haluan olla. On niin helpottavaa puuskahtaa, että olipa kaamea tunti ja voi että meni hermot ja saada vastaukseksi, että "joo se onkin välillä tosi rasittava ryhmä". Vika ei siis ole minussa! Se on muistakin rasittava ryhmä! En siis välttämättä teekään itse mitään väärin! Jipii!!

Luulenpa, että siihen miten rankkaa oman ammatti-identiteetin kasvattaminen kenellekin on vaikuttaa paljon itsetunto. Tarkoitus ei ole leveillä, vaan totean vaan, että koen minulla olleen tarpeeksi rohkeutta toisaalta astua opettajan rooliin (esimerkiksi vaatia, että minua totellaan) ja toisaalta olla oma itseni ja lisäksi myöntää, jos olen jossain asiassa väärässä. Väittäisin nimittäin, että luokkahuone on vähän niin kuin BB-talo siinä mielessä, että kaikki Big Brother -kilpailijat sanovat aina, että jos sinne lähtee esittämään jotain muuta kuin mitä on, niin sekoaa varmasti. Minusta se pätee myös luokan edessä: jos esittää muuta kuin on, ei jaksa eikä pärjää. Niinpä luulen, että koska olen uskaltanut olla oma itseni luokassa ja koulussa, se on helpottanut oman ammatti-identiteettiin muovautumista. Olen esimerkiksi hyväksynyt sen, että tällä persoonalla minusta ei vaan ole esimerkiksi ns. tiukkisopettajaksi (joiden napakkuutta ja tietynlaista tinkimättömyyttä ihailen kuitenkin suuresti).

Ainut missä suhteessa olen todella kokenut oman itseluottamukseni horjuvan on suhteissa oppilaiden vanhempiin. Erilaisten oppilaiden ja vanhempien kanssa on kodin ja koulunvälistä yhteistyötä todella saanut harjoitella: mitä sanoa ja miten ja mitä kautta... Toisinaan olen itse kokenut jonkinlaista epävarmuutta juuri ikäni ja kokemukseni puolesta: mikä minä olen puhumaan lastenkasvatuksesta itseäni puolta vanhemmille aikuisille! Kukaan vanhempi ei näitä asioita ole minulle mitenkään ilmaissut tai vihjaissut, vaan itse olen itseäni kyseenalaistanut. Toisaalta sen jälkeen kun sain viran ja olen siis saanut olla samassa koulussa töissä, on koulun ja sen tapojen tunteminen tuonut lisää itsevarmuutta tässäkin suhteessa. Samoin kollegoiden, rehtorin ja oppilashuollon kautta saatu tuki on antanut luottamusta omaan arviointikykyyn ja myös vanhempien kanssa toimimiseen.  

Ei ole siis liioiteltua sanoa, että opettajaksi kasvetaan työssä ja että se kasvu jatkuu läpi uran. Ensimmäisten vuosien aikana joutuu kuitenkin ehkä kasvamaan eniten. Olemaan tarpeeksi nöyrä kysymään ja muovaamaan omia käsityksiä. Olemaan tarpeeksi jämäkkä ja luottamaan itseensä. 

Hyvät vinkit kiertoon - kieltä ja kulttuuria 1

Tämä on vaikea aihe. Ei siksi, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan että tässä on aika helppo eksyä filosofointiin, määrittelyihin ja jaaritteluihin. Olen nyt hetken aikaa tässä miettinyt enkä oikein tunnu pääsevän kiinni aiheeseen millään... Aloin kirjoittaa hyviä vinkkejä kiertoon siitä miten kulttuuritietoa voisi mukavasti opettaa kieltentunnilla ja kompastuin siihen, että vaikka kuinka yrittäisin, ei aiheesta voi kirjoittaa ennen kuin määrittelee mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Siitä kaikki kuitenkin leienvät yhtä mieltä, että kieltä ei voi opettaa tyhjiössä ilman minkäänlaista kulttuuriyhteyttä - jos siis kulttuuri ymmärretään laajasti.

Yliopistossa yksi lehtoreistamme jakoi kulttuurin aina: Kultuuriin suurella alkukirjaimella eli musiikkiin, taiteeseen, kirjallisuuteen jne. sekä kulttuuriin pienellä alkukirjaimella eli kaikkeen muuhun tapoihin, elämään, historiaan, maantieteeseen jne liittyvää mitä yksi kielialue nyt vaan voi sisältää. Ehkä tähän voisi tehdä vielä pienen alaluokan kielenkäytön kulttuurille eli sille, ettei pelkkä kielen muoto riitä, vaan pitää tietää miten sitä käytetään, pragmatiikalle. Sillä se on aika tärkeää kulttuuria. Siis sellaiset tapaukset, että esimerkiksi "Hi! How are you?" ei ole varsinaisesti kysymys, vaan pelkkä tervehdys, se vaan kuuluu osaksi sitä tervehdystä.

Siitä varmaan kaikki ovat yhtä mieltä, että pragmatiikan opettamista ei voi kieltentunnilla välttää. Mutta riittääkö se, että opetetaan, että englanninkielessä "please" kuuluu lisätä pyyntöihin, sillä sen poisjättäminen on pahempi virhe kuin suomeksi kiitos-sanan poisjättö? Pitäisikö peruskoulun kielenopetus sisältää myös kulttuuria? Entä Kulttuuria? Kuuluuko kieltentunnilla opettaa, että "täällä on maa nimeltä Australia ja siellä puhutaan englantia ja sen pääkaupunki ei muuten ole Sydney vaan Canberra ja tiesittekö, että Queen Elisabet II on myös Australian kunigatar"? Pitääkö keskustella siitä keitä olivat William Shakespeare ja Charles Dickens? Ja miten silloin pitäisi valmistautua vastaamaan "eihän tää oo mikään  maantiedon- / historian- / äikäntunti"?

Aika isolta osalta oppikirjat ratkovat tätä ongelmaa opettajan puolesta. Smart Moves -sarjassa on eri maita käsitteleviä Bits'n'Pieces -sivuja, joihin on listattu perustietoja sekä jotain kiinnostavaksi arvioituja yksityiskohtia (Kanadan ratsupoliiseja kutsutaan nimityksellä Mountie). On ihan kiva, että eri maita on huomioitu, mutta edes minusta ne listat eivät ole mitenkään erityisen kiinnostavia. Jotkut kirjan kappaleet on pyritty rakentamaan niin, että ne käsittelevät kulttuuria: Australian historiaa, Yhdysvaltojen siirtolaisia jne. Valitettavasti kirja on kuitenkin rakennettu niin, että nämä ovat niitä "ekstra-tekstejä", jotka helpoiten hypätään kiireessä yli, koska niihin ei liity olennaista kielioppia ja koska, no, ne ovat vähän tylsiä. Se on siinä mielessä sääli, että minusta juuri kulttuuriaiheet voisivat innostaa oppimaan kieltä kulttuurin siivellä. Osoittaa, ettei kieli ole tyhjiössä, vaan sen kautta voi tutustua vaikka mihin mielenkiintoiseen.

Tiedän olevani joissain asioissa aikamoinen haaveilija, mutta minusta olisi ihanaa toteuttaa oppiaineiden rajoja ylittäviä projekteja, jotka nivoisivat yhteen sekä kieltä että kulttuuria. Liittää yhteen historiaa ja kieltä, mantietoa ja kieltä, äidinkieltä ja vierasta kieltä. Tutkia vaikkapa Yhdysvaltoja samanaikaisesti englannintunnilla, kun Pohjois-Amerikasta puhutaan maantiedossa. Miettiä siirtomaa-aiheita englanniksi samalla, kun niitä käsitellään historiassa. Tutkia puhuttua kieltä ja sen piirteitä sekä äidinkielen, että vieraan kielen pohjalta. Pohtia kääntämisen ongelmia ja toteuttaa käännösprojekti, jota työstettäisiin sekä äidinkielen- että englannintunneilla. Leipoa kotitaloustunnilla kakku noudattaen englanninkielistä reseptiä. Liittää musiikkia entistä vahvemmin kielenopetukseen niin, että samalla oppilas myös oppisi jotain musiikista!

Minusta olisi todella mukava kuulla teidän kokemuksianne ja ajatuksianne kulttuurin opettamisesta kielten tunnilla. Jatkan aiheesta vielä toiseen otteeseen, sillä tästä tuli nyt kuitenkin vähän tälläinen johdantomainen ja termien määrittelyyn sotkeutunut teksti. Palaan tuohon käytännöllisempään osuuteen siis myöhemmin, mutta olisi hauskaa liittää siihen myös muiden ajatuksia :)

Olisko aikaa jutella?

Päivät on kotona aika samanlaisia. Kuulemma tässä on joku hiihtolomakin käsillä. Luin lehdestä. Kotona maanantait ei juuri eroa perjantaista eikä lomaviikot työviikoista. Penkkaritkin unohdin.

Poikettiin kuitenkin töissä pikkuisen kanssa tervehtimässä työkavereita ja valvontaluokkaa ja vähän muitakin oppilaita. Työpaikalla on yllättävän kivaa kun ei tarvitse tehdä töitä :D (On siellä muutenkin)

Minusta on hassua miten erilaista on jutella työkavereiden kanssa silloin, kun ei oikein voi jutella töistä. Toisten kanssa ei tunnu löytyvän mitään yhteistä puhuttavaa, vaikka normaalisti välitunneilla juttu luistaa vaikeuksitta. Kaikki kysyvät ne pakolliset: miten on lähtenyt menemään, mitenkäs isosisko on suhtautunut ja muutamat uskaliaimmat että koskas oot ajatellu tulla takasin. Siinäpä se suunnilleen. Kyllä me minusta välituntisin jutellaan muustakin kuin työnteosta, mutta ehkäpä silloinkin työ toimii aasinsiltana yksityiseen.

Hauskaa oli jutella myös oppilaitten kanssa kun ei tarvinnut jutella koulusta. Jututin paria ysiluokkalaista poikaa, jotka utelivat koska olen tulossa takaisin. Vastasin, että mitäs se niitä liikuttaa, koska eivät he kuitenkaan silloin enää meidän koulussa ole. Lisäsin vielä, että jos ovat, niin sitten en ainakaan takaisin tule :D

Taidan olla vähän vinksahtanut, kun minusta olisi oikeasti kivaa, jos olisi normaalistikin paremmin aikaa jutella oppilaiden kanssa sellaisia "ei asiaan liittyviä" juttuja. Ensimmäisessä työpaikassani opetin alakoulussa myös satunnaisia käsityöryhmiä ja muistan, että niissä tunneissa parasta minusta oli se, että oppilaat oppi tuntemaan ihan eri tavalla, kun heidän kanssaan puuhaili ja jutteli vähän vapaammassa ympäristössä kuin kieltentunnilla.

Olen ihan varma, että opettaminen ja opiskeleminen olisivat molemmat helpompaa, jos tuntisimme toisemme ihan vähän paremmin. Mutta miten loisi sellaisen vapaamman tilan ja ajan, jolloin jutella kunnolla oppilaitten kanssa? Välitunnit ovat lyhyitä ja valvonnassa pitää keskittyä usein muuhunkin kuin juttelemiseen. Välitunneilla oppilaat myös hautautuvat niihin turvallisiin kaveriryhmiinsä ja ryhmän keskellä on vaikea jutella mukavia opettajan kanssa. Joskus tunneilla, tunnin lopussa, on aikaa jutella jotain jonkun oppilaan kanssa, mutta siellä suurin osa oppilaista tuntuu olevan kiusallisen tietoinen siitä, että muu luokka seuraa hänen jutteluaan opettajan kanssa ja siitä on rentous kaukana. Ruokalassa taas itse usein kaipaa taukoa oppilaista ja oppilaat opettajista, joten samaan pöytään ei viitsi tunkea. Vai pitäisikö?

Tyhmää joka tapauksessa, että samojen työkavereitten ja oppilaitten kanssa paahtaa vuodesta toiseen hommia eikä koskaan tule kysyneeksi, että mitäs sinulle oikeasti kuuluu?

Ensimmäiset vuodet työssä - ne haastavimmat?

Varmaankin kaikissa ammateissa ne ensimmäiset vuodet on kaikkein raskaimmat - ja toisaalta ehkä antoisimmatkin? Koska aika moni kommentteja jättäneistä on opiskelijoita tai opettajan ammatissa aloittelevia, ajattelin kirjoitella kootusti niistä haasteista, joita itse olen ensimmäisten vuosien aikana kohdannut. Tässä ei suinkaan ole vielä kaikki, mutta jottei teksti ihan hirveästi venähdä, niin kirjoittelen toiste lisää :)

Myönnetään. Minä olen päässyt helpolla, jos ulkoisia puitteita ajattelee. Sain töitä pian valmistumisen jälkeen ja virankin parissa vuodessa. En joutunut pitkiksi ajoiksi kortistoon tai sijaislistoille valmiina tunnin varoitusajalla suuntaamaan ihan väärän kielen sijaiseksi. Silti yksi suurimmista syistä siihen, miksi ensimmäiset vuodet ovat olleet jokseenkin rankkoja, on pysyvyyden puuttuminen ja jatkuva uuden opettelu. Kun työpaikka vaihtuu tiuhaan, joutuu jatkuvasti totuttelemaan uuteen ja se vaatii aika paljon aikaa ja energiaa. Uskokaa pois, vuosikin yhdessä koulussa on lyhyt aika ja kaikki sitä lyhyemmät työpätkät melkeinpä liian lyhyitä, jotta niistä olisi kamalasti iloa. 

Jokaisessa koulussa on omat tapansa ja perinteensä, kaikki kirjasarjat ovat erilaisia opettaa, työkaverit ovat erilaisia ja ilmapiiri ja kulttuuri erilaisia, puhumattakaan oppilaista ja näiden vanhemmista. Ensimmäisen vuoden ajan kaikki tuntui olevan vain kokeilemista ja yrittämistä. Kun sitten työpaikkaa taas vaihtuu, on edessä sama ruljanssi: uudet oppilaat, kirjat, kollegat, koulukulttuuri, eri kouluaste jne. Itse koin samalla jopa huonoa omaatuntoa työpaikan vaihtamisesta nimenomaan oppilaiden kannalta. Jos minulla oli paljon totuttelua uuteen kouluun ja työhön, niin oppilailla on paljon totuttelua uuteen opettajaan – saman asian kun voi tehdä niin monella eri tavalla. 

Kaikesta uuden opettelusta minusta haastavinta on ollut oppilaisiin tutustuminen. Nimet oppii lopulta suhteellisen nopeasti, mutta menee pitkä aika ennen kuin oppii kuka tarvitsee mitäkin tukea tai mikä toimii minkäkin ryhmän kanssa. Ehkä oppilaisiin tutustuminen on tuntunut haastavalta myös siksi, että koen sen erittäin tärkeäksi osaksi omaa työtäni. Niinpä alkutyöuran sirpaleisuus - vaihtuvat koulut, äitiyslomat jne. - on tuntunut toisinaan turhauttavalta. Tuntuu, että juuri kun on päässyt vauhtiin, loppuu aika kesken ja taas aloitetaan alusta.

Aikaavievää ensimmäisinä vuosina on myös kirjoihin tutustuminen. Vaikka uutta kirjaa selaisi ja lukisi kuinka etukäteen, vasta käytäntö oikeastaan näyttää miten kirja oikeasti toimii. Siksi ensimmäisen vuoden ajan opetuskin on vähän sellaista, että täytyy katsoa mihin kirja vie ja miten omat suunnitelmat ja kirja sointuvat yhteen. Ensimmäisinä vuosina aikaa vierähtää tuntien suunnitteluun jo senkin takia, että on pakko katsoa etukäteen mitä on tulossa, mietittävä mikä saattaisi kannattaa ja mikä ei, tutustuttava, arvioitava vähän ajankäyttöä jne. Tuskinpa kukaan niitä auskuvuoden minuuttiaikatauluja enää oikeasti rustaa, mutta pakko se on vähän suunniteltava. Ja se vie aikaa. ja energiaa. Siksi oikeastaan vasta, jos samaa kirjaa pääsee opettamaan toisen vuoden putkeen, alkaa homma hiukan helpottua.

Ajattelen näitä haasteita ulkoisina haasteina, sillä isoja kysymyksiä liittyy opettajaidentiteetin muovautumiseen ja oman itsetunnon kasvattamiseen, mutta kirjoittelen niistä toisen kerran :)

Asennevamma

Sekä äitinä, että opettajana oppii pian tietämään, että omia hermoja ei paranisi menettää vaikka eteen tulisi mitä. Samoin uhma- kuten teini-ikäisenkin kanssa taistelu on menetetty, jos näyttää että provosoituu. Ei saa näyttää, että v***ttaa, vaikka pari vuotias räkättää täyttä päätä, kun kannat sitä viidettäkymmenettä kertaa takaisin sänkyyn tai kun teini-ikäinen virnuilee ivallisesti ja tokaisee välitunnille taipuessaan, että "no joo joo, ei tarvi hermostuu". hermostuu, menettää pelin. Häviää. Osoittaa ottaneensa jutun henkilökohtaisesti. Menettää hallinnan.

Sitä myös tietää, että parasta olisi välttää tilanteita, joissa vain toinen voi selvitä voittajana. Pitäisi kääntää pukeutumistaistelu tai välitunnille hätistely leikiksi tai antaa lapselle tilaisuus valita itse oikein, ottaa mukaan huumori ja kannustaminen haastamisen ja pakottamisen sijaan. Kun tunkee rimpuilevan lapsen jalan puoliväkisin saappaaseen tai väläyttää jälki-istuntokorttia saadakseen oppilaan tottelemaan, pääsee kyllä määränpäähänsä, mutta on tavallaan hävinnyt taistelun arvovallasta.

Kyllähän sen tietää, mutta aina ei vaan itselle mahda mitään ja pinna palaa.

Jokaisella opettajalla ja vanhemmalla on varmaan ne "herkät" kohdat, ne keinot joilla lapsi saa vanhemman tai opettajan hermostumaan ihan varmasti. Valitettavasti sekä omat lapset, että omat oppilaat ovat erittäin nopeita oppimaan ne keinot ulkoa. Oppivat mitä kannattaa tai ei kannata tehdä, että aikuinen suuttuu. Ja osaavat käyttää sitä hyödyksi niin hyvässä kuin pahassa.

Tunnustusten vuoro siis.

Minun hermooni osuu kaikkein pahiten ylimielinen asenne.

En ota itseeni suoraa kiukuttelua, pahan mielen purkamista, levotonta tottelemattomuutta, sääntöjen kiertämistä tai muuta sellaista. Minut saa raivostumaan ylimielinen ja välinpitämätön asenne. Ne hetket, kun ensin huomautan jostakin jutusta - häiritsemisestä, kiusaamisesta ihan mistä vaan - ja saan vastaukseksi olankohautuksen tai silmien pyöräytyksen säestämän "aha, oliks jotain muuta?" tai "älä ny jaksa" tai "ei kiinnosta".

En edes osaa selittää miksi sellainen ylimielisyys ja välinpitämättömyys ärsyttää niin hirveästi. Tai siis, totta kai se ärsyttää, mutta että niin paljon, että pinna paukkuu melkein joka kerta. Tavallaan taidan ottaa sen asenteen henkilökohtaisesti: "SINÄ et minua määrää" tai "ihan sama mitä SINÄ sanot", vaikka todennäköisesti lapsella on kyse silloin vaan pyrkimyksestä säilyttää kasvot hankalassa tilanteessa osoittamalla halveksuntaa sekä sääntöjä, että niiden edustajaa vastaan.

Silti kuohuu. Minusta vanhemmalle ei puhuta niin, opettajalle ei puhuta niin, siinä tilanteessa ei puhuta niin. Jos rikkoo sääntöjä, pitäisi osata ottaa vastaan myös ne seuraukset, nuhteet tai muut, jotka sitä seuraavat. Turha isottelu ei siinä tilanteessa auta yhtään. Vastaapa poliisille ylinopeudesta pysäyttämisen jälkeen "joo joo oliks muuta" ja katsopa millainen reaktio sillä on.

Tiedän kyllä. Parasta olisi esittää ne nuhteet niin, ettei oppilaan tarvitse pelätä kasvojen menettämistä muiden edessä. Parasta olisi ymmärtää tilanteessa heti, ettei asenne välttämättä ole varsinaisesti minua kohtaan osoitettu, vaan minä vaan satun edustamaan sitä tahoa, jota kohtaan se asenne sieltä puskee läpi. Aina ei kuitenkaan voi tilannetta valita tai muokata mieleisekseen eikä minusta ole oikein antaa sopimattoman asenteen mennä läpi pelkällä olankohautuksellakaan, se olisi karhunpalvelus sekä minulle että oppilaalle.

Kun vaan oppisi pitämään omat hermot kurissa silloinkin, kun se on kaikkein vaikeinta...

Jakoon vaan

Tässä parin viikon sisään uutisoitiin "opettajien ja OAJ:n välisestä kinasta". Kuulemma opettajat haluaisivat, että kaikki itse tehty materiaali pitäisi ehdottomasti jakaa myös muiden saataville ja OAJ pahana byrokraattina haluaa estää tämän.

Minusta koko kina on ihan keksimällä keksitty juttu. Mitä siinä oikein on muka kinastelemista? Eihän yksikään tervejärkinen opettaja vaadi, että kaikki itsetehty materiaali olisi pakko jakaa muiden kesken ja että kaikkien pitäisi opetusmateriaali valmistaa. Eikä OAJ kiellä ettei opetusmateriaalia saisi jakaa ilmaiseksi. Se, että keskustelunavaus on uutisoitu kinaksi aiheuttaa vain sen, että järkevä keskustelu keinoista jakaa itsetehtyä materiaalia tyssää siihen.

Suomessa on aika hyvät opetusmateriaalit tarjolla jo valmiiksi. Kirjasarjoja uudistetaan aktiivisesti (ainakin isommissa aineissa) ja ilmaistakin materiaalia on tarjolla sitä haluaville. Silti huomaan itse tekeväni, tai editoivani, aika paljon materiaalia. Suunnittelen itsenäisiä projekteja, kokoan lisätehtäviä ja kertaustehtäviä, väännän tukiopetusmateriaalia ja eriyttävää materiaalia, keksin pelejä ja leikkejä. Tiedän että monet muutkin tekevät tätä työtä ja tiedän, että vinkit eivät aina kantaudu opettajalta toiselle ja sama pyörä keksitään yhä uudestaan ja uudestaan vierekkäisissä luokkahuoneissa. Sehän oli yksi syy tämän bloginkin perustamiseen: laittaa vähän ideoita ja ajatuksia kiertoon. Ihan omasta vapaasta tahdosta siis. Ei kenenkään velvoittamana.

Tiedän myös, että vaikka englanninopena minulle on materiaalia yllin kyllin, on tilanne vähän erilainen joissain toisissa aineissa. Ranskan oppikirjoja ei ole uudistettu hetkeen ja yläkouluun soveltuvin kirja on minusta sisältöineen lapsellinen ja kulttuurisia stereotyyppejä tukeva, ei ajatuksia ja keskustelua herättävä. Yhteiskuntaopinopettajat joutuvat jatkuvasti päivittämään tietojaan ja materiaaliaan alati muuttuvassa yhteiskunnassa. Ja niin edelleen. Varmaan joku ranskanope ihan mielellään jakaisi materiaalipakettinsa, jonka on tehnyt ranskalaisen nykymusiikin ympärille ja ehkä yhteiskunnan muutoksistakaan ei tarvitsisi jokaisen opettajan tehdä aina yksin havaintojaan ja tulkintojaan ennen kuin opit on talletettu oppikirjoihin.  

Siksipä minusta olisi hauskaa jos Suomessa olisi opettajille oma portaali, jossa halukkaat voisivat jakaa ideoitaan, materiaalejaan, ajatuksiaan. Siis jos haluavat. Ihan vapaaehtoisesti. Ilman velvoitetta keneltäkään. Portaalissa voisi käydä keskusteluja kohtaamistaan haasteista, pallotella ideoita, kommentoida toisten materiaaleja ja kehittää niitä eteenpäin, lainata, editoida, hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Tälläinen portaali vaatisi tarkkaa moderointia, jottei keskusteluissa ylity vaitiolovelvollisuuksien rajat tai jottei kukaan jakaisi omanaan muualta ottamaansa, tekijänoikeuksien suojaamaa, materiaalia. Asialinja säilyisi myös parhaiten, kun jokainen portaalin jäsen esiintyisi omalla nimellään ja portaali olisi rajattu vain rekisteröityneiden käyttäjien käyttöön. Silti, jotta portaalista olisi jotakin hyötyä, se pitäisi olla laajasti kaikkien opettajien tiedossa eli sitä pitäisi mainostaa ja markkinoida opettajille. Mitä enemmän aktiivisia, vapaaehtoisia käyttäjiä, sitä enemmän jaettavaa materiaalia, sitä enemmän kehittäviä kommentteja ja inspiroivia keskusteluja. Siksi esimerkiksi OAJ:n jäsensivujen kautta avautuva portaali voisi toimia hyvin. OAJ:hin kuulumattomat opettajat voisivat hakea tunnukset portaaliin esimerkiksi työnantajansa tai vaikka paikallisyhdistyksen kautta, jottei portaali rajoittuisi vain järjestäytyneiden opettajien käyttöön.

Minusta koko keskustelun ydin ei missään vaiheessa ole ollut se pitäisikö opettajan velvollisuutena olla tuottaa materiaalia ilmaiseksi jakoon, vaan se miten materiaalia voisi jakaa ja kehittää tehokkaasti niiden kesken, jotka niin tahtovat tehdä ja siihen keskusteluun ehkä OAJ:kin voisi ottaa osaa!

Viime vuoden vauva

Meille syntyi pikkuinen nipin napin viime vuoden puolella. Laskettu aika olisi luvannut alkuvuoden vauvaa, mutta toinenpa päätti tulla maailmaan loppuvuodesta.

Minusta on suorastaan huvittavaa, miten lähes jokainen kuullessaan lapsen syntymäpäivän ottaa puheeksi kouluun menon. Siis vastasyntyneen pienen vauvan koulun aloittamisen! Kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut koulusta esikoisen kohdalla. Eikä 2-vuotiaan kohdalla minusta tarvitsekaan. Miksi ihmeessä sitten vastasyntyneen???

Odotusaikana neuvolan terveydenhoitaja naureskeli, että jos normaalisti äidit kertovat, ettei haittaa, jos lapsi vähän etuajassa tulee, niin vuodenvaihde on poikkeus: kaikki toivovat että menee seuraavan vuoden puolelle, vaikka sitten vähän yliaikaa. Mutta miksi? Ymmärrän kyllä, että noin yleensä ei ole kiva, jos synttärit on lähellä joulua, juhlat kun syövät toisiaan. Sen suhteen ei kuitenkaan pitäisi olla suurtakaan merkitystä sillä, onko synttärit 31.12. vai 1.1. Toisaalta olisihan se ihan hienoa olla vuoden "eka". Pääsisi lehteen. Jossain kunnassa saattaa saada jonkun kivan palkinnonkin. Mutta muuten se ekanaoleminenkin on vähän lapsellinen syy eikä ekoja voi olla kuin yksi, joten vähän pöhkö syy siksikin odottaa alkuvuotta.

Suurin huoli tuntuukin olevan lapsen kouluunmeno. "Kun se on sitten vuoden nuorempi kuin vanhimmat luokkakaverinsa ja sen ikäisenä vuosi on aika paljon." Sillä ei taida olla mitään merkitystä, että vuoden lopussa syntynyt on vain kuukauden nuorempi kuin joulukuun alussa syntynyt luokkakaverinsa. Tai puoli vuotta nuorempi, kuin kesällä syntyneet, jotka ovat myös sen puoli vuotta nuorempia kuin alkuvuodesta syntyneet. Tai jos sillä kuukaudella tai puolella vuodella on eroa, niin ilmeisesti se kuukausi tai puoli vuotta loppuvuodesta tekee toisesta huomattavasti koulukypsemmän. Siskoni ei ole kuulemma kuullut mitään koulunaloituspäivittelyjä, vaikka heidän lapsensa on syntynyt joulukuun alussa. Huoli tuntuu heräävän vasta kun olisi ollut edes mahdollisuus syntyä alkuvuodesta loppuvuoden sijaan.

Varmasti sillä vuodella voi olla valtava merkitys tai voi olla olematta, sillä kuulemma lapset kehittyvät jokainen vähän omaa tahtiaan. Raja koulunaloitukselle on aina vedettävä johonkin ja se suosii aina toisia joidenkin muiden kustannuksella. Kieltämättä on huvittavaa ajatella, että vaikka sisaruksillamme on melkein 2 vuotta ikäeroa, he menevät kouluun perättäisinä vuosina!

Minua itseäni koulu ja sen tuomat hankaluudet tai ihanuudet eivät kuitenkaan juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Minua kiinnostaa tällä hetkellä öiset nukkumisvaikeudet. Ja hankaluudet kahden alle 2-vuotiaan hoitamisessa samaan aikaan. Kyllä sinne kouluun ehtii, ennemmin tai myöhemmin ja jokainen siellä pärjää tavallaan riippumatta syntymäpäivästään.

Sitä paitsi. Ensimmäiset 18 vuotta tyttäremme varmaankin harmittelee kovasti valitsemaansa syntymäpäivää ja kiukuttelee, kun "kaikki muut ovat vanhempia" ja hän täyttää vuosia aina viimeisenä. Sen jälkeen, ne loput keskimäärin 60 vuotta, hän irvailee muille "samanikäisille", jotka juhlivat synttäreitään aina häntä ennen, kunnes lopulta ei enää jaksa edes juurikaan välittää milloin ne synttärit ovat.

Opiskelkaa itse!

Teetin viime vuonna ysiluokkalaisilla yhden kappaleen itsenäisenä opiskeluna vähän niin kuin testinä, sillä aika alkoi loppua pahasti kesken ennen äitiysloman alkua ja numeroiden antamista.

Toteutin tuon itsenäisen opiskelun aika kaavamaisena, mutta se antoi hyvän pohjan kehittää tapaa eteenpäin jatkossa. Nyt jaoin tehtävät ja ohjeet monisteena oppilaille. Tehtävät perustuivat kirjan kappaleeseen ja olivat osittain työkirjan tehtäviä, mutta ne piti tehdä monisteelle ja palauttaa minulle tarkistettavaksi. Aikaa opiskeluun annoin kaksi viikkoa.

Ohjeiden mukaan tehtäviin sai pyytää apua, mutta niitä ei ehdottomasti saanut kopioida mistään tai keneltäkään. Jos joku jäisi kiinni tehtävän kopioimisesta kaverilta, hylkäisin molemmat paperit. Samoin netistä kopioimisesta kiinni jäädessään edessä olisi hylsy.

Tehtäviä piti tehdä pääasiassa kotona, mutta aina jos tunnilla oli ylimääräistä aikaa sai niitä tehdä silloinkin. Samoin kappale kuunneltiin kerran läpi tunnilla.

Tehtävät laadin tarkoituksella sellaisiksi, että niitä olisi mahdollisimman vaikea kopioida muilta ilman, että siitä jää kiinni. Vapaa tiivistelmä suomeksi, jonka piti sisältää tietyt sanat. Sanojen selittämistä. Omien lauseiden muodostamista. Bonuksena kappaleen aiheeseen liittyvästä ajankohtaisesta ilmiöstä omin sanoin englanniksi kirjoittamista. Ja sitten jotain mekaanisempia tehtäviä, niin kuin sanojen suomentamista, prepositioiden etsimistä kappaleesta ja jotain muuta sellaista pientä. Niissä tietysti oli aina se kopioimisen mahdollisuus, mutta laskeskelin että siitä saatava pistehyöty ei ollut niin merkittävä, että sillä olisi suuremmin väliä.

Itseopiskelu onnistui minusta erinomaisesti! Vain pari jäi kiinni netistä kopioimisesta (eikä onneksi mitenkään suurissa määrin, joten ihan täysin en näitäkään papereita lopulta hylännyt), mutta suurin osa selvästi oli tehnyt tuotoksensa itse tai jonkun muun sopivalla avulla. Ne muutama todella heikko oppilas, joilla uhkasi nelonen joulutodistuksessa, saivat itsenäisentyön avulla hyvän perusteen vitosen antamiselle. Toisaalta ne muutama kovis, jotka eivät juuri tunneilla koskaan käy tai eivät siellä ainakaan mitään tee, mutta tulivat kokeesta aina nappaamaan sen ysin, eivät työtä palauttaneet ja sain konkreettisen perusteen alemmalle numerolle.

Parasta oli lukea Wilman kautta kerätty nimetön palaute itsenäisestä opiskelusta:

• 66% piti itsenäisestä opiskelusta, 31% ei varsinaisesti pitänyt, muttei inhonnutkaan ja vain 3% inhosi sitä. 
• Vain samainen 3% toivoi, ettei tälläisiä olisi jatkossa ollenkaan. Loput olivat sitä mieltä, että voisi hyvin ollakin, kunhan ei liian usein tai jollain pienillö muutoksilla (tehtävät saisi itse tarkistaa tms.). 
• 22% oppi itsenäisessä opiskelussa mielestään paremmin kuin tavallisesti, 69% ihan yhtä hyvin kuin tavallisesti ja vain 9% huonommin kuin tavallisesti. 
• Suurin osa oli pyytänyt apua opiskeluun vanhemmilta tai sisaruksilta ja kaivannut apua lähinnä kappaleen ymmärtämisessä. Opiskelu oli tyypillisimmin aloitettu vähintään viikkoa ennen palautuspäivää ja opiskeluun oli suurin osa käyttänyt arviolta kolmesta viiteen tuntia. 
• Vapaassa palutteessa toivottiin, että tehtäville olisi myös tunneilla varattu aikaa, kiitettiin sitä että itsenäinen työ vaikutti numeroon ja tarkennettiin, että kunhan ei kielioppia tarvitse itsenäisesti opiskella, niin hyvä. 

Olen niin vakuuttunut tästä kokeilusta, että aion ihan varmasti kehittää tätä eteenpäin. Hirveä määrähän tuossa oli korjaamista, joten varmaan jatkossa ehkä lisäisin myös itsenäisen tarkistamisen määrää ja varmasti ottaisin huomioon tuon, että myös tunneille pitää varata aikaa tehtävien tekoon, jotta oppilailla on myös enemmän mahdollisuuksia kysyä neuvoa tarvittaessa.

Ihan ehdottomasti suurin hyöty minun omasta näkökulmastani tässä kokeilussa oli se, että sain konkreettista näyttöä siitä, että kyllä 9-luokkalainen osaa ottaa vastuuta tekemisistään, kun hänelle sitä vastuuta kannettavaksi annetaan. Jatkossa uskallan siis luottaa paremmin oppilaisiini ja olen varma, että jos totutteleminen tähän työtapaan alkaa jo seiskalla pienemmillä pätkillä, niin ysin lopussa minulla on iso joukko oppilaita, jotka osaavat entistä paremmin kantaa vastuuta omasta opiskelustaan! 

Hyvät vinkit kiertoon - opiskelutekniikat

Kirjoittakaa sanat vihkoon.
Kirjoittakaa kappale suomeksi vihkoon.
Lukekaa kappale kotona ääneen.
Merkatkaa sanastosta uudet sanat.
Peitä sanat ja kuulustele niitä itseltäsi
....

Opiskelutekniikoiden opetusta käytännössä. Nopeita ohjeita tunnin lopussa tai alussa siihen, mitä toivoo oppilaiden tekevän. Toive, usein ääneen lausumaton, että joku hoksaisi joskus käyttää samaa tekniikkaa itsekseenkin. Niin auttamattoman puutteellista ja vajaata, että itseäkin hävettää.

Tiedän, että ollakseen tehokasta, pitäisi opiskelutekniikoiden opettamisen olla järjestelmällistä, johdonmukaista ja jatkuvaa. Yhtä tekniikkaa kannattaa käyttää monta kertaa peräkkäin, pitemmän ajan, koska muuten sen hyöty ei näy oppilaalle. Yhden tekniikan opettelussa alku on raskain ja vasta kun tekniikka alkaa olla tuttu, se alkaa toimia toivotulla tavalla. Toisaalta eri oppilailla toimivat eri tekniikat ja siksi olisi tietysti hyvä käydä läpi paljon erilaisia tekniikoita, jotta jokainen löytäisi sen itselle sopivan tavan. Tekniikoiden toteutusta ei pitäisi jättää myöskään pelkästään kotiin, vaan ainakin aluksi niitä pitäisi harjoitella myös koulussa, jotta jokainen varmasti pääsee jyvälle siitä, mitä pitää tehdä.

Silti tuntuu, ettei tähän koskaan ole kunnolla aikaa paneutua. Ei niin perinpohjaisesti ja suunnitelmallisesti kuin olisi syytä. Enkä tarkoita nyt valittaa, että tunneilla ei ole aikaa. Ennemminkin kyse on siitä, että tuntuu ettei itsellä ole aikaa suunnitella, ohjata, opettaa, valvoa ja seurata tekniikan opettamista, vaikka loppujen lopuksi kyseessä ei tarvitsisi olla iso asia.

Laadin joskus oppilailleni läksyreseptin, jota voi soveltaa halutessaan mihin aineeseen tahansa ja voin taata, että oppimistulokset sen avulla paranevat. Tässä on siitä versio:

Ennen uutta kappaletta:
- lukaise sanasto läpi, vilkuile hieman tehtäviä (varsinkin ymmärryskysymykset)
- katsele kappaletta, lukaise teksti pysähtelemättä läpi
- saitko jonkun käsityksen siitä mitä aihetta käsitellään tai mitä kappaleessa tapahtuu?

Uusi kappale läksynä:
- lukaise sanasto läpi ja merkitse uudet sanat
- jos tunnilla tehtiin ja tarkistettiin jotain kappaleeseen liittyviä tehtäviä, vilkaise ne läpi
- lukaise teksti ensin läpi - mitä kaikkea kappaleesta olet jo ymmärtänyt?
- käy teksti lause lauseelta läpi: lue aina ensin koko lause, tarkista sitten vieraat sanat ja pyri ymmärtämään lause kokonaisuutena (ei siis sana sanalta lauseen alusta lähtien) - kaikkein vaikeimmat lauseet voit kirjoittaa ensin sana sanalta vihkoon ja sitten yrität ymmärtää mitä lause tarkoittaa
- merkitse ne kohdat joita et itseksesi ymmärrä ja kysy ne seuraavalla tunnilla
- lopuksi vielä mieti mistä kappale kertoi ja käy läpi juoni mielessäsi

Vanha kappale läksynä:
- lue kappale läpi ja kertaa mielessäsi etenkin kaikki vaikeat kohdat ja niiden merkitykset - tarvittaessa vaikka koko kappale
- opiskele sanat haluamallasi tavalla, keskity uusiin ja mielestäsi tärkeisiin sanoihin - tarkista myös miten sanoja käytettiin kappaleessa: millaisessa lauseessa, minkä muiden sanojen kanssa, mitä lause tarkoitti

Vanhan kappaleen kertaus:
- joka tunnin jälkeen lue kappale kotona läpi ja kertaa hankalien kohtien merkitykset, lue myös ääneen ja harjoittele lausumista!
- kertaa sanoja niin, että keskityt uusiin ja mielestäsi tärkeisiin sanoihin 
- huomaat että vaikeiden kohtien ja vieraiden sanojen määrä vähenee joka kerta!

Tiedän, että moni oppilas pitää tätä liian raskaana, vaikkei se sitä oikeasti olisi. Jo pinnallinen silmäily, nopea kertaus ja keskittyminen niihin kohtiin, jotka tuottivat hankaluutta auttaisi monia oppilaita paljonkin eteenpäin. Luulen, että jatkossa hieman ehkä muokkailen tätä ja keskityn opettamaan sitä paljon johdonmukaisemmin kuin nyt. Oppilaita kun pitää vaatia ja muistuttaa aika monta kertaa, ennen kuin uudet tavat alkavat edes vähän juurtua... Eli jos jaksan seiskan ja kasin läpi tätä jankuttaa, niin ehkä ysillä joku jo muistaa noudattaa tätä itsekseenkin? ;)