lauantai 29. syyskuuta 2012

Opettaja ja oppilas tappeli - kumpi voitti?

Nyt on ollut lehdissä hirveästi juttuja koulussa sattuneista väkivaltatapauksista ja nimenomaan siis sellaisista, missä melko nuoret lapset ovat hyökänneet aikuisten kimppuun. Kassajonossa seisoessani Iltalehden kannesta pisti silmään otsikko, että viimeisen parin viikon aikana kouluissa olisi sattunut 6 pahoinpitelyä (tosin siis kai 2 oppilasta olisi pahoinpidellyt, mutta yhteensä kuutta opettajaa!). Aika hurjalta kuulostaa!

Viime keväänä taisin pohtia turvattomuutta koulussa silloin, kun hyökkääjä on joku ulkopuolinen henkilö, mutta nämä ns. koulunsisäiset väkivaltatapukset tai väkivallan uhkat ovat varmasti paljon paljon yleisempiä. Kaikki eivät päädy aina otsikoihin - varsinkaan jos kyseessä on nimenomaan "vain" väkivallan uhka.

Opettaja jää kieltämättä helposti alakynteen, jos vastassa on väkivaltainen oppilas. Paitsi että varsinkin vanhemmat oppilaat ovat helposti jo fyysisiltä mitoiltaan ja voimiltaan paljon opettajan yläpuolella, on meihin iskostettu pelko niistä mahdollisista seuraamuksista niissä tapauksissa, joissa opettaja puolustautuu, yrittää hillitä oppilasta tai menee kahden tappelevan oppilaan väliin. Siis paitsi, että opettajalle itselleen voi käydä huonosti, jos jää alakynteen, voi häntä vastassa ollakin lakijuttu, jos hän onnistuu oppilaan hillitsemään vaikkapa kiinni ottamalla. Ei ihme siis, että pelkkä ajatuskin tuollaisista tilanteista pelottaa!

Minä en ole joutunut koskaan pelkäämään työssäni. Kerran sijaisena ollessani yksi poika suuttui kahdelle muulle ja viskasi heitä tuolilla (ohi onneksi), mutta tilanne rauhoittui heti kun pojat kiltisti poistuivat luokasta kun komensin ja hain naapuriluokasta toisen opettajan avuksi. Se lienee ehkä pahin tapaus missä olen ollut.

Yläkoulussa en edes varsinaisesti usko väkivallan opettajia kohtaan olevan ihan niin yleistä kuin ehkä alakoulussa. Tämä on siis ihan vaan omaa mutu-tuntumaa, mutta paitsi että vanhemmat oppilaat osaavat ehkä paremmin jo säädellä toimintaansa, he ovat todennäköisesti melko tietoisia myös siitä, että ovat fyysisesti ylivoimaisia naisopettajaan nähden. Niinpä myös minun kynnykseni mennä vaikkapa ihan konkreettisesti kahden viisitoistavuotiaan väliin oikeassa tappelussa on korkeampi kuin jos kyseessä olisi kaksi kahdeksanvuotiasta. Ja toisaalta jos riita oikeasti olisi minun ja oppilaan välillä ja oppilas tuntisi tarvetta turvautua väkivaltaan, melkein luulen sen jäävän uhkauksen tasolle. (Ei sillä että väkivallalla uhkaaminen olisi yhtään sen vähäisempi teko kuin oikeasti lyöminen.) Voin kyllä olla tässä ihan väärässäkin... Pitää muistaa että opetan aika pienessä yläkoulussa aika pienessä yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa melko hyvin ja ongelmat ovat ehkä vähän erilaiset kuin vaikka pääkaupunkiseudulla. En tiedä. En ole siellä koskaan opettanut...

Luulenpa ettei tässä suhteessa laki tule kovinkaan paljon muuttumaan. Opettajan on jatkossakin ihan yhtä hankala puuttua fyysisesti oppilaan tekemisiin, sillä se sama laki joka rajoittaa näissä tapauksissa opettajan toimia lopettaa tai ehkäistä väkivaltaa, myös suojaa toisissa tilanteissa oppilasta opettajan väkivallalta eikä lakiin varmasti voida kirjata mitään "sallittua, kun tarkoitus on hyvä"-lauselmaa. Eikä se, että opettajalla olisi suuremmat oikeudet fyysisesti puuttua oppilaaseen tämän uhatessa opettajaa tai muita oppilaita varsinaisesti ratkaisisi ongelmaa. Ihan yhtä hyvin se oppilas voi opettajan kimppuun käydä opettajan oikeuksista huolimatta.

Ehkä kehitys viekin ajanmittaan samaan suuntaan kuin vaikka Yhdysvalloissa: metallinpaljastimiin ja vartijoihin kouluissa. Tai ehkä opettajat saavat hätäpainikkeet taskuissa kannettaviksi, joiden avulla voi hälyttää muita opettajia tai vartijan paikalle, jos jotain sattuu. Ja ehkä tulevaisuudessa rajankäyntiä opettajan ja oppilaan (tai vanhemman?) väkivaltaisuuksissa puidaan yhä enemmän oikeussaleissa.

Parastahan varmasti olisi, että jokaisella lapsella olisi välittävät vanhemmat, jotka laittaisivat lapsilleen kunnolliset rajat ja opettaisivat mikä on sallittua ja mikä ei. Että välituntivalvontoihin saataisiin lisää resursseja. Että ryhmäkoot voitaisiin pitää pieninä tai ainakin inhimillisinä. Että pienryhmäopetuksessa ja oppilas- sekä sosiaalihuollossa riittäisi resursseja myös ehkäistä ongelmia eikä vain paikata pahimpia. Mutta tälläinen taitaa olla ihan unelmointia nyky-Suomessa?

tiistai 25. syyskuuta 2012

Hyvät vinkit kiertoon: ennakointi

Ajattelin aloittaa pientä postaussarjaa kielen opettamisen eri osa-alueista ja niihin liittyvistä vinkeistä ja kikoista. Lähinnä taidan ajautua pohdiskelemaan mitä itse yleensä luokissa päädyn tekemään, mutta toivoisin, että innostuisitte kommentoimaan ja jakamaan omia vinkkejänne myös. Opettamisessa kun taitaa urautua aika nopeasti niihin omiin tapoihin eikä uusia ideoita läheskään aina jaksa kehitellä käyttökelpoisiksi.

Hyvänä oppilaana olen itse aina suhtautunut aika ylimalkaisesti tekstien ennakointiin eli otsikoiden ja kuvien tutkimiseen tai sanastoon perehtymiseen etukäteen. Itse asiassa minusta meille ei norssissakaan juuri ennakoinneista puhuttu, virittäytymisestä teemaan ehkä, muttei varsinaisesti tekstin sisällön ennakoinnista.

Nyt tämän ihanaakin ihanamman kirjasarjan (Smart Moves) kanssa painiessani olen päätynyt opettamaan systemaattisesti ennakointia kaikille luokka-asteille. Toivon, että mahdollisimman moni oppisi ennakoinnista itselleen hyvän tavan siihen mennessä, että aloittavat ysiluokan kirjan ja törmäävät niihin tappaviin kappaleisiin, jotka ovat puolitoista aukeamaa pitkiä ja käsittelevät vaikkapa geeniteknologiaa.

Käytännössä minulla on pari vakiokikkaa, joita käytän.

Uuteen kappaleeseen siirryttäessä ja mielellään jo hyvissä ajoin etukäteen katsotaan kappaleen otsikko ja puhutaan kappaleen teemasta yleensä. Varsinaisia virittäytymisjuttuja käytän vähän tilanteen mukaan, mutta niistä taidan kirjoitella joku toinen kerta.

Tyypillisin keinoni laittaa oppilaat ennakoimaan tekstiä on luetuttaa kappaleen sanasto joko kotona tai tunnilla ja pistää oppilaat sen avulla päättelemään vastauksia sisältötehtävään. Sisältökysymyksistä itsestään jo oppii paljon kappaleen sisällöstä. Jos tehtävässä kysytään vaikkapa "Mitä pahaa kanit ovat tehneet ansaitakseen kuolemantuomion?" huomaa näppärä lukija, että tekstissä siis puhutaan ainakin kaneista, niiden tekosista ja että kaneille annetaan kuolemantuomio. Aika paljon jo siis. Jos sitten vielä lukee sanastoa, johon peräkkäin on listattu: purra, sähköjohto, palasiksi, vakava, vankila, hälytysjärjestelmä, saattaisi, vanki, paeta, ei kovin suurta mielikuvitusta tarvita, että on jo hyvä käry siitä miksi ne kanit ovat epäsuosittuja.

Oikein-väärin-väittämien vastaukset taas ovat usein sellaisia, että niiden oikeat vastaukset pystyy päättelemään ilman koko tekstin näkemistä. Vai mite itse korjaisitte väittämää kappaleesta, jonka otsikko on The little runaway: Mielestään Billy sai usein, mitä halusi ? Ja tärkeämpää kuin saada tehtävä etukäteen jo melkein kokonaan tehtyä, on saada ennakkokäsitys siitä, mitä on tulossa.

Ysien kanssa aloitettiin geeniteknologiakappale niin, että annoin etukäteen läksyksi etsiä ymmärrystehtävän ("Merkitse kuka sanoi seuraavat ajatukset") tietyt sanat valmiiksi englanniksi sanaston avulla: geeniteknologia, uhka, väittely, kehitysmaat, nälänhätä jne. Samalla kun sanoja käytiin läpi keskusteltiin myös niiden merkityksestä: Mitä geeniteknologialla tarkoitetaan? Mitä tarkoitetaan luomulla? Mitä immuuni tarkoittaa? Ennen varsinaista kappaleen kuuntelua luettiin vielä nopeasti ihan kappaleen alku ja todettiin yhdessä, että kyseessä on väittely ja se kuka kappaleen henkilöistä puolustaa, kuka vastustaa väittelyn aiheena ollutta geeniteknologiaa.

En tiedä kuvittelenko vain, vaan onko kappaleiden kokonaisymmärtäminen helpottunut ennakoinnin myötä. Ainakin tällä kertaa geeniteknologiakappaleen käsittely sujui paljon kivuttomammin kuin edellisen vuosiluokan kanssa. Vaikka kokeessahan sen sitten taitaa lopulta nähdä, että oliko mistään mitään hyötyä.

Ihan samaa metodia olen käyttänyt myös kuuntelutehtävien kanssa. Kuunteluihinkin kun usein liittyy sanasto, jota harva oppilas lukee, vaikka käskee tai kuuntelee tai ajattelee, jos yhdessä luetaan. Kun sanojen avulla on pääteltävä vastauksia kysymyksiin, joutuu niitä ihan eri tavalla päässä pyörittämään ja sanastosta oikeasti on jotain hyötyäkin.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Vaikeutta on välillä vaikea ymmärtää

Minusta tuntuu, että törmään melkein päivittäin siihen, miten vaikea minun on ymmärtää joidenkin oppilaiden vaikeuksia ymmärtää ja osata asioita. Olen itse kuulunut niihin oppilaisiin, joille koulu ei koskaan ollut vaikeaa. Paitsi että muutenkin opin helposti asiat pelkästään kuuntelemalla, olin yleensä aika kiinnostunut lähes kaikesta ja jos en ollut, niin olin sen verran tunnollinen, että opiskelin silti. Nyt opettajana joudun jatkuvasti kaikenlaisten oppimiseen liittyvien vaikeuksien kanssa, joista osaa on helpompi, osaa vaikeampi käsittää.

Ymmärrän hyvin motivaation aiheuttamat vaikeudet oppia - jos ei huvita opetella, ei opi kovin hyvin - sekä muistiin liittyvät vaikeudet: vaikka kuinka opettelisi, muistaminen on vaikeaa. Näiden ongelmien kanssa varmasti ihan jokainen joutuu joskus painimaan ja siksi niihin on helppo samaistua. Jotenkin käsitän myös lukemisen vaikeudet: vaikeuden pysyä rivillä, vaikeuden hahmottaa sanoja, vaikeuden ymmärtää tekstikokonaisuuksia. Luulen, että jokainen joka on ikinä yrittänyt todella väsyneenä lukea vaikeaa tekstiä kokee suunnilleen saman, kuin lukivaikeuksista kärsivä kohtaa aina kaikkien tekstien kanssa. Noin niin kuin kärjistäen siis. Jotenkin siis sekin on helpompi ymmärtää.

Vaikeinta minun on ymmärtää vaikeuksia noudattaa helppojakaan ohjeita tai soveltaa yksinkertaisiakaan sääntöjä. Esimerkiksi: kertaamme imperfektin. Kirjoitan taululle ja selitän, oppilaat kirjoittavat vihkoon. Luemme kirjan esimerkit yhdessä. Alleviivaamme verbirakenteet. Täydennämme työkirjan sääntölaatikot. Kaikkialla lukee: 
I didn't cry. Minä en itkenyt. 
She didn't tell anyone. Hän ei kertonut kenellekään. 
We didn't care. Me emme välittäneet. 
Lopulta olen toistanut ja hokenut, kysynyt ja onkinut vastaukset oppilaista, kirjoittanut sekä laittanut kirjoittamaan ja alleviivaamaan ja olen itse jo niin kyllästynyt, etten jaksaisi enää yhtään. Joten alamme tehdä tehtäviä ja lähden kiertämään ja auttamaan.

Luokasta löytyy aina oppilaita, joiden kirjaan on rustattu, kaikista ponnisteluista huolimatta:
I wasn't cry.
She don't tell.
We not.
Pysähdyn ja alan neuvoa.
   "Katsopas noita esimerkkejä tuossa yllä, niistä on alleviivattu ne oikeat verbimuodot. Millä ne verbimuodot aina alkavat?"
   "?????? emmtiä"
   "Katsopas tuolta. Mikä on se ensimmäinen alleviivattu sana kaikissa?"
   "???"
   "Katopa tarkkaan: didn't cry, didn't tell, didn't care. Mikä niissä kaikissa on se ensimmäinen sana?"
   "??? ai, didn't?"
   "No just se. Sun täytyis nyt tehdä samalla tavalla. Eli mitä sä kirjotat ihan ekaks siihen?"
   "Emmätiä"
   "No sä just sanoit sen ääneen. Mikä se eka alleviivattu sana kaikissa oli?"
   "Didn't"
   "Nii just, hyvä! Kirjotas se nyt siihen. Eli kaikkiin ekaks se didn't. Mitäs sen jälkeen?"
Ja näin jatketaan kunnes pari ensimmäistä kohtaa on saatu valmiiksi ja kehotan jatkamaan samaan malliin ja lähden jatkamaan kierrosta. Hetken päästä palaan katsomaan miten loput kohdat sujuivat. Seuraaviin kohtiin on iloisesti kirjoiteltu:
I didn't
She doesn't tell.
We did cared.
Hengitän syvään ja alamme taas alusta.

Näissä tapauksissa en edes elättele liikoja toivoja siitä, että imperfektin syvempi merkitys joskus oppilaalle aukeaisi tai että hän muuten vaan osaisi sitä käyttää ilman siis termikikkailua (sillä se nyt on loppujen lopuksi sama muistaako aikamuotojen nimiä, jos niitä osaa käyttää), mikä on siis tietysti ihan mahdollista - joskushan palaset loksahtavat kohdalleen, kun saa itse vapaasti valita mitä kirjoittaa tai sanoo. En vaan rehellisesti sanottuna ymmärrä miksi se säännön noudattaminen on niin mahdotonta edes yksinkertaisimpien sääntöjen kohdalla. Samalla taidan vähän pelätä, että koska en ymmärrä mikä siitä tekee oppilaalle vaikeaa, en osaa myöskään oikein neuvoa ja auttaa häntä ymmärtämään.

Mutta tässäpä lyhyt lista asioita, joita en aina oikein ymmärrä:

  • En ymmärrä miten voi olla vaikeaa erottaa yksikköä monikosta. (Se on se -s. Miten sitä ei näe?)
  • En ymmärrä miten jotkut yläkoululaiset eivät osaa aakkosia eivätkä siten osaa käyttää aakkosellista sanastoa. 
  • En ymmärrä miten vaikeaa voi olla ymmärtää persoonapronominien yhteyttä vaikka erisnimiin tai yleensä substantiiveihin: äiti = hän, Pekka = hän, koira = se jne.
  • En ymmärrä mikseivät toiset löydä kirjasta oikeaa kappaletta omin avuin (nehän on numerojärjestyksessä!).
  • En ymmärrä miten jotkut oppilaat eivät koskaan kuule ensimmäistäkään ohjetta ellei ensin sano heidän nimeään ("Ottakaa työkirjat esiin. Työkirjat esiin. Onko kaikilla työkirjat esillä? Ottaisiko viimeisetkin nyt ne työkirjat esiin? Teppo! Sinä myös. Otatko työkirjan esiin!")
  • En ymmärrä miten vaikeaa voi olla muistaa, ettei "I" koskaan kirjoiteta pienellä "i".
  • En ymmärrä miten toiset oppilaat päätyvät kirjoittamaan kaikki mahdolliset verbit yhteen lauseeseen, esimerkiksi: "I'm was not have walking home." 
  • En ymmärrä miksei suurimmalla osalla oppilaista ole omaa lukujärjestystä vaan osa tuntia käytetään aina sen miettimiseen ja kyselemiseen, että mitä meillä on seuraavalla tunnilla.
Taisin eksyä hieman kauas ymmärtämättömyyksissäni :) On varmaan paljon muutakin mitä en ymmärrä, mutta ehkäpä tämä tunnustuslista riittää tähän. En tiedä opinko koskaan ihan kaikkia näitä asioita kokonaan ymmärtämäänkään tai ottamaan huomioon. Toistaiseksi toivon vain, että se ajoittainen turhautuminen minkä nämä vaikeudet joskus minussa aiheuttavat, ei näkyisi ulospäin, vaan jaksaisin pysyä kärsivällisenä ja auttaa. Uudestaan ja uudestaan. 


tiistai 11. syyskuuta 2012

Työrauhataistelun erä yksi ja kaksi

Jatkan vielä samasta aiheesta. Niin paljon se vie tällä hetkellä aikaani ja ajatuksiani.

Minun valvontaluokkani ongelma on siis ollut viime kevään ja tämän syksyn ajan huono työrauha ja levottomat tunnit. Ongelmat korostuvat joillakin tunneilla ja häviävät melkein kokonaan toisilla. Syyt ovat varmasti sekä opettajan tyylissä että oppiaineen kiinnostavuudessa. Silti suurin osa opettajista on nyt syksyllä valitellut, että ryhmä on raskas opettaa eikä sen kanssa oikein pääse eteenpäin siitä huolimatta, ettei luokka taidollisesti ole lainkaan muita huonompi.

Oma diagnoosini luokan tilanteesta on ollut seuraava: Luokalla on monta aktiivista oppilasta, jotka eivät ujostele olla äänessä. Luokalla on myös muutama oppilas, joilla on luonnostaan melko matala ärsykekynnys ja heikko tarkkaavaisuus: he huomaavat juttuja mitä muut eivät huomaa, he unohtuvat ajattelemaan omiaan kesken tehtävien, he saattavat reagoida vaikkapa ääntelemällä ennen kuin ehtivät ajatella. Lisäksi luokalla on yksi oppilas, joka mielellään haastaa opettajat väittelemään ja kinastelemaan tarvittaessa ihan mistä tahansa. Pikku hiljaa luokan yleinen ilmapiiri on liukunut siihen suuntaan, että suurin osa luokasta hyväksyy ja kannustaa häiriöitä, asettuu pelleille yleisöksi, tarttuu huolimattomiin kommentteihin, naureskelee ja huutelee tahattomillekin äänille. Eli pari oppilasta toimii kipinänä ja loppu luokka tuulena, joka puhaltaa kipinät aina liekkiin - ja tunnin rauha on menetetty.

Ensimmäinen erä työrauhan puolesta oli puhuttelu ja luokan käytössääntöjen kirjoituttaminen. Jokainen kirjoitti itse paperille mallin mukaan säännöt, allekirjoitti ne ja vei ne kotiin vanhemmille näytettäväksi. Kopiot säännöistä jaettiin jokaiselle luokkaa opettavalle opettajalle. Yksi naurahti ja sanoi: "Luuletko että ne kykenee tähän?" Yksi vanhempi otti yhteyttä ja sanoi: "Eikö tälläiset ole itsestäänselvyyksiä kaikille? En hyväksy että minun hyvinkäyttäytyvä lapseni joutuu tälläisiä kirjoittelemaan!" Pieniä näkökulma eroja opettajien ja vanhempien välillä siis... Muut opettajat ovat saaneet itse päättää miten ovat sääntöjen kanssa toimineet vai ovatko toimineet ollenkaan. Itse pidän niistä nyt pilkuntarkasti kiinni.

Toinen erä oli wilma-viesti kaikille vanhemmille. Kerroin luokan ongelmat ja korostin, ettei kyse ole tilanteesta, jossa pari häiriköi loppuja, vaan koko luokan asennoitumisesta mahdollisiin häiriöihin. Noin viikon kuluttua tästä laitoin vielä jokaisen oppilaan vanhemmille viestin, jossa kerroin lyhyesti juuri heidän lapsensa alkusyksystä: mikä sujuu, mikä ei, mitä ongelmia on tai mitä käytännön asioita täytyisi hoitaa. Se etu luokkani kanssa on, että lähes kaikki tulevat ihan kunnon perheistä, joissa ollaan kiinnostuneita koulunkäynnistä ja joissa lapsella on myös rajat. Saldona viesteihini olikin noin puolilta vanhemmilta vastausviesti wilmassa, noin kolmannekselta puhelu asiaan liittyen ja sitten ne pakolliset pari perhettä jotka eivät edelleen ole viestejä lukeneet tai niihin reagoineet huolimatta tekstiviestillä viesteistä muistuttamisesta. Kaikista yhteydenotoista jäi hyvä mieli minulle ja toivottavasti myös kodeille. Lupasin lähettää kuulumisia jatkossakin tilanteen edistymisestä.

No onko mikään sitten vielä muuttunut? Pari viikkoa on lyhyt aika oikeille muutoksille, mutta luokka on nyt taas aktiivisempi ja viittaa enemmän. Oppilaat ovat ainakin toistaiseksi myös kohteliaampia ja tervehtivät käytävilläkin reippaammin. Luokassa oleminen ajautuu edelleen helposti hälinään, mutta tilanne rauhoittuu nyt nopeammin kun komentaa ja eteenpäin ollaan päästy suunnilleen samaa tahtia kuin muidenki ryhmien kanssa. Toistaiseksi siis näyttäisi, että vaivannäkö on kannattanut. Toivon todella, että tämä suunta säilyy ja hommat alkavat taas sujua, sillä oikeasti luokkani on ihan huippu :)

tiistai 4. syyskuuta 2012

Taistelu työrauhan puolesta

Työrauha. Kurinpito-ongelmat. Levottomat ja huonosti käyttäytyvät oppilaat.

Koulusta, oppilaista ja opettamisesta puhuttaessa puhutaan aina myös näistä. Muistaakseni OAJ:nkin joku tutkimus alkuvuodesta totesi, että yksi suuri syy nuorten opettajien alanvaihtopäätöksiin on juuri kurinpito-ongelmat. Oppilaita ei saa kuriin tai niiden kuriin saaminen vie opettajan energiaa ja aikaa kohtuuttomasti. Muistaakseni joku tutkimus totesi joskus myös, että kurinpidosta ei myöskään puhuta tarpeeksi opettajankoulutuksessa. Vai olisiko se ollut OAJ:n tutkimuksen yhteydessä, kun näin joku päätteli?

Kurinpito on hirveän subjektiivinen asia ja ymmärrän hyvin, miksi siitä puhutaan niin vähän opettajakoulutuksessa. Totuus kun lienee, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen opettajan keinot nojautuvat aika pitkälle omaan persoonaan. Se mikä toimii yhden kohdalla, ei toimi toisen kohdalla. Toiset lankeavat aina samoihin sudenkuoppiin, jotkut eivät uskalla tai halua vaatia ja sitten on niitä, jotka aina saavat ryhmän kuin ryhmän kuriin eivätkä yksinkertaisesti ymmärrä mikseivät kaikki saa.

Omaa kurinpitoani luokassa olen pohtinut jonkun verran. Tiedän esimerkiksi, että minusta ei yksinkertaisesti ole tiukkisopettajaksi. Minä en vaan ole sellainen, että se luonnistuisi minulta. En osaisi olla luokassa, jos oppilaat pelkäisivät minua tai edes pelkäisivät suututtaa minua tai pelkäisivät kertoa vitsiä. Uskon kieltenluokassa muutenkin toimivan paremmin sellaisen ilmapiirin, jossa ei tarvitse pelätä avata suutaan ja jossa uskaltaa hassutellakin. Silloin ei virheetkään jännitä niin paljon (toivottavasti). Suurimman osan ryhmistä kanssa tämä toimii ihan hyvin. Satunnaiset huutelut tai keskinäiset jutut eivät niin häiritse minuakaan, kun ryhmä tarvittaessa osaa sitten myös keskittyä ja kuunnella.

Toki on sitten niitäkin ryhmiä, joissa tämä ei onnistu, sillä keskittyminen ei enää palaudukaan pienen vitsailun ja naureskelun jälkeen. Äkkiä sitä oppii huomaamaan mille ryhmille tai mille oppilaille ei saa antaa yhtään siimaa tai homma karkaa käsistä. Silloin osaan olla tiukkakin ja pitää kiinni sitten vaikka siitä täydellisestä hiljaisuudesta, vaikka se minusta on vähän ahdistavaa. Itse asiassa - hoksasin juuri - kun kohdalle sattuu niitäkin ryhmiä, jotka ovat hiljaisia ja sisäänpäinkääntyneitä ja joissa vallitsee kuoleman hiljaisuus suunnilleen suullistenkin tehtävien kohdalla, taidan itse olla pahin häirikkö luokassa. Yritän aina saada tunnelman rentoutumaan kertomalla mieleen juolahtavia, asiaa etäisesti sivuavia juttuja ja höpisemällä omiani, että edes vähän saisi hymyä tai rentoutta luokkaan.

Tässä tyylissä on se haittapuoli, että joidenkin oppilaiden tuntuu sitten olevan vaikea ymmärtää, että minutkin pitää ottaa tosissaan ja kun komennan, myös minua on toteltava. Tämä oli varsinkin ihan uran alkuvaiheessa ongelma, mutta ajan myötä olen ehkä itse oppinut paremmin äänensävyllä ja olemuksella viestimään milloin on aika hassutella ja milloin pitää olla vakavana. Olen oppinut, että vaikka mielelläni keskustelen oppilaitten kanssa vähän milloin mistäkin, täytyy minun aikuisena vetää raja siihen milloin aiheesta voi keskustella. Niinpä välitunnille laumoja ajaessani en kuuntele ensimmäistäkään mutinaa tai selittelyä. Tunnilla selvät "harhautuskeskustelut" (jolla oppilas yrittää saada opettajan huomion johonkin muuhun aiheeseen ja näin kuluttaa tunnilta aikaa) torppaan alkuunsa. Tunnilla en ala inttää mistään kenenkään kanssa. Oppilaiden kanssa muutenkin toimii sama asenne kuin eläinten kanssa: jos näytät, että pelkäät tai että epäröit, ei oppilas enää kuuntele tai kunnioita tai tottele.

Tänä vuonna olen saanut oman valvontaluokkani kanssa painia työrauhaongelmien ja tarkoituksellisen häirinnän kanssa. Salaa olen kadehtinut niitä opettajia, joilla ei koskaan ole mitään ongelmia tämänkään luokan kanssa. Salaa olen myös tyytyväinen siitä, että suurimalla osalla luokkaa opettavista opettajista on vaikeuksia heidän kanssaan - en ole siis ainoa. Ja vähemmän salaa olen tyytyväinen siitä, että nostaessani työrauhaongelman esiin myös vanhempien kanssa, olen saanut enemmän yhteydenottoja viikon sisällä kuin koko kevään aikana yhteensä! Taistelu työrauhan puolesta on siis alkanut :)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Uuden arjen opettelua

Meillä alkoi nyt tänä syksynä uudenlainen arki, joka on vaatinut totuttelua. Ensimmäistä kertaa tyttömme synnyttyä olemme molemmat mieheni kanssa taas työelämässä.

Ensin minä pidin vanhempainlomani ja sitten mies oli hoitovapaalla, sen jälkeen minä kesälomalla. Nyt olemme molemmat töissä. Tämä tarkoittaa pikkuiselle päiväkotipäiviä ja minulletotuttelua erilaiseen työrytmiin.

Aamuisin on noustava aikaisemmin, että saa lapsen ylös ja pukeisiin ja kiikutettua päiväkodin ovien sisäpuolelle ja itsensä töihin ajoissa. Kuulun siihen opettajalajiin, joka on yleensä koululla ainakin vartti ennen tuntien alkua ja nyt minun on täytynyt opetella tinkimään siitä. Jottei minun tarvitse herätä aamuyöstä ja jottei tytön tarvitse odotella aamupalaa päiväkodissa tolkuttoman kauaa on minun joustettava siitä aamuistuskelusta hiljalleen täyttyvässä opehuoneessa.

Toisaalta en nyt voi ihan samalla tavalla jäädä myöskään tuntien jälkeen koululle tekemään hommia valmiiksi. Sanakokeet on vaan kiltisti kannettava kotiin illalla tarkistettavaksi. Tuntisuunnitelmat on parempi tehdä viikonloppuna koko viikolle. Monisteet otettava väli- tai hyppytunneilla. Koululle jääminen melko pitkien päivien jälkeen venyttäisi hoitoaikaa ihan turhaan. Niinpä iltoja on nyt uhrattava työlle, vaikken koskaan ole tykännyt tehdä mitään töitä illalla. En kouluaikoinakaan tykännyt jättää läksyjä iltaan, koska väsyneenä en jaksa keskittyä. Nyt ei paljon ole vaihtoehtoja. Lapsi sänkyyn ja sanakoenippu esiin.

Myönnän että olen ollut aika poikki nyt ensimmäiset viikot. Tähän lisäksi vielä rauhaton luokanvalvontaluokka ja omista töistään väsynyt ja stressaantunut mies ja arki ei aina ole ihan sitä ihanuutta, mitä naistenlehdet antavat joskus ymmärtää. Ei auta kuin odotella, että kaikki tottuvat uuteen tilanteeseen (luojan kiitos typy sentään viihtyy päiväkodissa ihan hyvin eikä järjestä mitään kohatuksia sinne mennessään) ja toivoa, että kyllä se siitä pikkuhiljaa :)