Maaliskuun kuulumisia

Alkuvuosi on mennyt nopeasti. On yksinkertaisesti ollut pakko olla kirjoittamatta, vaikka toisinaan joku aihe olisi mielessä pyörinytkin. Ihmismieli on siitä ihmeellinen, että se kyllä suojelee astiaansa, jos sitä kuuntelee. Minä olen mennyt oman jaksamiseni kanssa niin äärirajoilla, että kaikki mitä ei ole ollut ehdottomasti pakko tehdä, on jäänyt. Myös siis esim. siivous, tv:n katselu, monimutkaisempien ruokien valmistelu, tuntien suunnittelu. Työn ja tämän yhden harrastusvelvollisuuden hoitamisen (kun on ollut pakko) lisäksi olen vain ollut kotona minkä olen voinut ja yrittänyt käydä kaksi kertaa viikossa salilla. Nyt tuntuu, että pahin on jo takana. Sen huomaa siitä että jaksoin alkaa lukea kirjaa ja kaivoin kesken jääneen neuleen esiin ja, no, olen täällä taas :)

Töissä olen kaikesta huolimatta viihtynyt, vaikka olenkin hukannut yhdet kokeet (siis kokonaan, ei vaan löydy mistään!) ja välillä puhun sekavia (niin kuin muka en aina?!). Siellä kuitenkin minusta tuntuu, että homma on hallinnassa ja täytän minulle asetetut vaatimukset edes suurin piirtein.

Pidin kasiluokkalaisille ne yhdet kokeet ilman kirjaa ja ne menivät hyvin. Minulla on vain kaksi todella erilaista kasiryhmää opetettavana tällä hetkellä ja oli mielenkiintoista nähdä miten he reagoivat kirjan kanssa tekemiseen. Toinen ryhmä on vastuuntuntoinen ja aika ahkera, keskiarvot pyörineet aina kasin pinnassa kokeissa. Toinen taas levoton, heikkoja tyttöjä, alisuoriutuvia poikia ja sitten pari tyttöä ja pari poikaa jotka nostavat keskiarvot yleensä vähän paremman näköisiksi, mutta tulevat yleensä noin puoli numeroa toista ryhmää perässä.

Kirjan kanssa kun tehtiin koetta, "hyvällä" ryhmällä aika meinasi loppua kesken, kun taas heikompi suoriutui ihan normaalisti. Keskiarvot olivat mielenkiintoisia: hyvän ryhmän keskiarvo pysyi samana, kun taas heikomman ryhmän keskiarvo ampaisi hyvän ryhmän ohi! En todellakaan olisi osaanut tätä ennustaa! Näin pienellä aineistolla on tietysti ihan turhaa spekuloida syillä, mutta epäilisin, että hyvä ryhmä lankesi siihen "ylitarkastamiseen" eli alkoi turhaan varmistella sanoja ja sääntöjä, jotka olisivat muutenkin osanneet - siksi aika loppui kesken ja numerot eivät varsinaisesti parantuneet. Heikomman ryhmän jäsenet taas katsoivat vaan kun jotain oikeasti tarvitsivat - välttääkseen tyhjiä kohtia tehtävissä - ja saivat näin arvokkaita lisäpiseitä, mutta eivät kuluttaneet aikaa turhaan kirjan selaamiseen.

Sain myös alustavan luvan kirjasarjan vaihtamiseen. Pohjustin tätä jo puhumalla rehtorille pariin otteeseen aikaisemmin, mutta vastaus oli vähän nihkeä. Sitten viimeisenä aamuna (pienessä kiireessä ennen oppilaskunnan järjestämää koko koulun tapahtumaa) kysyin uudestaan ja esitin perustelut ennen kuin rehtori varsinaisesti edes ehti avata suutaan. Lopputulos: sain kirjoittaa uuden kirjasarjan tilauskaavakkeeseen ja jos vaan talous antaa myöten, saan vaihtaa! :) Joskus sitä aina miettii mihin oma pokka riittää... Mutta kyllä se tuntuu riittävän aika pitkälle.

Yritän taas saada kirjoittamiseen vähän enemmän rutiinia, mutta jos taukoja tulee, niin tiedätte mistä ne johtuvat :)

Tekemisen puutetta? Hah!

Kyllä vaan toisinaan elämä on sellaista, että hengästyttää pelkästään ajatella. 

Aamulla lähtee töihin, hoitaa koko päivän asioita: monisteet, lisätehtävät, kokeet, välituntivalvonnat, luokkaretket, jälki-istunnot, läksykerhot. 

Iltapäivällä kun tunnit loppuvat, ei ehdi edes huokaista töiden päättymisestä, kun täytyy jo sännätä eteenpäin: auto huollossa, lapsen 1-vuotiskuvaus, toisen lapsen hammaslääkäri, harrastusyhdistyksen kokous ja yhdistyksen tapahtumia, äiti-ikävää kitisevät lapset, auto pitää tankata, kävikö joku kaupassa, muistitko soittaa neuvolaan, onko tarhaan ilmoitettu hoitopäivät? 

Illalla kun lapset nukahtavat, työpäivä jatkuu: onko koe laadittu? vihkot korjattu? yhdistyksen paperit ojennuksessa? soitettu huomisen asiat selviksi? 

Kuntosalille tai uimaan? Ei ehdi nyt. 

Lämmintä ruokaa rauhassa syöden? Hah hah, hyvä vitsi. 

No nukkumaan edes? Sänkyyn ehtii ennen puoltayötä kun sinne vaan menee. Eri asia tuleeko uni. Sängyssä voi sitten pimeässä pohtia mihin siirtää huonekalut kun ikkunaremontti alkaa tai missä mahtaa olla verotuspäätös, jota pankki kaipasi lainapäätöstä varten tai mitä olisi pitänyt vastata nenäkkäälle oppilaalle tai miten kiva olisi mennä teatteriin jos vaan ehtisi. 

Yöllä yksi hiljenee sillä kun työntää tutin takaisin suuhun, parikin kertaa. Toisen tyynyllä on kuulemma karvaisia olioita. Tai hän tarvitsee voileivän. Kun kello soi, saa innosta puhkuen aloittaa uuden päivän taas uusine haasteineen :)

Blogihiljaisuudesta kohti Joulurauhaa

Hei vaan pitkästä pitkästä aikaa! Syksy sujahti ohi aikamoisella vauhdilla. Ylihuomenna on jouluaatto ja pian vaihtuu vuosi. Onneksi. Toivottavasti ensi vuosi olisi vähän parempi.

Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista  helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.

Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.

Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!

Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.

Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)

Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014! 

Koulut alkaa, syksy saapuu?

Niin se lämmin kesä on taas ottamassa askeleen kohti syksyä, kun koulut alkavat ympäri Suomen ja tiedotusvälineissä kinastellaan siitä, pitäisikö kesälomia siirtää myöhemmäksi ja pitäisikö koulupäiviä pidentää tai siirtää myöhemmäksi, liikenteessä liikkujia varoitetaan pienistä koululaisista sekä pohditaan lasten ja nuorten jaksamista. Mielenkiintoista oli lukea myöskin kotikouluista, sillä omankin koulun alueella on yksi oppilas, joka opiskelee kotona. Joissain kunnissa tosin koulun alkua varjostavat opettajien lomautukset. 

Minun kesäni meni jälleen kerran hurahtamalla. Lasten kanssa päivät on aika samanlaisia, oli sitten kesä tai talvi - aina herätään aikaisin, aina mennään nukkumaan aikaisin, aina taistellaan päiväunista siinä välissä ja kun ei nukuta, syödään. Jossain välissä ollaan ulkona. Pienten kanssa ei kovin kummallista kesäloma-ohjelmaakaan kannata järjestää, kun loppujen lopuksi leikkipuistossa on ihan yhtä kivaa kuin huvipuistossa, kotona nukutaan paremmin kuin reissussa ja lyhytkin matka on aika uuvuttava pienille. Ja mikä on uuvuttava pienille, on suorastaan superuuvuttava vanhemmille. 

Vaikka lasten kanssa tietysti on ihan normaaliakin väsyä, olen kaiken lisäksi taistellut vähän isommankin uupumuksen kanssa jo keväällä ja edelleen kesällä. Monet pienemmät ja isommat seikat oman yksityiselämän puolella vaan ynnäytyvät yhteen ja vievät voimia ja intoa oman elämän pyörittämisestä. (Siinä kohtaa kun on lapsia, omakotitalo, talolainat ja remontit ei elämää enää "eletä" vaan "pyöritetään" tai siltä minusta on tuntunut.) Siihen sitten joku pieni vastoinkäyminen ja alkaakin olla vaikea toipua, kun arki ja lapset pitävät huolen siitä, että omaan rauhaan ei pääsekään noin vain vetäytymään ja toipumaan. 

Jossain kohtaa kesää harkitsin jo, että olisin soittanut rehtorille ja sanonut, että tulen jo elokuussa takaisin töihin - ihan vaan että saisin etäisyyttä kotiin. Mutta en sentään soittanut. Isona vaarana olisi ehkä ollut uupua entistä enemmän. Nyt on kuitenkin vielä aikaa yrittää asetella asioita uomiinsa ennen joulua ja sovittua töihin paluuta. Jota siis todellakin odotan. Ja pelkään. Saman aikaisesti. 

Kaikesta huolimatta jaksan edelleen innostua siis työasioista. Olen lueskellut jotain ammattikirjallisuuttakin taas kesän kunniaksi ja nyt aloin haaveilla erityispedagogiikan opinnoista avoimessa yliopistossa. Järki onneksi vielä sanoo, etteivät rahkeet riitä juuri nyt. Mutta saahan sitä haaveilla, vai mitä? 

Mukavaa elokuuta ja loppu kesää ja innostusta töihin tai opiskeluihin kaikille!

Kevätmaanis-depressiivisyys

Ihanaa kun valon määrä on lisääntynyt ja aurinko paistanut melkein joka päivä. Pienet lumisateetkaan eivät ole minua juuri masentaneet . eikös se sanontakin mene, että uusi lumi on vanhan surma :)

Kevään tulo on vaan aiheuttanut jonkinlaisen maanis-depressiivisyyden puuskaan. Yhtenä päivävä saatan olla täynnä energiaa, raivata kaappeja, järjestellä papereita, ulkoilla lasten kanssa ja leipoa sämpylöitä. Seuraavana päivänä en meinaa saada silmiä auki ennen puoltapäivää, mikään ei huvita, lapset ärsyttää, mies on tiellä. Jollain tapaa hölmöä, että lisääntynyt valo voi saada kaksi ihan päinvastaista reaktiota aikaan.

Paljon olisi ajankohtaisia koulumaailmaan liittyviä aiheitakin, joista voisi kirjoitella, mutta jostain syystä ei ole nyt juttu luistanut...

Omat työkuviot on nyt syksyn osalta kuitenkin lyöty lukkoon. Olen jouluun asti kotona lasten kanssa ja palaan ensi keväänä taas puikkoihin. Se tuntuu aika kaukaiselta nyt, mutta tulee eteen nopeammin kuin mitä kuvitteleekaan. Tuntimäärät näyttäisivät hieman laskevan ensi lukuvuonna. Minulla on opetusvelvollisuus 20 tuntia, luokanvalvojuus tuo yhden ylitunnin ja sen lisäksi näyttäisi tulevan kolme tai neljä ylituntia. Ihan sopiva määrä minusta. Päivät pysyvät hieman järkevämmän mittaisina ja toivottavasti minulle tulisi vaikka jokunen lyhyt päivä tai järkeviin väleihin hyppyjä, jottei kaikkea työtä tarvitsisi kantaa kotiin niin kuin viime syksynä. Vähän minulle vihjailtiin mahdollisuutta vaihtaa kirjasarjaakin vuoden päästä!! Jee!!

Aurinkoista kevättä kaikille! Toivottavasti pysytte mukana, vaikka kirjoitustahti onkin vähän hidastunut.

Viime vuoden vauva

Meille syntyi pikkuinen nipin napin viime vuoden puolella. Laskettu aika olisi luvannut alkuvuoden vauvaa, mutta toinenpa päätti tulla maailmaan loppuvuodesta.

Minusta on suorastaan huvittavaa, miten lähes jokainen kuullessaan lapsen syntymäpäivän ottaa puheeksi kouluun menon. Siis vastasyntyneen pienen vauvan koulun aloittamisen! Kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut koulusta esikoisen kohdalla. Eikä 2-vuotiaan kohdalla minusta tarvitsekaan. Miksi ihmeessä sitten vastasyntyneen???

Odotusaikana neuvolan terveydenhoitaja naureskeli, että jos normaalisti äidit kertovat, ettei haittaa, jos lapsi vähän etuajassa tulee, niin vuodenvaihde on poikkeus: kaikki toivovat että menee seuraavan vuoden puolelle, vaikka sitten vähän yliaikaa. Mutta miksi? Ymmärrän kyllä, että noin yleensä ei ole kiva, jos synttärit on lähellä joulua, juhlat kun syövät toisiaan. Sen suhteen ei kuitenkaan pitäisi olla suurtakaan merkitystä sillä, onko synttärit 31.12. vai 1.1. Toisaalta olisihan se ihan hienoa olla vuoden "eka". Pääsisi lehteen. Jossain kunnassa saattaa saada jonkun kivan palkinnonkin. Mutta muuten se ekanaoleminenkin on vähän lapsellinen syy eikä ekoja voi olla kuin yksi, joten vähän pöhkö syy siksikin odottaa alkuvuotta.

Suurin huoli tuntuukin olevan lapsen kouluunmeno. "Kun se on sitten vuoden nuorempi kuin vanhimmat luokkakaverinsa ja sen ikäisenä vuosi on aika paljon." Sillä ei taida olla mitään merkitystä, että vuoden lopussa syntynyt on vain kuukauden nuorempi kuin joulukuun alussa syntynyt luokkakaverinsa. Tai puoli vuotta nuorempi, kuin kesällä syntyneet, jotka ovat myös sen puoli vuotta nuorempia kuin alkuvuodesta syntyneet. Tai jos sillä kuukaudella tai puolella vuodella on eroa, niin ilmeisesti se kuukausi tai puoli vuotta loppuvuodesta tekee toisesta huomattavasti koulukypsemmän. Siskoni ei ole kuulemma kuullut mitään koulunaloituspäivittelyjä, vaikka heidän lapsensa on syntynyt joulukuun alussa. Huoli tuntuu heräävän vasta kun olisi ollut edes mahdollisuus syntyä alkuvuodesta loppuvuoden sijaan.

Varmasti sillä vuodella voi olla valtava merkitys tai voi olla olematta, sillä kuulemma lapset kehittyvät jokainen vähän omaa tahtiaan. Raja koulunaloitukselle on aina vedettävä johonkin ja se suosii aina toisia joidenkin muiden kustannuksella. Kieltämättä on huvittavaa ajatella, että vaikka sisaruksillamme on melkein 2 vuotta ikäeroa, he menevät kouluun perättäisinä vuosina!

Minua itseäni koulu ja sen tuomat hankaluudet tai ihanuudet eivät kuitenkaan juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Minua kiinnostaa tällä hetkellä öiset nukkumisvaikeudet. Ja hankaluudet kahden alle 2-vuotiaan hoitamisessa samaan aikaan. Kyllä sinne kouluun ehtii, ennemmin tai myöhemmin ja jokainen siellä pärjää tavallaan riippumatta syntymäpäivästään.

Sitä paitsi. Ensimmäiset 18 vuotta tyttäremme varmaankin harmittelee kovasti valitsemaansa syntymäpäivää ja kiukuttelee, kun "kaikki muut ovat vanhempia" ja hän täyttää vuosia aina viimeisenä. Sen jälkeen, ne loput keskimäärin 60 vuotta, hän irvailee muille "samanikäisille", jotka juhlivat synttäreitään aina häntä ennen, kunnes lopulta ei enää jaksa edes juurikaan välittää milloin ne synttärit ovat.

Äitillä on vähän hommia

Joskus sitä näinä iltoina, kun lapsen mentyä nukkumaan kaivan koepinon eteeni ja istun keittiönpöydän ääreen korjaamaan kokeita ja juomaan teetä, toivoisi valinneensa jonkin toisenlaisen ammatin. Sellaisen, mihin mennään hetki ennen oman työvuoron alkua paikalle, hoidetaan hommat ja kellon saavuttaessa oikean ajan, lähdetään kotiin ja jätetään työt työpaikalle. Sellaisen, missä vapaa-ajalla ei tarvitse tehdä töitä.

Vielä viime vuonna sain aika hyvin hoidettua työt melkeinpä kokonaan työpaikalla. Menin aina kahdeksaksi ja iltapäivisin olin niin kauan koululla, että suunnittelut, monistamiset, yhteydenotot koteihin, pedagogiset arviot, kokeiden laatimiset ja suurin osa jopa tarkistamisista tuli hoidettua. Illat sain keskittyä sitten olemaan vapaalla.

Tänä syksynä se ei ole onnistunut. Minulla on enemmän tunteja kuin viime vuonna, joten hyppyjä, myöhäisiä aamuja tai aikaisia iltapäiviä ei lukujärjestyksessä juuri ole. Mies palasi työelämään ja lähtee töihin hieman sen jälkeen, kun minä tulen kotiin. Koululle ei siis auta jäädä lorvimaan pitkäksi aikaa eikä kotona ole aikaa tehdä töitä ennen kuin lapsi nukkuu. Niinpä koeniput raahautuvat kotiin ja kummittelevat iltaisin mielessä.

Onneksi on miehellä on vapaitakin iltoja. Ja onneksi isovanhemmat asuvat lähellä ja tulevat silloin tällöin viihdyttämään taaperoa, jotta minä saan töitä taas ihan pikkuisen eteenpäin... Puolitoistavuotias lapsi osaakin jo matkia äitiä: puuväri käteen, vihko auki eteen ja tyttö tekee "hommia" tärkeän näköisenä. Mietin vaan, että näinköhän omat lapset aikuisena muistelee, niin kuin isäni muistelee omaa äitiään, että aina sillä oli iltaisin ne aineet ja vihkopinot, mitä se tarkisti... Toivottavasti ei sentään. Ehkä jossain vaiheessa taas työt ja vapaa-ajat saa jaksotettua järkevästi. Nyt keskityn odottamaan loman alkua :)

Maitohapoilla

Pahoittelut laiskasta päivitystahdista, nyt vaan viime aikoina olisin tarvinnut vuorokausiini mielellään toiset 24h lisää, jotta ehtisin kaikkeen.

Päivärytmini on ollut koko syksyn aikamoinen.
6.15 kello soi - 45 min aikaa pukea, meikata, laittaa tukka, syödä aamupala ja juoda kahvi
7.00 herätän typsykän ja sujautan ulkohaalariin ja kampean autoon
7.20 lähden päiväkodilta ajelemaan töihin
8.00 ensimmäinen tunti alkaa
14.00 tai 14.45 viimeinen tunti päättyy, istun opehuoneessa tekemässä wilmakirjaukset, täyttämässä pedagogiset arviot, ottamassa kopiot ja tulosteet seuraavalle päivälle, soittelemassa tarpeelliset puhelut jne.
15.00/15.30 lähden ajelemaan kotiin joko suoraan tai kaupan kautta
15.30-17.00 välillä kotona ja mies tekee lähtöä töihin, loppuilta lapsen kanssa siihen asti, kunnes vihdoin ja viimein tulee se odotettu iltapuuroaika ja saan lapsen vihdoinkin sänkyyn
19.30/20.00 hetki aikaa itselle ja kotitöille
21.30 seuraavan päivän vaatteet valmiiksi itselle ja tytölle, suihkuun ja sänkyyn
22.00 kahdeksan tuntia aikaa nukkua

Nyt vaan viime viikkoina tuo armas, odotettu, ihana, tarpeellinen, tärkeä, korvaamaton iltahetki on mennyt kokeiden ja kirjoitelmien tarkistamiseen. Lopputuloksena loputon väsymys ja se, ettei minulla ole päivässä muuta "omaa aikaa" kuin hetki opehuoneessa ennen kotiinlähtöä. Työt seisoo, kun illalla ei vaan jaksaisi enää ja stressi taas aiheuttaa lisää väsymystä, joka hidastaa töitten tekemistä entisestään. Ehkä voin paljastaa, että väsymykseen vaikuttaa myös yksi, jo kohtalaisen kokoinen "sisäinen syy", jonka ansiosta lukuvuoteni katkeaa taas ennen aikojaan. Olen siis melkoisen maitohapoilla kun yritän pinnistää vielä vähän, että jaksaisin odottaa syyslomaa...

Mutta nyt takaisin ysien kirjoitelmien pariin. Yksi luokka olisi tarkistamatta vielä.