Erityisiä oppilaita tavallisissa ryhmissä

Pahoittelut siitä, että kirjoituksista on tullut enemmän reaktiivisia kuin proaktiivisia :) Nytkin nimittäin vastailen HOJKS-kysymykseen tällä puolella, kun vastauksesta olisi tullut niin pitkä kommenttilootaan.

Lähestulkoon jokaisessa perusopetuksen ryhmässä on mukana oppilas tai oppilaita, joille on laadittu HOPS tai HOJKS. Varsinkin HOPSatut oppilaat ovat jo niin arkipäivää, ettei heidän "vaatimuksiaan" pääse oikein edes vahingossa enää unohtamaan. Meillä oppilas saa HOPSin myötä erityisopettajan opetusta ja tukiopetusta tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Lisäksi HOPSiin on voitu kirjata esim. että oppilaan arvioinnissa painotetaan tavallista enemmän tuntiaktiivisuutta ja -työskentelyä, kokeet voi suorittaa osissa (esim. sanakokeet pienemmissä pätkissä) tai koealuetta voidaan rajata (käytännössä tarkoittaa esim. tärppilistaa). HOPSatut kuitenkin opiskelevat saman kirjan kanssa, samat oppialueet, samat sanamäärät ja tekevät samat kokeet, jotka arvioidaan saman taulukon mukaisesti kuin muutkin. Ero on lähinnä siinä, että erilaisten tukitoimien avulla autetaan oppilasta keskittymään olennaiseen, jolloin kokeesta ei ole vastassa hylsy, vaan ehkä kutonen. HOPSin avulla muuten heikkoa oppilasta tuetaan niin, että hän selviää yleisen oppimärään mukaisesta opetuksesta.

HOJKSatut ovat sitten entistä kirjavampi joukko. Oppiaineen yksilöllistämistä haetaan vain, jos katsotaan ettei oppilas selviä edes tukitoimien avulla yleisestä oppimäärästä (ja HOJKShan laaditaan vasta sellaiselle oppilaalle, jolle se yksilöllistämistä haetaan/on haettu). Niinpä vasta HOJKSattu oppilas saa tehtäväkseen eri kokeen kuin muut tai käsiinsä eri kirjan kuin muut. (Kirjaa vaihdetaan vasta, jos oppilas ei todellakaan selviä perusopetuksen kirjan kanssa edes rajattujen materiaalien kanssa, koska Smart Movesista ei ole helpotettua kirjaa ja kirjan vaihto tarkoittaa käytännössä siis Opetushallituksen kirjaa - hyi, yäk!)

Se miten HOJKSattujen opetus on järjestetty, riippuu vähän tapauksesta. Pääsääntöisesti kaikki käyvät vähintään yhden tunnin viikossa erityisopettajan luona ja kaikilta vaatimustasoa on madallettu jollain tavalla. Osa opiskelee rajatusti peruskirjaa. Esimerkiksi kun käytiin kakkoskonditionaalia perusryhmän kanssa, kertasi HOJKSattu tavallista konditionaalia, kun perusryhmä on lukenut koko kappaleen, on HOJKSattu saanut joko helpotetun version kappaleesta - minä teen sen itse... - tai lukenut vain osan kappaleesta jne.). Nämä oppilaat tekevät mahdollisimman pitkälle saman kokeen kuin perusryhmä, riippuen aina siitä miten paljon on täytynyt perusainesta rajata. Joskus on jopa tehnyt samankin kokeen, mutta saanut arvosanan eri taulukon mukaan.

Osalla taas on opetushallituksen kirja ja heidän edistymisensä seuraaminen on enemmän erityisopettajan harteilla, he kun myös viettävät lähes kaikki tunnit erityisopettajan luona - yhteisessä ryhmässä olemisesta ei heille ole hyötyä, kun muu ryhmä tekee jotain ihan muuta. He opiskelevat ihan omaa tahtiaan, omia juttujaan ja tekevät ihan omat kokeensa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos edellytyksiä vaan yhtään on, oppilaan olisi hyvä olla mukana perusryhmässä ainakin tunnin viikossa. Tähän on minulla useampikin syy, vaikka se toisaalta teettää minulle enemmän työtä. Ensinnäkin, laaja-alainen erityisopettaja on laaja-alainen erityisopettaja, ei kieltenopettaja. Hän osaa opettaa kieliäkin, mutta häneltä saattaa puuttua sellaisia tietoja ja taitoja, jotka saattaisivat auttaa erityisoppilastakin oppimaan. Toisaalta minulta puuttuu varmasti sellaisia tietoja ja taitoja, jotka taas erityisopettajalla on, jotka auttavat ehkä erityisoppilasta oppimaan. Kun oppilas saa opetusta molemmilta, hän ei jää paitsi mistään ja saattaa oppia tehokkaammin. Vastuu myös jakautuu enemmän "normin" mukaan: aineenopettaja opettaa ainetta ja erityisopettaja tukee oppimista.

Toiseksi, erityisopettajalla saattaa klinikalla olla oppilaita samaan aikaan eri opetusryhmistä - yhdet tekevät matikkaa, toiset englantia. Eri oppiaineet samassa tilassa voivat jakaa erityisoppilaan huomion ja keskittyminen karkailla sinne matikan puolelle, kun taas perusryhmässä ympärillä on vain yhtä oppiainetta ja apua voi saada helpommin myös vieressä istuvalta. Kolmanneksi, jatkuva erityisopettajan siipien alla oleminen myös opettaa osan avuttomiksi. Toki osa tarvitseekin jatkuvaa tukea, mutta osa oppii luottamaan vain siihen. Perusryhmässä on pakko usein itse yrittää ja ottaa selvää itse ennen kuin opettaja ehtii jokaista auttamaan. Sekin tukee oppilaan itsetuntoa, kun ponnistelee ja selviää jostakin omin avuin. (Vaikka tiedän kyllä, että kaikki eivät juuri viitsi ponnistella eivätkä niitä onnistumisia sitten myöskään kerää... ja osa taas ei onnistu, vaikka kuinka ponnistelevatkin. Silti minusta on hyvä, että yrittävät ensin itse eivätkä heti ensimmäiseksi odota, että joku hoitaa ajatustyön heidän puolestaan.)

Neljänneksi, mitä pidemmälle HOJKSattu oppilas tekee samoja juttuja, vaikka sitten todella helpotettuina versioina kuin muut, hän tuntee paremmin kuuluvansa samaan ryhmään kuin muut. "Eri kirja" leimaa oppilaita itseään varsinkin heidän omassa päässään. "Mut enhän mä voi pelata tota peliä, kun mul on eri kirja." Samaa kirjaa tehdessä haasteen määrää on helpompi lisätä tarpeen vaatiessa ja oppilas voi saada onnistumiskokemuksia, kun onkin osannut tehdä jonkun tehtävän perusryhmän mukana (vaikka sitten vaan ristikon tms.) ja pysyy paremmin luokan muiden oppilaiden jutuissa mukana. Jos HOJKS kirjoitetaan kesken lukuvuoden, ei oppilas joudu käymään läpi nöyryyttävää "tässä on sulle tää kirja, kun et sä ton kirjan kanssa pärjää"-episodia (joka ei tietenkään noin mene, mutta jollaiselta se ihan varmasti joistakin tuntuu). Ja toisaalta, aina välillä HOJKSeja puretaan. Perusteet siihen on paremmin nähtävissä, kun samassa luokassa samaa kirjaa tekevä oppilaan suoritukset vertautuvat paremmin muuhun ryhmään. Erityisopettajan luota eri kirjaa tehdessä voi olla, että tason kohentuminen jää helpommin huomiotta.

Mutta työtä se teettää. Ensin selität ja opetat koko ryhmälle jonkun jutun, laitat ryhmän tekemään tehtäviä, käyt HOJKSatun luona selvittämässä tämän tavoitteet: tästä asiasta riittää, kun opettelet tämän hyvin ja teet nämä tehtävät ja tässä on tähän tehtävään vähän helpommat ohjeet. Selität ehkä uudestaan sitten sen osan, mikä piti osata ja autat alkuun tehtävissä. Käyt seuraavaksi läpi HOPSatut (ja välissä annat lisätehtävät niille, jotka on jo valmiita ja komennat ne pari juttelijaa tekemään hommiaan) ja annat ehkä heillekin helpommat ohjeet siihen tehtävään, vinkkaat mikä on olennaista osata ja mikä ei. Ja jos aikaa jää, kierrät auttamassa kaikkia niitä muita, jotka ehkä tarvitsevat apua. Ja annat lisätehtäviä niille, jotka taas ovat jo valmiita.

Eivät kaikki ryhmät tietenkään ihan tälläisiä. Itse asiassa, aika harvat ovat. Ja monissa niissä ryhmissä, joissa tuntuu, ettei aika riitä tukemaan heikkoja ja kannustamaan hyviä, ei ongelmana varsinaisesti ole hyvät tai heikot tai heidän määränsä, vaan ns. perusoppilaat, jotka joko hälisevät tai laiskottelevat. Heikot kun hämmästyttävän usein jaksavat ponnistella ja yrittää, mutta perus-pekat piirtelevät kirkkoveneitä ja pohtivat mopon männän toimintaongelmia... :)

Maaliskuun kuulumisia

Alkuvuosi on mennyt nopeasti. On yksinkertaisesti ollut pakko olla kirjoittamatta, vaikka toisinaan joku aihe olisi mielessä pyörinytkin. Ihmismieli on siitä ihmeellinen, että se kyllä suojelee astiaansa, jos sitä kuuntelee. Minä olen mennyt oman jaksamiseni kanssa niin äärirajoilla, että kaikki mitä ei ole ollut ehdottomasti pakko tehdä, on jäänyt. Myös siis esim. siivous, tv:n katselu, monimutkaisempien ruokien valmistelu, tuntien suunnittelu. Työn ja tämän yhden harrastusvelvollisuuden hoitamisen (kun on ollut pakko) lisäksi olen vain ollut kotona minkä olen voinut ja yrittänyt käydä kaksi kertaa viikossa salilla. Nyt tuntuu, että pahin on jo takana. Sen huomaa siitä että jaksoin alkaa lukea kirjaa ja kaivoin kesken jääneen neuleen esiin ja, no, olen täällä taas :)

Töissä olen kaikesta huolimatta viihtynyt, vaikka olenkin hukannut yhdet kokeet (siis kokonaan, ei vaan löydy mistään!) ja välillä puhun sekavia (niin kuin muka en aina?!). Siellä kuitenkin minusta tuntuu, että homma on hallinnassa ja täytän minulle asetetut vaatimukset edes suurin piirtein.

Pidin kasiluokkalaisille ne yhdet kokeet ilman kirjaa ja ne menivät hyvin. Minulla on vain kaksi todella erilaista kasiryhmää opetettavana tällä hetkellä ja oli mielenkiintoista nähdä miten he reagoivat kirjan kanssa tekemiseen. Toinen ryhmä on vastuuntuntoinen ja aika ahkera, keskiarvot pyörineet aina kasin pinnassa kokeissa. Toinen taas levoton, heikkoja tyttöjä, alisuoriutuvia poikia ja sitten pari tyttöä ja pari poikaa jotka nostavat keskiarvot yleensä vähän paremman näköisiksi, mutta tulevat yleensä noin puoli numeroa toista ryhmää perässä.

Kirjan kanssa kun tehtiin koetta, "hyvällä" ryhmällä aika meinasi loppua kesken, kun taas heikompi suoriutui ihan normaalisti. Keskiarvot olivat mielenkiintoisia: hyvän ryhmän keskiarvo pysyi samana, kun taas heikomman ryhmän keskiarvo ampaisi hyvän ryhmän ohi! En todellakaan olisi osaanut tätä ennustaa! Näin pienellä aineistolla on tietysti ihan turhaa spekuloida syillä, mutta epäilisin, että hyvä ryhmä lankesi siihen "ylitarkastamiseen" eli alkoi turhaan varmistella sanoja ja sääntöjä, jotka olisivat muutenkin osanneet - siksi aika loppui kesken ja numerot eivät varsinaisesti parantuneet. Heikomman ryhmän jäsenet taas katsoivat vaan kun jotain oikeasti tarvitsivat - välttääkseen tyhjiä kohtia tehtävissä - ja saivat näin arvokkaita lisäpiseitä, mutta eivät kuluttaneet aikaa turhaan kirjan selaamiseen.

Sain myös alustavan luvan kirjasarjan vaihtamiseen. Pohjustin tätä jo puhumalla rehtorille pariin otteeseen aikaisemmin, mutta vastaus oli vähän nihkeä. Sitten viimeisenä aamuna (pienessä kiireessä ennen oppilaskunnan järjestämää koko koulun tapahtumaa) kysyin uudestaan ja esitin perustelut ennen kuin rehtori varsinaisesti edes ehti avata suutaan. Lopputulos: sain kirjoittaa uuden kirjasarjan tilauskaavakkeeseen ja jos vaan talous antaa myöten, saan vaihtaa! :) Joskus sitä aina miettii mihin oma pokka riittää... Mutta kyllä se tuntuu riittävän aika pitkälle.

Yritän taas saada kirjoittamiseen vähän enemmän rutiinia, mutta jos taukoja tulee, niin tiedätte mistä ne johtuvat :)

Koe alkaa, ottakaa kirjat esiin!

Innostuin tuon Pisa-jutun kommentteja lukiessani ja niihin vastatessani tosissani kokeesta, joka tehtäisiin kirjan kanssa. Aloitin nimittäin kirjoittamaan syitä miksi kokeen ei oikeastaan tarvitsisi olla kovinkaan erilainen niihin kokeisiin verrattuna mitä aikaisemmin on pitänyt muutamaa tehtävätyyppiä lukuunottamatta.

Kaivelin koneeni kätköistä vanhan ysiluokan kokeen ja aloin tutkia koetta miettien mitä pitäisi tehdä toisin, jos kokeessa saisi pitää kirjaa mukana. Lähtökohtana kuitenkin on se, että oppilaan ei tarvitsisi kirjasta tarkistaa koko ajan kaikkea, koska aika ei siihen riitä. Esimerkiksi luetunymmärtämiseen menee helposti päivä, jos jokainen sana on etsittävä sanastosta ja silti ymmärrys jää heikoksi. Kirja toimisi siis tukena, ei kokeen keskipisteenä.

Tätä olisi hyvä painottaa myös kokeeseen valmistautuessa: ei voi jättää lukematta, koska kirja ei pelasta, jos ei itse mitään osaa. Sama juttu kokeen alussa. Oppilaita pitäisi muistuttaa, että he voisivat tehdä ensin ne kohdat, jotka osaavat tehdä ilmankin kirjaa ja vasta sitten palata niihin kohtiin, joissa kirjaa on käytettävä: etsimiseen menee muuten liikaa aikaa. Siksi ehkä tarvittaisiin pari koetta tällä tyylillä, että oppilaat tottuvat siihen. Tosin, tiedän sen jo nyt, heikoimmilla kokeessa menisi paljon aikaa kirjan pläräämiseen, kun taas paremmat tarkastavat muutaman sanan oikeinkirjoituksen ja pärjäävät entistä paremmin.


Tehtävä 1. Kuuntelutehtävä.     

• Muutettavaa: Ei muutoksia. Kuunnellessa ei ehdi kirjaa selata sillä se vain häiritsee kuuntelua tai jos jokin yksittäinen sana jää vaivaamaan, sen voi tarkistaa kirjasta ja se ei haittaa, vaan itse asiassa vastaa aika hyvin normaalia kielenkäyttötilannetta, jossa kuunnellaan yksipuolisesti jotakin ennalta nauhoitettua materiaalia. 
• Arvioinnissa huomioitavaa: ei oikeastaan mitään erityistä yllämainituista syistä.

Tehtävä 2: Sanastotehtävä. Yhdistä sana ja suomennos.

• Muutettavaa: Ainoa tehtävätyyppi ristikoiden kanssa, jotka oikeastaan menettävät merkityksensä kokonaan ja pitäisi jättää pois, koska tehtävä testaisi ainoastaan sitä kuinka nopea on selaamaan sanastoja. Sanastotehtävistä kuitenkin aukkotehtävä voisi toimia, jos suomenkieliset vihjesanat jättäisi pois. 
• Arvioidessa huomioitavaa: Aukkotehtävässä painopiste siirtyisi sanastosta rakenteiden ja asiayhteyksien ymmärtämiseen, tulkitsemiseen ja täydentämiseen: oppilas on täydentänyt lauseen tällä sanalla - sopiiko sana lauseeseen ja testiin? Oikeinkirjoituksessa ja taivuttamisessa voisi olla erityisen tarkka, koska oppilaalla on mahdollisuus tarkistaa oikeinkirjoitus ja koska painopiste olisi juuri lauseyhteyden ymmärtämisessä ja täydentämisessä.

Tehtävä 3: Sanastopainotteisia käännöslauseita.

• Muutettavaa: Käännöslauseissa ei ole mitään vikaa, tosin painopiste siirtyy sanastosta lauseen kokonaisuuden hallintaan. Varsinkin suomi - englanti -suunta toimisi varmasti, mutta miksei englanti - suomikin, jos lauseet on mietitty niin, että ne sisältävät ehkä sanontoja tai sellaisia kielioppirakenteita, jotka eivät pelkästään sanastoa selaamalla selviä.
• Arvioidessa huomioitavaa: Painopiste yksittäisten sanojen hallinnasta taas rakenteisiin, sanojen välisiin yhteyksiin ja kokonaisuuteen. Siitä että saa vain yksittäisiä sanoja paperille ei voisi ainakaan yhtä paljon palkita kuin perinteisessä kokeessa, mutta varsinkin jos HOJKSatut oppilaat tekevät samaa koetta, myös sanastosta voisi palkita, jos oppilas näin saa edes osan viestistä välitettyä. Tällöin painopiste arvioinnissa olisi viestinnässä: välittyykö viesti, tuleeko ymmärretyksi. (Käännöslause: "Minä olen Tarzan ja sinä olet ilmeisesti Jane" = Me Tarzan, you Jane! - Oppilas ei hallitse lauserakennetta, mutta on saanut viestinsä perille ja tullut ymmärretyksi. Tästä pitää minusta ehdottomasti palkita, sillä minusta yksi tärkeimmistä kielenopetuksen tavoitteista on kannustaa viestimään myös, ETENKIN, silloin, kun ei osaa täydellisesti.)

Tehtävät 4, 5 ja 6: Erilaisia kielioppitehtäviä

• Muutettavaa: Riippuu tehtävästä. Omistani kaikki olisivat kelvanneet sellaisenaan (4: Merkitse passiivilauseet. 5: Täydennä passiivilauseet vihjeen mukaan, 6: Muuta aktiivilauseet passiiviin. Käytä agenttia). Jokainen opettaja, joka on ikinä seurannut oppilaiden työskentelyä ja tehtävien tekoa tunnilla tai tarkistanut kotitehtäviä, tietää, että kaikki eivät osaa soveltaa sääntöä, vaikka heillä olisi kirja nenän edessä. Kielioppitehtävistä ehkä ainoastaan "täydennä taulukko verbien puutuvilla muodoilla" tai liian helpot suomennokset eivät kävisi.  
• Arvioidessa huomioitavaa: Painopiste nimenomaan sääntöjen soveltamisessa ja ymmärtämisessä. Esimerkiksi jos kyse olisi vaikkapa kestoperfektistä, jossa aina keikkuu mukana been ja oppilas kirjoittaisi pelkästään sen jokaiseen kohtaan, en ehkä pisteitä antaisi. Itse asiassa kirjan käyttö kokeessa kertoisi opettajalle paljon paremmin johtuuko oppilaan tyhjä viiva siitä, ettei osaa sanastoa vai siitä ettei hallitse rakennetta. 

Tehtävä 7: Rakennepainotteisia käännöslauseita

• Kuten tehtävässä 3

Tehtävä 8: Luetun ymmärtäminen

• Muutettavaa: Kysymysten on oltava laajempaa ymmärrystä mittaavia, jopa hieman tekstin tulkintaa vaativia. Itse asiassa siis paljon mielekkäämpiä, kuin monesti kirjan kokeissa olevat "luetunymmärrystehtävät", joissa luetaan pitkä teksti ja sitten kysytään mitä Jack söi aamupalaksi. Jos et muista sanaa roll ei tule pisteitä. Mitä luetun ymmärrystä se oikein on?? Tekstin voisi ehkä valita niin, että se sisältäisi sanoja, joita ei kirjan sanastossa ole. Tällöin voisi testata myös oppilaan kykyä päätellä sanoja tekstiyhteydestä ja kykyä ymmärtää näin tekstikokonaisuuksia. Tulkintaa tai syvällisempää ymmärrystä vaativat kysymykset voisivat toimia "kympinkaatajina" eli tehtävinä, joissa todella erotellaan ne, jotka oikeasti ymmärtävät ja osaavat ja joissa riittäisi haastetta myös niille kaikkein parhaille. 
• Arvioidessa huomioitavaa: Oikeastaan jos tehtävän laatii huolella, niin arviointihan on aika suoraviivaista: onko oppilas ymmärtänyt oikein vai ei? 

Muut tehtävätyypit: 

• Lisäksi ainakin lyhyet koekirjoitelmat toimisivat ihan hyvin kirjan kanssa tehtyinä ja niillä saisi myös aikaan eroja parhaimpien välille. (Jos siis jotakuta pelottaa se, että hyvät vetävät vain puhtaita kymppejä, kun voivat tarkistaa ne viimeisetkin sanat kirjasta.)

Tosin, minusta sitten rinnalla voisi hyvin pitää pienempiä kokeita esimerkiksi verbien taivutusmuodoista ja erityisen tärkeästä sanastosta, joissa kirjaa ei ole saatavilla. Koska niin kuin edellisen tekstin kommenteissa alakoulun enkunope kirjoitti: osa asioista on vain opeteltava ulkoa ja ulkoa opetteluakin on opeteltava. Verbimuodot on tästä erinomainen esimerkki. 

Minä alan olla tästä kirjan käytöstä kokeessa niin innoissani, että taidan kokeilla heti tammikuussa tätä! Kaikilla ryhmillä on ollut kokeet syksyllä jo ennen joulukuuta, joten he ovat ehtineet käydä 1-2 kappaletta edellisen kokeen jälkeen. Kokeen laatiminen on kuitenkin nyt vähän haastavaa, koska en ole itse niitä kappaleita opettanut enkä tiedä mitä sijaiseni on niissä painottanut. Kirjan käyttö kokeessa tasottaisi tätä siirtymistä minun opetukseeni...

Ja seuraavaksi voinkin alkaa miettiä millaisen kokeen voisi tehdä nettiä hyväksi käyttäen! :D

PisaPisaPisa - kyllä, minullakin on mielipide :)

Olen pahoillani. Tiedän että tämä tulee jo kaikilla korvista, mutta ei ole pakko lukea, jos ei jaksa kuulla enää sanaakaan Pisa-tuloksista :) Tällä kertaa inspiraationani toimi tämä Hesarissa ilmestynyt uutinen, jossa esitettiin jälleen muutama ajatus siitä, mitkä seikat voisivat tuloksiin vaikuttaa. Minulla on oma ajatukseni.

Syytä tuloksiin on haettu vähän kaikkialta. Minusta syy ei ole liiallisessa teknologian määrässä. Tai teknologian puutteessa. Syy ei ole liiallisessa opettajajohtoisuudessa. Tai oppilaiden liiallisissa vapauksissa. Turha minusta syytellä myöskään työrauhaongelmia. Tai kotiongelmia. Tai maahanmuuttajia. Tai joulupukkia. (Vaikka olisihan se voinut tuoda vähän lisää tietokoneita meidän koululle...)

Minusta ongelma on siinä, että ympäröivä maailma opettaa ja ohjaa lapsia erilaisten taitojen pariin, kuin perinteinen koulu. Sekä siinä, että sen sijaan, että koulu olisi pyrkinyt nopeasti reagoimaan muutokseen muuttamalla vaatimuksiaan ja työskentelytapojaan, se edelleen liputtaa "vanhanaikaisen" opiskelun puolesta. Eli sen sijaan, että koulu hyödyntäisi lasten muualta hankkimat taidot, se taistelee niitä vastaan. Arvaahan sen kumpi sen taiston voittaa.

Taskussa kulkeva netti opettaa nuoret siihen, että minkä tahansa tiedon tai asian voi tarkistaa pienessä hetkessä. Motivaatio opetella ulkoa yksityiskohtia laskee, kun tietää että oikeassa elämässä ne voi aina tarkistaa tarpeen tullen. Ennen tilanne oli toinen. Jos tahdoit tarkistaa jonkun tiedon eikä käsillä ollut tietosanakirjaa, vahvoilla oli se, joka muisti asian ulkoa tai se, joka jaksoi lähteä kirjastoon. Yksittäisten tietojen ulkoa opettelu oli paremmin perusteltua.

Mutta! Ennen kuin joku siellä riehaantuu, että mitä voi oppilailta odottaakaan, kun opettajatkin myöntävät, että netistä saa kaiken valmiina - maltahan hetki vielä! Olen vasta puolessa välissä argumenttiani!

Nykyäänkään kaikkea ei kuitenkaan voi tarkistaa netistä. Netti ei korvaa taitoa ajatella omilla aivoilla, yhdistellä tietoja, tehdä niistä johtopäätöksiä, perustella. Hyvä yleissivistys myös suojaa humpuukilta, jota netti on tulvillaan. Ja nykypäivän ehkä tärkeimpiä taitoja on tiedon luotettavuuden arviointi, koska kaikki tieto on ulottuvillamme, mutta kaikki tieto ei ole luotettavaa. Nämä tiedot ja taidot on jokaisen itse hallittava. Mutta niitä ei kunnolla opeteta.

Valitettavasti perinteisen koulun suosima ulkoaopettelun painottaminen vie huomion pois kokonaisuuksista ja omasta ajattelusta. Jos peruskoululainen haluaa kokeesta hyvän numeron, hän käyttää aikansa kokeeseen valmistautuessaan opettelemalla ulkoa erinäisiä yksityiskohtia: nimiä, vuosilukuja, listoja. Jos hän taas on tullut siihen tulokseen, että numerolla ei ole niin väliä ja että jatkossa hän löytää samat tiedot helposti googlella, hän ei opettele mitään.

Moni nuori (tai aikuinenkaan) ei ymmärrä, että tietoja ja taitoja on siis kahdenlaisia. Eikä koulu sitä edelleenkään opeta. (Tiedän, moni kyllä tunnilla näitä asioita yrittää painottaa ja kehittää, mutta perinteinen koemalli: "lue kappaleet 5-12 ja kokeessa olet ilman kirjaa ja testataan mitä muistat" vie siltä pohjan ja oppilas päätyy opettelemaan asioita ulkoa.) Minusta tässä piilee ainakin osasyy siihen, miksi nuorten motivaatio opetella asioita on laskenut ja miksi oppimistulokset heikkenevät. Liian moni nuori tekee koulun vanhentuneen tietokäsityksen takia johtopäätöksen, että koulu opettaa turhia asioita, jotka myöhemmin löytyvät paljon pienemmällä vaivalla netistä.

Minusta, jotta voisimme opettaa nuorille pitkäjänteistä työskentelyä, omaa ajattelua ja laajempia kokonaisuuksia, meidän tulisi hyväksyä tämä tiedon jakautuminen kahteen eri lajiin. Meidän pitäisi myöntää, että osaa tiedoista ei tarvitse aina osata ulkoa, koska sen voi tarkistaa helposti ja suunnata opetuksen resurssit niihin tietoihin ja taitoihin, joita ei voi tai joita tarvitaan sen luotettavan tiedon löytämiseen. Ja myös testata ja arvioida niitä.

Kuulostaa aika ylevältä ja hienolta, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että vaadimme oppilaita osaamaan vaikkapa pohjan pinta-alan kaavan ulkoa, annamme sen valmiina kokeeseen (sen voi oikeassa elämässä tarkistaa äkkiä) ja testaamme osaako oppilas soveltaa sitä. Kielten kokeita voisi olla kahdenlaisia: toiset puhtaasti sanastopainotteisempia - sillä oikeassakin elämässä on osattava suurin osa sanoista ulkoa, kaikkea kun ei voi tarkistaa ja toiset sellaisia, joissa voisi olla vaikka koko kirja mukana ja testaisimme oppilaan kielitaitoa ja opiskelutaitoja laajemmin. Tai entäpä jos kielten tunneilla oikeasti opettelisimme käyttämään google kääntäjää ja muita nettisanakirjoja? Hyödyntämään wikipediaa käännöksissä? Jos emme tekisikään näistä vihollisia, vaan ystäviä ja työkaluja ja teettäisimmekin käännöksiä näitä työkaluja käyttäen, jolloin oppilaatkin huomaisivat, että ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan peruskielitaitoakin tarvitaan.

Vielä loppukommentti niille, jotka ovat huolissaan oppilaiden yleissivistyksen tasosta ("jos ne eivät mitään opettele ulkoa, niin mitä käy yleissivistykselle"): paras tapa oppia jotain ja muistaa se myös myöhemmin on käyttää tietoja, soveltaa niitä, yhdistellä ja pohtia. Ajatelkaapa, jospa ne oppilaat näin tekemällä muistaisivatkin paremmin ne asiat, jotka he ennen opettelivat vain irrallisina tietoina koetta varten ja unohtivat heti sen jälkeen?

Hyvät vinkit kiertoon: kieltä ja kulttuuria 2

Auskuohjaajani oli sitä mieltä, että jokaisessa kieltenkokeessa piti olla myös jokin kulttuuritehtävä ja niinpä kokeisiin kopioitiin Mona Lisan kuvat tunnistusta varten. Englannin valtakunnallisissa kokeissa 9-luokalla on ainakin tähän asti ollut joka vuosi kulttuuritehtävä, joka on tyypillisesti ollut mallia rasti ruutuun: Mihin maahan tai kielialueeseen liittyy Ottawa? Kate Middleton? Uluru? Näissä tehtävissä osa huonomminkin englantia osaavista pärjää yleistietojensa ansiosta erinomaisesti, osa taas järkyttävän huonosti (oikeasti et tiedä missä maassa on Sydney?). Toisaalta myös reagointitehtävä (kuulet nauhalta puheenvuoron, esim. kysymyksen, johon sinun tulee reagoida asianmukaisesti ja kohteliaasti) sisältää kulttuuria, sillä kohteliaisuus ja asianmukaisuus jos mitkä ovat pragmatiikkaa parhaimmillaan.

Omassa opetuksessani painopiste on aika luontevasti pragmatiikassa tai sanotaanko laajemmin että kielen sopivassa (oikeassa?) käytössä kontekstiin nähden. Kulttuuritietoutta on herätelty mm. laatimalla ravintolakäynnin skeema ennen kappaletta, jossa harjoiteltiin ravintolafraaseja (joo, en nimittänyt sitä skeemaksi luokassa :) mitä ravintolassa tehdään ensin? mitä sitten? oikeastiko ihan ihan ensiksi tilataan? ettekö edes ruokalistaa katsele ensin? menettekö istumaan? toimitaanko kaikissa ravintoloissa näin? Ja jälkikäteen verrataan kappaleen ravintolassakäyntiä meidän käsitykseemme ravintolassakäynnistä. Kuinka moni jättää Suomessa tippiä? Käytätteko suomeksi kiitos-sanaa yhtä usein kuin please-sanaa on käytetty tässä?

Oppilaat on näistä aina vähän ihmeissään aluksi - siis miksi me mietitään mitä ravintolassa tehdään?  - mutta ymmärtävät aika hyvin pointin, kun sitä yhdessä pohtii. Aina joku on ryhmästä ollut sellaisessa ravintolassa, jossa onkin tehty jotain eri tavalla ja mikäpä olisikaan upeampaa kuin näin havainnollistaa, että niin eri kulttuureissa voi olla erilaiset odotukset sen suhteen miten missäkin tilanteessa tulee käyttäytyä!

Mutta päätyykö tämä koskaan kokeisiin? Pitääkö tälläisen kulttuuritiedon hallitsemista testata? Minusta juu ja ei. Kun sitä please-sanaa on yhdessä jankattu ja muistutettu ja korjattu, niin sen puuttumisesta pyynnössä sakotetaan. Jos kokeessa ei muista jättää tippiä, se ei ole niin vakavaa. Minusta siis.

Varsinaisia maatietoja tai kulttuuritietoja harvemmin testaan omissa kokeissani. Mona Lisaan ehtii tutustua muuallakin enkä tiedä onko järkevää suunnata lasten energioita siihen, että he opettelevat vaikkapa sitä Mountie-nimitystä. Toisaalta sitten, jos johonkin aikaa käytetään tunneillakin, niin saattaa siitä jotain kokeeseenkin livahtaa.

Pari vuotta sitten tehtiin 8-luokkalaisten kanssa melkein koko kevään mittainen projekti, jossa takaseinälle piirrettiin valtava USA:n kartta ja jokainen ryhmä sai läksyksi aina yhden osavaltion, josta etsittiin tietoja. Osavaltio sijoitettiin kartalle, sen pääkaupunki ja isoimmat kaupungit piirrettiin paikoilleen ja osavaltioon liittyviä kuvia ja tietoja koottiin oheen. (Osa varmaan arvaa, että tässä ongelmallisinta oli se, että aina samat oppilaat etsivät tiedot ja muut katselivat kattoon...) Lopulta kokeessa piti nimetä 5 osavaltiota, mikä minusta oli sangen kohtuullista ottaen huomioon kuinka paljon aikaa projektiin oli käytetty.

Jotain samantapaista olen suunnitellut muidenkin kielialueiden kohdalla. Jos tutustuisimme Australian eläimiin paremmin, pyytäisin ehkä kokeessa nimeämään vaikkapa 3 eläinlajia. Jos tutustuisimme Britteinsaarten maantietoon tarkemmin, voisin pyytää kokeessa sijoittamaan Walesit ja Skotlannit ja muut paikalleen.

Varmaan kuitenkin kaiken ytimessä onkin kysymys, mitä tahtoisin oppilaiden hyötyvän kulttuurin opetuksesta?

Minusta tärkeintä olisi oppilaiden saada edes pieni häilyvä käsitys siitä, että eri kulttuureissa toimitaan eri tavoin eri tilanteissa eikä se ole paha asia, vaan luonnollista ja että niille eroille pitää olla herkkä. Lisäksi olisi hienoa, jos oppilaat hallitsisivat edes jonkun tälläisen eroavaisuuden, vaikkapa sen please-sanan. Ja jos vielä oppilailla olisi jokin käsitys siitä, missä nämä vieraat kielet maailmassa majailevat, olisi se jo aika huippu juttu. Ihan kaikkein upeinta olisi, jos jollakin oppilaistani heräisi kiinnostus vieraita kulttuureita kohtaan. Mutta tohtiiko sellaisesta edes haaveilla?

Jakoon vaan

Tässä parin viikon sisään uutisoitiin "opettajien ja OAJ:n välisestä kinasta". Kuulemma opettajat haluaisivat, että kaikki itse tehty materiaali pitäisi ehdottomasti jakaa myös muiden saataville ja OAJ pahana byrokraattina haluaa estää tämän.

Minusta koko kina on ihan keksimällä keksitty juttu. Mitä siinä oikein on muka kinastelemista? Eihän yksikään tervejärkinen opettaja vaadi, että kaikki itsetehty materiaali olisi pakko jakaa muiden kesken ja että kaikkien pitäisi opetusmateriaali valmistaa. Eikä OAJ kiellä ettei opetusmateriaalia saisi jakaa ilmaiseksi. Se, että keskustelunavaus on uutisoitu kinaksi aiheuttaa vain sen, että järkevä keskustelu keinoista jakaa itsetehtyä materiaalia tyssää siihen.

Suomessa on aika hyvät opetusmateriaalit tarjolla jo valmiiksi. Kirjasarjoja uudistetaan aktiivisesti (ainakin isommissa aineissa) ja ilmaistakin materiaalia on tarjolla sitä haluaville. Silti huomaan itse tekeväni, tai editoivani, aika paljon materiaalia. Suunnittelen itsenäisiä projekteja, kokoan lisätehtäviä ja kertaustehtäviä, väännän tukiopetusmateriaalia ja eriyttävää materiaalia, keksin pelejä ja leikkejä. Tiedän että monet muutkin tekevät tätä työtä ja tiedän, että vinkit eivät aina kantaudu opettajalta toiselle ja sama pyörä keksitään yhä uudestaan ja uudestaan vierekkäisissä luokkahuoneissa. Sehän oli yksi syy tämän bloginkin perustamiseen: laittaa vähän ideoita ja ajatuksia kiertoon. Ihan omasta vapaasta tahdosta siis. Ei kenenkään velvoittamana.

Tiedän myös, että vaikka englanninopena minulle on materiaalia yllin kyllin, on tilanne vähän erilainen joissain toisissa aineissa. Ranskan oppikirjoja ei ole uudistettu hetkeen ja yläkouluun soveltuvin kirja on minusta sisältöineen lapsellinen ja kulttuurisia stereotyyppejä tukeva, ei ajatuksia ja keskustelua herättävä. Yhteiskuntaopinopettajat joutuvat jatkuvasti päivittämään tietojaan ja materiaaliaan alati muuttuvassa yhteiskunnassa. Ja niin edelleen. Varmaan joku ranskanope ihan mielellään jakaisi materiaalipakettinsa, jonka on tehnyt ranskalaisen nykymusiikin ympärille ja ehkä yhteiskunnan muutoksistakaan ei tarvitsisi jokaisen opettajan tehdä aina yksin havaintojaan ja tulkintojaan ennen kuin opit on talletettu oppikirjoihin.  

Siksipä minusta olisi hauskaa jos Suomessa olisi opettajille oma portaali, jossa halukkaat voisivat jakaa ideoitaan, materiaalejaan, ajatuksiaan. Siis jos haluavat. Ihan vapaaehtoisesti. Ilman velvoitetta keneltäkään. Portaalissa voisi käydä keskusteluja kohtaamistaan haasteista, pallotella ideoita, kommentoida toisten materiaaleja ja kehittää niitä eteenpäin, lainata, editoida, hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Tälläinen portaali vaatisi tarkkaa moderointia, jottei keskusteluissa ylity vaitiolovelvollisuuksien rajat tai jottei kukaan jakaisi omanaan muualta ottamaansa, tekijänoikeuksien suojaamaa, materiaalia. Asialinja säilyisi myös parhaiten, kun jokainen portaalin jäsen esiintyisi omalla nimellään ja portaali olisi rajattu vain rekisteröityneiden käyttäjien käyttöön. Silti, jotta portaalista olisi jotakin hyötyä, se pitäisi olla laajasti kaikkien opettajien tiedossa eli sitä pitäisi mainostaa ja markkinoida opettajille. Mitä enemmän aktiivisia, vapaaehtoisia käyttäjiä, sitä enemmän jaettavaa materiaalia, sitä enemmän kehittäviä kommentteja ja inspiroivia keskusteluja. Siksi esimerkiksi OAJ:n jäsensivujen kautta avautuva portaali voisi toimia hyvin. OAJ:hin kuulumattomat opettajat voisivat hakea tunnukset portaaliin esimerkiksi työnantajansa tai vaikka paikallisyhdistyksen kautta, jottei portaali rajoittuisi vain järjestäytyneiden opettajien käyttöön.

Minusta koko keskustelun ydin ei missään vaiheessa ole ollut se pitäisikö opettajan velvollisuutena olla tuottaa materiaalia ilmaiseksi jakoon, vaan se miten materiaalia voisi jakaa ja kehittää tehokkaasti niiden kesken, jotka niin tahtovat tehdä ja siihen keskusteluun ehkä OAJ:kin voisi ottaa osaa!

Koulumallien päivittelyä :)

Kirjoitin kilometrin mittaisen vastauskommentin koulun päivittämisjuttuun ja päätin sitten, että ehkä parempi onkin jatkaa ajatusta ihan omassa tekstissään. Minusta tämä on äärimmäisen kiinnostava aihe, koska se herättää niin paljon reaktioita puolesta ja vastaan.

Kuten yksi kommentoijista, minäkin olen aina pitänyt koulusta - ihan sellaisena kuin se on. Toisaalta en ole koskaan ollut muunlaisessa koulussa, joten vertailu on vähän sellainen "näin on paras, koska meillä on aina tehty näin" -argumentti, jonka monet uudistushaluiset varmaan omilta työpaikoiltaan tunnistavat. Vaikeinta ehkä onkin usein antaa uusille ajatuksille mahdollisuus ja pyrkiä eroon siitä tutusta ja turvallisesta, tai antaa ainakin mahdollisuus sille uudelle. (Tai no, "uudelle", John Deweyhän esitti aika saman suuntaisia ajatuksia jo vuosisadan alussa, joten ajatukset sinänsä eivät ole kovinkaan uusia...)


Seuraava luonnollinen vastareaktio lienee tässä oppilaan vapautta ja vastuutta korostavassa ajattelussa se, ovatko kaikki oppilaat valmiita ottamaan sitä vastuuta itselleen. Varmastikaan eivät. Eivät ainakaan ihan siinä määrin, kuin SVS:n kaltainen koulumuoto vaatisi. Eivätkä ainakaan kylmiltään. Enkä minäkään ihan täyteen vapauteen olisi suomalaisia koululaisia laskemassa. Kyllä yhteiskunnalla on oltava jonkinlainen "tae" siitä, että tarpeelliset asiat (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) tulevat käsitellyiksi oppivelvollisuuden aikana. Mutta toisaalta haluaisin myös kysyä opettaako nykyinen koulusysteemi ottamaan vastuuta omasta oppimisesta? Minusta koulu tällä hetkellä opettaa eniten oppilaille miten tullaan opetetuksi sen sijaan, että koulu opettaisi miten asioita voi itse oppia. Toki meistä iso osa oppii siinä sivussa myös opiskelemaan ja ottamaan selvää, mutta opettajajohtoisuudessa on se vika, että oppilaskin oppii luottamaan opettajaan ylimpänä tiedon tasona sen sijaan, että oppisi etsimään, arvioimaan ja muokkaamaan tietoa itse.

Edellisessä kirjoituksessa sanoin kärjistetysti luku- ja laskutaidon riittävän mielestäni peruskoulun oppimääräksi. Ihan niin en tietenkään sitä tarkoittanut. Toki koulun pitää säilyttää se yleissivistävä merkityksensä: kaikilla pitää olla perustiedot historiasta, biologiasta, maantiedosta jne. Mutta olen myös sitä mieltä, että yleissivistykseen riittäisi hieman vähempikin yksityiskohtaisuus kuin mitä peruskoulu nyt sisältää ja perusasioihin tutustumisen ei tarvitsisi minusta sisältää ulkoaoppimisen pakkoa monessakaan aineessa. Eli en niinkään olisi muuttamassa peruskoulun oppimäärää pelkästään valinnaisiksi aineiksi, vaan palauttaisin oppimäärän oikeasti perusasioihin ja vaihtaisin nykyisen koesysteemin enemmän projektiluontoiseen suuntaan. Se vastaisi enemmän oikeaa elämää, kuin ulkoa yksityiskohtien opettelu ja kokeella testaaminen. Itse tehdessä ja selvittäessä asioita oppiminen on yleensä sitä paitsi tehokkaampaa kuin vaan muita kuunnellessa. Itse esimerkiksi muistan edelleen yksityiskohtia yhdestä yläasteella tehdystä englannin syventävän kurssin projektista, vaikka en muista edes varmuudella minkä nimistä kirjasarjaa käytimme kolme vuotta.

Kaikille oppilaille ei silti vapaampikaan tai omaa vastuuta painottavampi koulutyyppi sopisi. Mikään koulusysteemi ei varmasti poista sitä, että aina tulee olemaan niitä, joiden elämässä koululla ei ole mitään sijaa - oli koulu millainen tahansa. Silti uskon, että koulu, jossa opetus heti pienestä alkaen ottaisi paremmin huomioon lapsen kiinnostuksen kohteet ja omat vahvuudet ja sopivimmat työskentelytavat saattaisi vähentää niiden joukkoa, jotka päättävät kapinoida nykykoulun ulkoiseen pakkoon perustuvaa aiheiden ja työtapojen valikoimaa vastaan. Yliyksinkertaisena esimerkkinä en itse koskaan koulussa pitänyt luistelutunneista yhtä paljon kuin silloin kun itse sai valita menikö hiihtämään vai luistelemaan. Silloin luistelu tuntui voitolta, vaikka se normaalisti olikin minusta suunnilleen yhtä hirveää kuin hiihtäminen.

Oikeasti en siis todellakaan luopuisi oppiaineiden pakollisuudesta, en opettajavetoisista tunneista, en laskisi perusopetusta pelkän kiinnostuksen ja huvittamisen varaan. Mutta voisin tehdä muuten suuriakin muutoksia.

Voisin mielelläni karsia ops:ia raa'alla kädellä ja purkaa sitä ikuista ja ainaista kiirettä kaikissa oppiaineissa, kun on pakko vielä ehtiä tuo ja tämä. Vapauttaisin enemmän aikaa ja lahjoittaisin enemmän resursseja oppiaineiden rajat ylittäviin projekteihin ja opiskelumuotoihin, joissa oppilas oppisi paremmin ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, joissa oppilaalla olisi enemmän valtaa päättää oppiaineen sisällä mikä häntä kiinnostaa. Opettaisin oppilaat luottamaan itseensä tiedon etsijöinä, arvioijina ja käsittelijöinä sen sijaan, että opettaisin heidät luottamaan sokeasti oppikirjaan ja opettajaan. Parhaimmillaan koulu voisi silloin toimia kuin merenranta lähistöllä asuville lapsille: paikkana, joka tarjoaa innostusta ja motivaatiota, syyn opetella jotakin uutta, tukea ja apua oppimiseen sekä kannustusta ja palkintona uusia mielekkäitä taitoja ja halun  ja uskon omiin mahdollisuuksiin oppia lisää.

Koska tämä kaikki pohdinta liikkuu aika filosofisissa sfääreissä ja koska koulu nykyisellään on mitä on, tiedän hyvin että suuria muutoksia ei välttämättä mihinkään suuntaan ole tulossa ja että kaikki muutokset mitä oman opetuksen kautta tahtoo ottaa käyttöön, vaativat paljon työtä opettajalta projekteihin ja vastuun kantamiseen tottumattomien oppilaiden kanssa sekä arviointisysteemin kanssa, joka mielellään tahtoo asettaa oppilaat rinnakkain arvioitaviksi. Silti tämä on minusta inspiroiva teema. Pohdiskelin olisiko englanninopetusta mahdollista toteuttaa niin, ettei antaisikaan oppikirjan sanella rytmiä ja suuntaa, vaan käyttäisi oppikirjaa lähdeteoksena? Olisiko syytä käyttää enemmän aikaa opiskelutekniikoiden hiomiseen? Olisiko annettava oppilaille enemmän vapautta valita aiheiden kesken ja toisaalta totutettava heitä myös vastuun kantamiseen projektien ja sellaisten kautta? No, ainakin minulla on tässä tämä vuosi aikaa miettiä uraauurtavia suunnitelmia siihen, kun taas palaan töihin äitiyslomilta :D

Miten pisteyttäisit?

Kokeilenpa nyt pikaisesti blogia neuvon kysymiseen.

Miten pisteyttäisit koetehtävän, jossa kymmenestä lauseesta on pitänyt rastittaa ne, jotka sisältävät tietyn verbimuodon. Esimerkiksi siis: Merkitse kaikki lauseet, jotka ovat konditioonalissa.

Kaikki lauseet eivät tietenkään ole kysytyssä muodossa eikä tehtävän ohjeissa ole sanottu kuinka moni lauseista on. Ainoa, mistä pystyy päättelemään oikeassa muodossa olevien lauseiden määrän, on maximipisteet, 5 pistettä.

Lopputulos: suurimmalla osalla oppilaista oikea määrä tai vähemmän rasteja - osa oikein, osa väärin. Tämä olisi helppo juttu: piste oikeista vastauksista, ei pistettä vääristä. Osalla on kuitenkin enemmän rasteja, kuin mitä oikeita vastauksia olisi.

Tahdonkin kysyä, mitä tekisit: 
a) Antaisitteko silti pisteen jokaisesta oikeasta vastauksesta, ei sakkoa vääristä vastauksista (vaikka jättää mahdolliseksi sen, että joku voi periaatteessa taktikoida ja ruksia vaikka kaikki lauseet.)

b) Antaisitko pisteen jokaisesta oikeasta vastauksesta ja miinuspisteen jokaisesta väärästä vastauksesta (vaikka pisteet auttamatta silloin putoaisivatkin aika alas, kun yhden kohdan erehdyksellä menettää tavallaan 2 pistettä)

c) Toteuttaisit jonkun välimuodon, esim. 1 piste oikeista vastauksista, puolikas miinuspiste vääristä (ruksimalla kaikki lauseet voisi siis silloin saada puolet pisteistä osaamatta koko asiaa, mutta toisaalta yhdellä erehdyksellä ei vielä menettäisi kamalasti pisteitä)

Maitohapoilla

Pahoittelut laiskasta päivitystahdista, nyt vaan viime aikoina olisin tarvinnut vuorokausiini mielellään toiset 24h lisää, jotta ehtisin kaikkeen.

Päivärytmini on ollut koko syksyn aikamoinen.
6.15 kello soi - 45 min aikaa pukea, meikata, laittaa tukka, syödä aamupala ja juoda kahvi
7.00 herätän typsykän ja sujautan ulkohaalariin ja kampean autoon
7.20 lähden päiväkodilta ajelemaan töihin
8.00 ensimmäinen tunti alkaa
14.00 tai 14.45 viimeinen tunti päättyy, istun opehuoneessa tekemässä wilmakirjaukset, täyttämässä pedagogiset arviot, ottamassa kopiot ja tulosteet seuraavalle päivälle, soittelemassa tarpeelliset puhelut jne.
15.00/15.30 lähden ajelemaan kotiin joko suoraan tai kaupan kautta
15.30-17.00 välillä kotona ja mies tekee lähtöä töihin, loppuilta lapsen kanssa siihen asti, kunnes vihdoin ja viimein tulee se odotettu iltapuuroaika ja saan lapsen vihdoinkin sänkyyn
19.30/20.00 hetki aikaa itselle ja kotitöille
21.30 seuraavan päivän vaatteet valmiiksi itselle ja tytölle, suihkuun ja sänkyyn
22.00 kahdeksan tuntia aikaa nukkua

Nyt vaan viime viikkoina tuo armas, odotettu, ihana, tarpeellinen, tärkeä, korvaamaton iltahetki on mennyt kokeiden ja kirjoitelmien tarkistamiseen. Lopputuloksena loputon väsymys ja se, ettei minulla ole päivässä muuta "omaa aikaa" kuin hetki opehuoneessa ennen kotiinlähtöä. Työt seisoo, kun illalla ei vaan jaksaisi enää ja stressi taas aiheuttaa lisää väsymystä, joka hidastaa töitten tekemistä entisestään. Ehkä voin paljastaa, että väsymykseen vaikuttaa myös yksi, jo kohtalaisen kokoinen "sisäinen syy", jonka ansiosta lukuvuoteni katkeaa taas ennen aikojaan. Olen siis melkoisen maitohapoilla kun yritän pinnistää vielä vähän, että jaksaisin odottaa syyslomaa...

Mutta nyt takaisin ysien kirjoitelmien pariin. Yksi luokka olisi tarkistamatta vielä.

Ei tälläisiä päiviä enää, kiitos!

*iso ja pitkä ja syvä huokaus*

Perjantain olin saikulla flunssan takia. Aavistin poissaolon jo edellisenä päivänä, joten jätin ohjeet sijaistavalle opettajalle.

Silti maanantai ei ollut yhtään sen helpompi:

Ekalla tunnilla olin luvannut valvoa toisen aineen kokeen. Kyseinen opettaja ei ollut koulussa ja kokeet tietysti kadoksissa. Lopulta ne löytyi yhdestä työpöydänlaatikosta. Jaoin kokeen. "Ei tää oo meiän koe! Ei meil oo tälläsiä aiheita ollu!" Just. No oottakaas. On tääl toinenki koe. Kuulostaako tutummalle? "Joo, se on meiän." No vaihdetaan. (Miksi sitten osa silti oli alkanut tehdä koetta vaikka aihe ei ollut lähelläkään omaa koealuetta??)

Toisella tunnilla piti olla oman aineen koe. "Se sijainen sano, että koe siirtyy jonkun konsertin takia." Öööh...se konsertti on vasta iltapäivällä ja se koepäivän siirto koski vaan tota iltapäivän ryhmää, mut kai me sitte siirretään se koe. Mitäs me sit tehtäis...? "Pelataan hirsipuuta!" No kai sekin käy...

Pari tuntia myöhemmin piti kerrata imperfektiä. No mitäs te ehditte sijaisen kanssa? Ainaki kai nämä tehtävät, kun tähän on merkattu että loput kotiin? "Ei me niitä tunnilla tehty, kaikki tuli kotiin." Ai mitä? Kaks aukeamaa tehtäviä? "Joo." No mitä te sit teitte tunnilla? "Tarkistettiin se yks läksytehtävä ja kirjotettiin vihkoon." Ja siinä meni koko tunti? "Joo." Justiinsa. No kerran ootte tehny nää tehtävät kotona, ni tarkistetaan ne nyt sitte, mut ootte kyllä ison urakan tehneet. Pisteet teille siitä.

Vikalla tunnilla on se joku konsertti, jonka takia se yks koe piti siirtää. Saan lääkäriajan niin, että ehdin juuri saattaa ryhmäni konserttiin ja sopia parin opettajan kanssa, että pitävät minunkin oppilaita silmällä ja sitten äkkiä menoksi.

Tiistai ei helpottanut yhtään.

Aamulla tiputin lapsen tarhaan ja lähdin ajelemaan töihin. Noin viisi minuuttia kuluu ja mieleeni piirtyy kuva seiskojen kokeesta, jonka tein ja tulostin illalla valmiiksi. Koe odottaa siinä työpöydän reunalla. Pakko kääntyä hakemaan. Ylimääräiseen lenkkiin tuhrautuu aikaa ja lopputulos on se, että puolen tunnin matka pitäisi ehtiä ajaa vartissa. Justiinsa.

Ysiluokkalaiset on ärsyttäviä koko päivän.
"Siis mä en tajua, että mistä mun se kirjotelma pitää kirjottaa!" Mä oon just antamassa näitä aiheita teille, malttasitko oottaa sen kaks minuuttia? "Mut mä en tajua!"
"Mitä tähän suunnitelmaan pitää kirjottaa? En keksi mitään!" No jos sä et keksi suunnitelmaankaan yhtään mitään sanottavaa, ni miten sä sinne kirjotelmaan meinaat keksiä? "Ei ku kyl mä tiedän mitä mä aion kirjottaa." No se samahan se sinne suunnitelmaan tulee..
Yksi lentää ulos luokasta kirjoittamaan ohjeita hyvään tuntikäytökseen.
Toinen saa jälki-istunnon asiattomasta käytöksestä ja kielenkäytöstä ja vastaa tähän "Pitäisköhän sun käyttäytyä vähän aikuisemmin?" Siinä kohtaa teki mieli kirjoittaa että 2 tuntia jälki-istuntoa.

Kesken päivän muistan, että ne seiskojen kokeet on monistamatta. Koe CD on hukassa. Olen unohtanut tulostaa kuuntelun tekstin itselleni. Koetta jakaessani tajuan, että myös luetunymmärtämisen teksti puuttuu. Onneksi luokassa on myös oppilas, jolla englanti on yksilöllistetty eikä hänellä ole koetunti. Hän käy kiltisti hakemassa kopiot.
"Mä en tajua tätä vikaa tehtävää!" Siis luet sen tekstin ensin. Sitten korjaat ne lauseet suomeksi, niin että ne vastaa sitä tekstiä. Esimerkiksi se eka lause kun on, että Tom syö aamulla puuroa, niin jos se onkin vaikka Tim, niin kirjoitat että Tim syö aamulla puuroa. "Niin, mutta ei täällä puhuta mistään puurosta mitään!" Älä nyt sano vastauksia ääneen! Mut se on just se idea, korjaat sen lauseen silleen, että mitä siellä tekstissä sanotaan! Lopputulos: oppilas kääntää lauseet englanniksi.

Yksi luokanvalvontaluokkani poika lintsaa sekä aamun että iltapäivän valinnaistunnit. Samaan aikaan kuraattori ilmoittaa wilman kautta, että poika on luvannut minun kanssani tulla sopimaan luvattomien poissaolojen korvaamisesta. Näin pojan aiemmin päivällä, mutta hänellä kuulemma ei silloin ollut mitään viestejä minulle kuraattorilta. Kirkkain silmin.

Rehtori ilmoittaa lyhyellä varoitusajalla huomisaamuksi palaverin.

Joka kerta kun menen opehuoneeseen on kahvista vain palaneet pohjat jäljellä. Kaiken huipuksi: kotona sama juttu! Mies on unohtanut kahvinkeittimen päälle koko iltapäiväksi ja pannussa säilyy palanut maku vaikka sen tiskaa.

Nyt laukussa olisi nippu kokeita tarkistettavaksi. Väsyttää ihan tolkuttomasti. Ei huvita yhtään. Onnkesi on suklaalevy tsemppaamassa.

Suuria suunnitelmia, ihania ideoita?

Varma merkki siitä, ettei virta ole täysin lopussa töitten suhteen, on kun päässä pyörii vaikka minkälaisia ideoita opetuksen suhteen. Sitten kun alkaa oikeasti väsyttää ja tympiä, silloin yleensä päätän pysyä tiukasti oppikirjassa ja mennä eteenpäin tasaista tahtia ilman mitään sivuprojekteja. Nyt sitten haaveilen niistä projekteista.

Minusta olisi toisaalta ihanaa perustaa iso osa arviointia johonkin portfolion tyyliseen juttuun. Sanakokeet ja kirjaan perustuvat kokeet antavat niin suppean kuvan kielitaidosta ja ne mittaavat usein vain sivuseikkoja kokonaisuudessa, että olisi mukava jotenkin laajentaa töiden kirjoa. Ihan kokonaan en luopuisi perinteisistäkään kokeista tai sanakokeista, sillä sanakokeethan lähinnä toimivat kannustimena (pakottimena) lukea sanoja ja varsinkin kielioppiasioiden hallintaa on hankala arvioida tarkemmin millään kirjoitelmilla (vaikka toki siellähän se lopullinen hallinta näkyy).

Pyörittelen aina välillä siis ideaa jonkinlaisesta työkansiosta, jonne tehtäisiin muutama kaikille sama pakollinen työ ja sitten määrätty määrä omia valinnaisia töitä. Opettajanoppaat sisältävät usein vinkkejä ryhmätöihin ja projekteihin, joihin ei koskaan ole kunnolla aikaa, mutta joita voisi tässä hyödyntää ja lisää tietysti voisi keksiä itse. Tykkään siitä ajatuksesta, että oppilaat voisivat itse keskittyä itseä lähellä oleviin aiheisiin ja osoittaa paremmin omaa kiinnostustaan. Tykkään myös siitä ajatuksesta, että näin välttyisi paremmin siltä ongelmalta, että mitä antaa numeroksi niille, jotka nukkuvat tunneilla ensin puoli vuotta ja kiskaisevat sitten ysin kokeesta, sillä suurin osa tuskin näistä kovasti panostaisi työkansioonkaan. Kansion avulla olisi myös helpompi palkita niitä hiljaisia ja ahkeria oppilaita, joitten osaaminen harvemmin näkyy tunneilla, mutta jotka kyllä osaavat ja tekevät. Eriyttäminenkin onnistuisi varmaan melko helposti, kun töiden vaikeustasoa voisi säädellä.

Sitten toisaalta en ole ollenkaan varma koko idean hienoudesta. Tosiasiassa suurin osa oppilaista ei osoittaisi kuitenkaan kiinnostustaan yhtään mihinkään, vaan pakon edessä suttaisi jotain sattumanvaraista palautusta edeltävänä iltana. Sitten taas se toinen osa, ne tunnolliset, stressaisivat hirveästi osaamisesta ja täydellisyydestä. Lopulta sitten minä istuisin joulun alla ja toukokuussa tuskastuneena tavaamassa kokoon haalittuja töitä ja pähkäilisin tuntitolkulla, että mitä tästäkin työstä nyt sitten antaisi arvosanaksi...

En tiedä, kovasti houkuttaisi kokeilla, vaikka valmistelua se vaatisi paljon etukäteen ja selkeitä sääntöjä, jotta oppilaatkin tietäisivät mitä heiltä vaaditaan ja millä perusteella arvioidaan. Yksi kokeilukaan ei välttämättä kertoisi niin paljon, sillä työkansio varmasti toimisi sitä paremmin, mitä paremmin oppilaat tottuisivat työmuotoon. Ehkä tätä täytyy vielä hautoa hetki ja kokeilla vaikka pienemmillä kokonaisuuksilla tai yksittäisillä projekteilla ensin.

Onko kellään kokemusta portfolioitten käytöstä kieltenopetuksessa? Toimiko se?

Vapusta vielä viikkoja...

Rikkonaisten työviikkojen sarja jatkuu vapulla. Meillä maanantaikin oli vapaa, joten kotona on saanut köllötellä neljä päivää. Tämä vapaaputki onkin tuntunut aika kivalta, kun ei ole ollut mitään pakollista vierailuaikataulua tai ylimääräisiä reissuja. Aamuisin on nukuttu niin pitkään kun juniori on antanut, iltaisin istuskeltu ja päivisin köllötelty ja ulkoiltu.

Kesälomaan on jäljellä enää se vähän reilu kuukausi ja tällä hetkellä tuntuu, että loma tulee melkeinpä liian aikaisin! Joulusta ei tunnu olevan lainkaan pitkä aika ja minulla virtaa riittäisi vielä pariksi kuukaudeksi töihinkin. Tosin, mieli voi muuttua pian kunhan koeviikot alkavat ja pääsen taas laatimaan ja korjaamaan kokeita, järjestämään uusintoja, antamaan numeroita ja vastaamaan niihin huolestuneiden ysien vinkumisiin, kun koko vuoteen ei englannin numero ole juuri kiinnostanut ja nyt parissa viikossa tahdottaisiin se korottaa... Muutenkin on hieman selvittelemisiä valvontaluokan kanssa, kun puolessa välissä lukukautta tullut uusi oppilas kerää vaikeuksia opettajien puolelta eikä oikein ole onnistunut luokassakaan löytämään paikkaansa. Samoin yksi tytöistä näyttää jääneen muun porukan ulkopuolelle ja siitäkin pitänee hieman jutella vielä tyttöporukan kanssa.

Nyt kuitenkin vappuvapaat sattuvat mukavasti juuri koerumban ja muun alle joten voi olla, että tämä oli viimeinen stressitön viikonloppu ennen suvivirttä.

Pitkä pätkä pääsiäisestä paahteisiin päiviin,
vapusta vielä viikkoja vapaisiin,
helatorstaista hetkinen helteisiin,
suvivirrestä ei suveen sekuntiakaan :)

Kiukkua ja ärsytystä

Voi että on taas kiehunut viime päivinä!

Luulisi, että 9-luokkalaisilla olisi jo jonkinlaista käsitystä asioitten hoitamisesta ja vastuuntuntoa. Mistään ylimääräisestä vaivannästä en edes haaveile, mutta että edes se minimi hoidettaisiin. Vaan kun ei!

Yhdessä ysiryhmässäni on tapana jättää aamun kieltentunnit väliin. Muutama oppilas katsoo, että tunnit ovat vapaaehtoisia eikä niillä tarvitse käydä. Luvattomat poissaolothan pitää tietysti jollain tapaa korvata. Vaan kun ei tulla korvaamaan silloin kun on sovittu. Annettuja tehtäviä ei palauteta. Jälki-istunnot istutaan, mutta käytös jatkuu samanlaisena. Silloin harvoin kun tunnille vaivaudutaan, siellä lähinnä torkutaan. Mikään ei tunnu oikein hetkauttavan. Pari oppilasta lintsasi kokeesta sillä seurauksella, että kokeesta tuli automaattisesti nelonen. Enää muutama viikko ja minä päätän päästötodistusarvosanat, mutta se ei juuri tunnu oppilaita kiinnostavan.

Huomenna on jälleen oppilaitten puhuttelut ja puhelinkierros vanhempien kanssa taas edessä. Mutta nyt kyllä minä aion ampua kovilla: luvassa on suullinen nelosvaroitus jokaiselle. Huolimatta siitä, että näillä lintsareilla on pohjalla jopa kaseja tai ysejä englannista. (En tahdo arvostella sijaistani, mutta en kyllä tajua, että millä meriiteillä!)

Jos heidän ei tarvitse käydä tunneilla, ei minun tarvitse antaa heille hyväksyttyä arvosanaa. Tai kyllähän se vitonenkin päästötodistuksessa kirvelee, jos taidot muuten ehkä riittäisivät kiitettävään.

Murrrr!!!!

Koerumba

Nyt alkaa koerumba olla taas hetkeksi ohi minullakin. Huomenna pitää vielä palauttaa yhden kasiluokan kokeet ja sitten saakin taas olla jonkun aikaa rauhassa.

Kokeisiin menee ihan tolkuttomasti opettajan aikaa! En ollut oikeastaan tajunnut sitä yhtään edes opiskeluaikana. Vasta kun olin ensimmäiset kokeeni pitänyt, aloin ymmärtää miten iso show niitten teko ja korjaaminen oikeasti on.

Jos nyt ei edes puhuta kokeiden laatimisesta, niin tarkistamiseen varsinkin uppoaa helposti monta tuntia. Minä tarkistan yleensä kokeet tehtävä kerrallaan eli ensin kaikki ykköstehtävät, sitten kakkoset ja niin edelleen. Ainakin minusta homma on niin nopeampaa ja varsinkin tehtävissä, joissa oppilaat itse kirjoittavat tekstiä, pysyy sama arvostelutaso helpommin, kun muistaa suunnilleen miten paljon mistäkin tehtävästä on rokottanut. Tosin ilman kaikenmaailman lunttilappuja ei siitäkään tulisi mitään. Oppilaat kun on sangen luovia virheitä tehdessään!

Nyt kokeiden kanssa vierähti viime viikonloppu. Päivällä oli aina jotakin oikeaa tekemistä ja illat istuin kokeiden kanssa miehen katsoessa telkkaria. Mitä laajemmin osaamista heijastava tehtävä, sitä kauemmin sen tarkistamisessa menee. Alan pikku hiljaa ymmärtää opettajia, jotka suosivat monivalintatehtäviä!

Sitten kun on istunut illat korjaamassa kokeita, ei välttämättä huumorintaju riitä siihen, kun oppilaat mankuvat kokeitaan takaisin. Kuulemma heidän ei tarvitse tehdä läksyjään, kun kerran en minäkään ole tarkistanut heidän kokeitaan! (Tuo kommentti saa minut kyllä aina näkemään punaista ja takaa oppilaille melkoisen luennon siitä, miten kauan kokeiden tarkistaminen vie verrattuna siihen miten kauan he käyttävät läksyjensä tekemiseen!)

Mutta nyt se siis taas hetkeksi on ohi. Toukokuussa sitten taas.

Ja kyllä, koepäivät on varattu, etten jää ilman! Onko sinulla?

Liian helppo koe?

Korjasin juuri seiskojen kokeet valmiiksi ja melkein hävettää palauttaa niitä. Ne menivät todella hyvin. Keskiarvo on yli kasin. Koe oli siis liian helppo.

Liian helppo koe on tietyllä tapaa paradoksi, sillä jos kokeessa mitataan miten hyvin jonki asian hallitsee, on sen toivottavaakin mennä hyvin. Kokeistahan on silloin tarkoituskin tulla hyviä numeroita ja opettajan kuuluu iloita oppilaidensa osaamisesta sen sijaan, että harmittelee liian hyviä numeroita.

Itse tehdyt kokeet eivät kuitenkaan ole mitään absoluuttisia mittareita eivätkä oppilaat yleensä kaikki osaa erittäin hyvin opetettuja asioita. Silloin korkea keskiarvo kertoo, että koe oli liian helppo. Nyt jälkiviisaana myönnän, että tässä kokeessa painopiste ei ihan ollut kohdallaan. Yksinkertaisista tehtävistä sai kokonaisuuteen nähden liikaa pisteitä, kun taas niistä tehtävistä, joissa hajontaa oikeasti enemmän syntyi, ei jaossa ollut tarpeeksi pisteitä.

On se silti vähän typerää, että hävettää palauttaa hyvin menneitä kokeita. Ei kai pitäisi? Harmittaa ehkä se, että koenumerot eivät nyt kerro ihan sitä koko totuutta osaamisesta. Oppilaat ja vanhemmat kun eivät tunnu muuta kokeesta näkevän, kuin pelkän numeron. Liian hyvä numero voi itse asiassa toimia jopa motivaatiota heikentävänä, jos jatkoa ei sille myöhemmin seuraakaan tai jos oppilas alkaa ajatella, ettei työtä numeron eteen tarvitse tehdä, kun hyviä koenumeroita satelee muutenkin. Pari seuraavaa koetta korjannee asiaa oikeaan suuntaan...

Sitten taas omatunto soimaa pessimististä minua, joka ei muka voi suoda oppilailleen edes sitä lyhyttä iloa hyvästä numerosta, sillä enhän minä tietenkään toivo oppilaitteni epäonnistuvan.

Ehkä minä vain mietin ihan liikaa koko juttua?