Maaliskuun kuulumisia

Alkuvuosi on mennyt nopeasti. On yksinkertaisesti ollut pakko olla kirjoittamatta, vaikka toisinaan joku aihe olisi mielessä pyörinytkin. Ihmismieli on siitä ihmeellinen, että se kyllä suojelee astiaansa, jos sitä kuuntelee. Minä olen mennyt oman jaksamiseni kanssa niin äärirajoilla, että kaikki mitä ei ole ollut ehdottomasti pakko tehdä, on jäänyt. Myös siis esim. siivous, tv:n katselu, monimutkaisempien ruokien valmistelu, tuntien suunnittelu. Työn ja tämän yhden harrastusvelvollisuuden hoitamisen (kun on ollut pakko) lisäksi olen vain ollut kotona minkä olen voinut ja yrittänyt käydä kaksi kertaa viikossa salilla. Nyt tuntuu, että pahin on jo takana. Sen huomaa siitä että jaksoin alkaa lukea kirjaa ja kaivoin kesken jääneen neuleen esiin ja, no, olen täällä taas :)

Töissä olen kaikesta huolimatta viihtynyt, vaikka olenkin hukannut yhdet kokeet (siis kokonaan, ei vaan löydy mistään!) ja välillä puhun sekavia (niin kuin muka en aina?!). Siellä kuitenkin minusta tuntuu, että homma on hallinnassa ja täytän minulle asetetut vaatimukset edes suurin piirtein.

Pidin kasiluokkalaisille ne yhdet kokeet ilman kirjaa ja ne menivät hyvin. Minulla on vain kaksi todella erilaista kasiryhmää opetettavana tällä hetkellä ja oli mielenkiintoista nähdä miten he reagoivat kirjan kanssa tekemiseen. Toinen ryhmä on vastuuntuntoinen ja aika ahkera, keskiarvot pyörineet aina kasin pinnassa kokeissa. Toinen taas levoton, heikkoja tyttöjä, alisuoriutuvia poikia ja sitten pari tyttöä ja pari poikaa jotka nostavat keskiarvot yleensä vähän paremman näköisiksi, mutta tulevat yleensä noin puoli numeroa toista ryhmää perässä.

Kirjan kanssa kun tehtiin koetta, "hyvällä" ryhmällä aika meinasi loppua kesken, kun taas heikompi suoriutui ihan normaalisti. Keskiarvot olivat mielenkiintoisia: hyvän ryhmän keskiarvo pysyi samana, kun taas heikomman ryhmän keskiarvo ampaisi hyvän ryhmän ohi! En todellakaan olisi osaanut tätä ennustaa! Näin pienellä aineistolla on tietysti ihan turhaa spekuloida syillä, mutta epäilisin, että hyvä ryhmä lankesi siihen "ylitarkastamiseen" eli alkoi turhaan varmistella sanoja ja sääntöjä, jotka olisivat muutenkin osanneet - siksi aika loppui kesken ja numerot eivät varsinaisesti parantuneet. Heikomman ryhmän jäsenet taas katsoivat vaan kun jotain oikeasti tarvitsivat - välttääkseen tyhjiä kohtia tehtävissä - ja saivat näin arvokkaita lisäpiseitä, mutta eivät kuluttaneet aikaa turhaan kirjan selaamiseen.

Sain myös alustavan luvan kirjasarjan vaihtamiseen. Pohjustin tätä jo puhumalla rehtorille pariin otteeseen aikaisemmin, mutta vastaus oli vähän nihkeä. Sitten viimeisenä aamuna (pienessä kiireessä ennen oppilaskunnan järjestämää koko koulun tapahtumaa) kysyin uudestaan ja esitin perustelut ennen kuin rehtori varsinaisesti edes ehti avata suutaan. Lopputulos: sain kirjoittaa uuden kirjasarjan tilauskaavakkeeseen ja jos vaan talous antaa myöten, saan vaihtaa! :) Joskus sitä aina miettii mihin oma pokka riittää... Mutta kyllä se tuntuu riittävän aika pitkälle.

Yritän taas saada kirjoittamiseen vähän enemmän rutiinia, mutta jos taukoja tulee, niin tiedätte mistä ne johtuvat :)

Tekemisen puutetta? Hah!

Kyllä vaan toisinaan elämä on sellaista, että hengästyttää pelkästään ajatella. 

Aamulla lähtee töihin, hoitaa koko päivän asioita: monisteet, lisätehtävät, kokeet, välituntivalvonnat, luokkaretket, jälki-istunnot, läksykerhot. 

Iltapäivällä kun tunnit loppuvat, ei ehdi edes huokaista töiden päättymisestä, kun täytyy jo sännätä eteenpäin: auto huollossa, lapsen 1-vuotiskuvaus, toisen lapsen hammaslääkäri, harrastusyhdistyksen kokous ja yhdistyksen tapahtumia, äiti-ikävää kitisevät lapset, auto pitää tankata, kävikö joku kaupassa, muistitko soittaa neuvolaan, onko tarhaan ilmoitettu hoitopäivät? 

Illalla kun lapset nukahtavat, työpäivä jatkuu: onko koe laadittu? vihkot korjattu? yhdistyksen paperit ojennuksessa? soitettu huomisen asiat selviksi? 

Kuntosalille tai uimaan? Ei ehdi nyt. 

Lämmintä ruokaa rauhassa syöden? Hah hah, hyvä vitsi. 

No nukkumaan edes? Sänkyyn ehtii ennen puoltayötä kun sinne vaan menee. Eri asia tuleeko uni. Sängyssä voi sitten pimeässä pohtia mihin siirtää huonekalut kun ikkunaremontti alkaa tai missä mahtaa olla verotuspäätös, jota pankki kaipasi lainapäätöstä varten tai mitä olisi pitänyt vastata nenäkkäälle oppilaalle tai miten kiva olisi mennä teatteriin jos vaan ehtisi. 

Yöllä yksi hiljenee sillä kun työntää tutin takaisin suuhun, parikin kertaa. Toisen tyynyllä on kuulemma karvaisia olioita. Tai hän tarvitsee voileivän. Kun kello soi, saa innosta puhkuen aloittaa uuden päivän taas uusine haasteineen :)

Blogihiljaisuudesta kohti Joulurauhaa

Hei vaan pitkästä pitkästä aikaa! Syksy sujahti ohi aikamoisella vauhdilla. Ylihuomenna on jouluaatto ja pian vaihtuu vuosi. Onneksi. Toivottavasti ensi vuosi olisi vähän parempi.

Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista  helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.

Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.

Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!

Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.

Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)

Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014! 

Tuli kesä kesä kesä...

Hupsista, niin sitä aika vaan menee eteenpäin ja käsillä on se aika vuodesta, jolloin määräaikaiset ja sijaiset ovat yleensä työttöminä ja me virkavapaalla "lomailevat" olemme taas töissä. Vaikka blogin päivitystahti on hiipunut kohti kevättä muutenkin, niin taidan aloittaa nyt ihan virallisen kesätauon. Omassa kotielämässä on tällä hetkellä meneillään kaikkea sellaista, mikä tuntuu imevän kaiken ajan ja energian. Luojan kiitos olen vanhempainvapaalla, sillä jos kaiken muun lisäksi olisi pitänyt puskea läpi koulu-toukokuun, niin ei taitaisi minussa olla niin paljoa mehuja enää jäljellä, että pystyisin ajattelemaan yhtä ainutta kokonaista ajatusta. Toivottavasti ajat ja olot tasaantuvat ennen joulua, jotta pystyn töihin palaamaan! Nyt en sen enempää ajattele joulua tai töitä tai syksyä tai edes ensi viikkoa.

Auringonpaistetta tuntuu riittävän aiankin toistaiseksi ja kaikkea ihanaa luettavaa on yöpöytä pullollaan (kunpa olis myös aikaa lukea :D ) joten toivottelen kaikille ihanaa kesää! Yritän taas syksyksi saada vähän tekstejä julkaisukuntoon :) Nyt kaikki vaan laiturinnokkaan akkuja lataamaan!  

Toukoterveiset

Huhtikuu on vaihtunut toukokuuksi aika salakavalasti. Nuorempi tyttäristämme päätti aloittaa korvatulehduskierteen nyt jo ennen puolen vuoden ikää ja samaan syssyyn vanhempi tytär on päättänyt, että päiväunet eivät ole hänen juttunsa. Ei siinä muuten mitään, mutta äidin oma aika on kutistunut samalla aika olemattomiin. (Ja jos molemmat tytöt nukkuvat eikä äiti ole ihan kuolemanväsyksissä, niin toki joku puhelinmyyjä aina onnistuu katkaisemaan oman oleilun :) Samalla myös ajatukset ovat pysyneet poissa töistä ja työasioista.

Sen verran olen kuitenkin työjuttuja mielessä käyttänyt, että kun satuin löytämään käytettynä Kari Moilasen Yli esteiden -teoksen, piti se hankkia itselle. Samalla innostuin ja tilasin uutena Kielinavigaattorin. Tarkoituksena olisi ehtiä ne lukea ajatuksen kanssa tässä kesän tai syksyn aikana ja poimia sieltä käyttöön toimintatapoja ja vinkkejä. Luin Yli esteiden -kirjan opiskeluaikana ja lainasin sen pari vuotta sitten uudelleen kirjastosta, mutta tahdoin sen itselleni, sillä sekin on vähän sellainen kirja, johon palaa mielellään uudestaan, kun kohtaa uudenlaisia haasteita. Katsotaan vaan miten mahtaa käydä sen lukemisen kanssa... Aika kun tuntuu tosiaan olevan hieman kortilla.

No, nyt kun kirjoittaminen sopivasti katkesi ensin lehtimyyjän soittoon, sitten nuoremman itkuun vaunuissa, minkä jälkeen olikin aika herätellä vanhempi tyttö niiltä päiväunilta, joille rauhoittumisessa meni enemmän aikaa, kuin siinä nukkumisessa, niin ehkäpä toivottelen mukavia viimeisiä viikkoja koulussa tai töissä sekä tietenkin ihanaa viikonloppua (toivotaan että aurinkokin jaksaisi paistella). :)

Kevätmaanis-depressiivisyys

Ihanaa kun valon määrä on lisääntynyt ja aurinko paistanut melkein joka päivä. Pienet lumisateetkaan eivät ole minua juuri masentaneet . eikös se sanontakin mene, että uusi lumi on vanhan surma :)

Kevään tulo on vaan aiheuttanut jonkinlaisen maanis-depressiivisyyden puuskaan. Yhtenä päivävä saatan olla täynnä energiaa, raivata kaappeja, järjestellä papereita, ulkoilla lasten kanssa ja leipoa sämpylöitä. Seuraavana päivänä en meinaa saada silmiä auki ennen puoltapäivää, mikään ei huvita, lapset ärsyttää, mies on tiellä. Jollain tapaa hölmöä, että lisääntynyt valo voi saada kaksi ihan päinvastaista reaktiota aikaan.

Paljon olisi ajankohtaisia koulumaailmaan liittyviä aiheitakin, joista voisi kirjoitella, mutta jostain syystä ei ole nyt juttu luistanut...

Omat työkuviot on nyt syksyn osalta kuitenkin lyöty lukkoon. Olen jouluun asti kotona lasten kanssa ja palaan ensi keväänä taas puikkoihin. Se tuntuu aika kaukaiselta nyt, mutta tulee eteen nopeammin kuin mitä kuvitteleekaan. Tuntimäärät näyttäisivät hieman laskevan ensi lukuvuonna. Minulla on opetusvelvollisuus 20 tuntia, luokanvalvojuus tuo yhden ylitunnin ja sen lisäksi näyttäisi tulevan kolme tai neljä ylituntia. Ihan sopiva määrä minusta. Päivät pysyvät hieman järkevämmän mittaisina ja toivottavasti minulle tulisi vaikka jokunen lyhyt päivä tai järkeviin väleihin hyppyjä, jottei kaikkea työtä tarvitsisi kantaa kotiin niin kuin viime syksynä. Vähän minulle vihjailtiin mahdollisuutta vaihtaa kirjasarjaakin vuoden päästä!! Jee!!

Aurinkoista kevättä kaikille! Toivottavasti pysytte mukana, vaikka kirjoitustahti onkin vähän hidastunut.

Viime vuoden vauva

Meille syntyi pikkuinen nipin napin viime vuoden puolella. Laskettu aika olisi luvannut alkuvuoden vauvaa, mutta toinenpa päätti tulla maailmaan loppuvuodesta.

Minusta on suorastaan huvittavaa, miten lähes jokainen kuullessaan lapsen syntymäpäivän ottaa puheeksi kouluun menon. Siis vastasyntyneen pienen vauvan koulun aloittamisen! Kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut koulusta esikoisen kohdalla. Eikä 2-vuotiaan kohdalla minusta tarvitsekaan. Miksi ihmeessä sitten vastasyntyneen???

Odotusaikana neuvolan terveydenhoitaja naureskeli, että jos normaalisti äidit kertovat, ettei haittaa, jos lapsi vähän etuajassa tulee, niin vuodenvaihde on poikkeus: kaikki toivovat että menee seuraavan vuoden puolelle, vaikka sitten vähän yliaikaa. Mutta miksi? Ymmärrän kyllä, että noin yleensä ei ole kiva, jos synttärit on lähellä joulua, juhlat kun syövät toisiaan. Sen suhteen ei kuitenkaan pitäisi olla suurtakaan merkitystä sillä, onko synttärit 31.12. vai 1.1. Toisaalta olisihan se ihan hienoa olla vuoden "eka". Pääsisi lehteen. Jossain kunnassa saattaa saada jonkun kivan palkinnonkin. Mutta muuten se ekanaoleminenkin on vähän lapsellinen syy eikä ekoja voi olla kuin yksi, joten vähän pöhkö syy siksikin odottaa alkuvuotta.

Suurin huoli tuntuukin olevan lapsen kouluunmeno. "Kun se on sitten vuoden nuorempi kuin vanhimmat luokkakaverinsa ja sen ikäisenä vuosi on aika paljon." Sillä ei taida olla mitään merkitystä, että vuoden lopussa syntynyt on vain kuukauden nuorempi kuin joulukuun alussa syntynyt luokkakaverinsa. Tai puoli vuotta nuorempi, kuin kesällä syntyneet, jotka ovat myös sen puoli vuotta nuorempia kuin alkuvuodesta syntyneet. Tai jos sillä kuukaudella tai puolella vuodella on eroa, niin ilmeisesti se kuukausi tai puoli vuotta loppuvuodesta tekee toisesta huomattavasti koulukypsemmän. Siskoni ei ole kuulemma kuullut mitään koulunaloituspäivittelyjä, vaikka heidän lapsensa on syntynyt joulukuun alussa. Huoli tuntuu heräävän vasta kun olisi ollut edes mahdollisuus syntyä alkuvuodesta loppuvuoden sijaan.

Varmasti sillä vuodella voi olla valtava merkitys tai voi olla olematta, sillä kuulemma lapset kehittyvät jokainen vähän omaa tahtiaan. Raja koulunaloitukselle on aina vedettävä johonkin ja se suosii aina toisia joidenkin muiden kustannuksella. Kieltämättä on huvittavaa ajatella, että vaikka sisaruksillamme on melkein 2 vuotta ikäeroa, he menevät kouluun perättäisinä vuosina!

Minua itseäni koulu ja sen tuomat hankaluudet tai ihanuudet eivät kuitenkaan juuri nyt voisi vähempää kiinnostaa. Minua kiinnostaa tällä hetkellä öiset nukkumisvaikeudet. Ja hankaluudet kahden alle 2-vuotiaan hoitamisessa samaan aikaan. Kyllä sinne kouluun ehtii, ennemmin tai myöhemmin ja jokainen siellä pärjää tavallaan riippumatta syntymäpäivästään.

Sitä paitsi. Ensimmäiset 18 vuotta tyttäremme varmaankin harmittelee kovasti valitsemaansa syntymäpäivää ja kiukuttelee, kun "kaikki muut ovat vanhempia" ja hän täyttää vuosia aina viimeisenä. Sen jälkeen, ne loput keskimäärin 60 vuotta, hän irvailee muille "samanikäisille", jotka juhlivat synttäreitään aina häntä ennen, kunnes lopulta ei enää jaksa edes juurikaan välittää milloin ne synttärit ovat.

Äitillä on vähän hommia

Joskus sitä näinä iltoina, kun lapsen mentyä nukkumaan kaivan koepinon eteeni ja istun keittiönpöydän ääreen korjaamaan kokeita ja juomaan teetä, toivoisi valinneensa jonkin toisenlaisen ammatin. Sellaisen, mihin mennään hetki ennen oman työvuoron alkua paikalle, hoidetaan hommat ja kellon saavuttaessa oikean ajan, lähdetään kotiin ja jätetään työt työpaikalle. Sellaisen, missä vapaa-ajalla ei tarvitse tehdä töitä.

Vielä viime vuonna sain aika hyvin hoidettua työt melkeinpä kokonaan työpaikalla. Menin aina kahdeksaksi ja iltapäivisin olin niin kauan koululla, että suunnittelut, monistamiset, yhteydenotot koteihin, pedagogiset arviot, kokeiden laatimiset ja suurin osa jopa tarkistamisista tuli hoidettua. Illat sain keskittyä sitten olemaan vapaalla.

Tänä syksynä se ei ole onnistunut. Minulla on enemmän tunteja kuin viime vuonna, joten hyppyjä, myöhäisiä aamuja tai aikaisia iltapäiviä ei lukujärjestyksessä juuri ole. Mies palasi työelämään ja lähtee töihin hieman sen jälkeen, kun minä tulen kotiin. Koululle ei siis auta jäädä lorvimaan pitkäksi aikaa eikä kotona ole aikaa tehdä töitä ennen kuin lapsi nukkuu. Niinpä koeniput raahautuvat kotiin ja kummittelevat iltaisin mielessä.

Onneksi on miehellä on vapaitakin iltoja. Ja onneksi isovanhemmat asuvat lähellä ja tulevat silloin tällöin viihdyttämään taaperoa, jotta minä saan töitä taas ihan pikkuisen eteenpäin... Puolitoistavuotias lapsi osaakin jo matkia äitiä: puuväri käteen, vihko auki eteen ja tyttö tekee "hommia" tärkeän näköisenä. Mietin vaan, että näinköhän omat lapset aikuisena muistelee, niin kuin isäni muistelee omaa äitiään, että aina sillä oli iltaisin ne aineet ja vihkopinot, mitä se tarkisti... Toivottavasti ei sentään. Ehkä jossain vaiheessa taas työt ja vapaa-ajat saa jaksotettua järkevästi. Nyt keskityn odottamaan loman alkua :)

Maitohapoilla

Pahoittelut laiskasta päivitystahdista, nyt vaan viime aikoina olisin tarvinnut vuorokausiini mielellään toiset 24h lisää, jotta ehtisin kaikkeen.

Päivärytmini on ollut koko syksyn aikamoinen.
6.15 kello soi - 45 min aikaa pukea, meikata, laittaa tukka, syödä aamupala ja juoda kahvi
7.00 herätän typsykän ja sujautan ulkohaalariin ja kampean autoon
7.20 lähden päiväkodilta ajelemaan töihin
8.00 ensimmäinen tunti alkaa
14.00 tai 14.45 viimeinen tunti päättyy, istun opehuoneessa tekemässä wilmakirjaukset, täyttämässä pedagogiset arviot, ottamassa kopiot ja tulosteet seuraavalle päivälle, soittelemassa tarpeelliset puhelut jne.
15.00/15.30 lähden ajelemaan kotiin joko suoraan tai kaupan kautta
15.30-17.00 välillä kotona ja mies tekee lähtöä töihin, loppuilta lapsen kanssa siihen asti, kunnes vihdoin ja viimein tulee se odotettu iltapuuroaika ja saan lapsen vihdoinkin sänkyyn
19.30/20.00 hetki aikaa itselle ja kotitöille
21.30 seuraavan päivän vaatteet valmiiksi itselle ja tytölle, suihkuun ja sänkyyn
22.00 kahdeksan tuntia aikaa nukkua

Nyt vaan viime viikkoina tuo armas, odotettu, ihana, tarpeellinen, tärkeä, korvaamaton iltahetki on mennyt kokeiden ja kirjoitelmien tarkistamiseen. Lopputuloksena loputon väsymys ja se, ettei minulla ole päivässä muuta "omaa aikaa" kuin hetki opehuoneessa ennen kotiinlähtöä. Työt seisoo, kun illalla ei vaan jaksaisi enää ja stressi taas aiheuttaa lisää väsymystä, joka hidastaa töitten tekemistä entisestään. Ehkä voin paljastaa, että väsymykseen vaikuttaa myös yksi, jo kohtalaisen kokoinen "sisäinen syy", jonka ansiosta lukuvuoteni katkeaa taas ennen aikojaan. Olen siis melkoisen maitohapoilla kun yritän pinnistää vielä vähän, että jaksaisin odottaa syyslomaa...

Mutta nyt takaisin ysien kirjoitelmien pariin. Yksi luokka olisi tarkistamatta vielä.

Uuden arjen opettelua

Meillä alkoi nyt tänä syksynä uudenlainen arki, joka on vaatinut totuttelua. Ensimmäistä kertaa tyttömme synnyttyä olemme molemmat mieheni kanssa taas työelämässä.

Ensin minä pidin vanhempainlomani ja sitten mies oli hoitovapaalla, sen jälkeen minä kesälomalla. Nyt olemme molemmat töissä. Tämä tarkoittaa pikkuiselle päiväkotipäiviä ja minulletotuttelua erilaiseen työrytmiin.

Aamuisin on noustava aikaisemmin, että saa lapsen ylös ja pukeisiin ja kiikutettua päiväkodin ovien sisäpuolelle ja itsensä töihin ajoissa. Kuulun siihen opettajalajiin, joka on yleensä koululla ainakin vartti ennen tuntien alkua ja nyt minun on täytynyt opetella tinkimään siitä. Jottei minun tarvitse herätä aamuyöstä ja jottei tytön tarvitse odotella aamupalaa päiväkodissa tolkuttoman kauaa on minun joustettava siitä aamuistuskelusta hiljalleen täyttyvässä opehuoneessa.

Toisaalta en nyt voi ihan samalla tavalla jäädä myöskään tuntien jälkeen koululle tekemään hommia valmiiksi. Sanakokeet on vaan kiltisti kannettava kotiin illalla tarkistettavaksi. Tuntisuunnitelmat on parempi tehdä viikonloppuna koko viikolle. Monisteet otettava väli- tai hyppytunneilla. Koululle jääminen melko pitkien päivien jälkeen venyttäisi hoitoaikaa ihan turhaan. Niinpä iltoja on nyt uhrattava työlle, vaikken koskaan ole tykännyt tehdä mitään töitä illalla. En kouluaikoinakaan tykännyt jättää läksyjä iltaan, koska väsyneenä en jaksa keskittyä. Nyt ei paljon ole vaihtoehtoja. Lapsi sänkyyn ja sanakoenippu esiin.

Myönnän että olen ollut aika poikki nyt ensimmäiset viikot. Tähän lisäksi vielä rauhaton luokanvalvontaluokka ja omista töistään väsynyt ja stressaantunut mies ja arki ei aina ole ihan sitä ihanuutta, mitä naistenlehdet antavat joskus ymmärtää. Ei auta kuin odotella, että kaikki tottuvat uuteen tilanteeseen (luojan kiitos typy sentään viihtyy päiväkodissa ihan hyvin eikä järjestä mitään kohatuksia sinne mennessään) ja toivoa, että kyllä se siitä pikkuhiljaa :)

Äiti tahtoo töihin!

Silmiini sattui juttu Iltalehdessä vanhemmuuden kielletyistä tunteista. Vaikka tämä ei varsinaisesti lapsiblogi olekaan, niin ajattelin kuitenkin kirjoitella lyhyesti omia ajatuksiani.

Olen tainnut ohimennen sanoa, että palasin vuodenvaihteessa töihin vanhempainvapailta lapsemme ollessa reilu 10kk vanha. Tyttö jäi isän kanssa kevääksi kotiin, joten hoitoon ei ihan niin pientä onneksi tarvinnut viedä, vaikka itse asiassa olisin varmaan vienytkin ellei isä olisi kotiin tahtonut jäädä ja ellei se olisi minun palkkani turvin ollut mahdollista. Minä nimittäin tahdoin pois kotoa.

Tunnistan oikein hyvin noista Iltalehden kommenteista ahdistuksen lapsen riippuvuudesta ja kaunan isää kohtaan. Olen aina ollut erittäin itsenäinen ihminen, pienenäkin parhaat leikit leikin yksin ja shoppailu on minusta parasta itsekseen. Lapsen tulo leikkasi oman tilani olemattomiin: yhtäkkiä oli oltava valmis luopumaan mistä tahansa jutusta, jos lapsi sitä vaati. Se otti (ja ottaa edelleen toisinaan) tosi koville. Olen joskus juonut aamukahvin lapsen huutaessa vieressä, sillä en ole tahtonut (TAAAAAS) keskeyttää juomista.

Kerhon kautta saadut tutut kun kertoivat miten he kyynelehtivät viedessään vauvoja mummolaan ekaa kertaa hoitoon ja miten ikävä iski jo parin tunnin päästä, minä istuin hiljaa, sillä en viitsinyt kertoa miten minä huokaisin helpotuksesta, kun sain tuupattua vauvan edes hetkeksi jollekin muulle. Viikonloppu erossa lapsesta ei vielä riitä siihen, että ikävä ehtisi iskeä.

Olin oikeasti kateellinen vauvan isälle, joka sai mennä töihin ja jolla oli oikeus levätä töiden jälkeen. Saatoin raivostua sekunnin sadasosassa, jos kesken vaikkapa sähköpostin kirjoittamisen mies tuli kysymään, että imettäisitlö vauvan nyt kun se tuntuu nälkäiseltä. Mitään ei saanut koskaan tehdä rauhassa loppuun! Ärsytti, että miehelle riittää, että ilmoittaa menevänsä illalla peliin. Minun menot vaativat aina hirveän shown ja suunnittelun: kuka hoitaa, onko maitoa, pärjäättekö, jne jne.

Minulle siis pääsy töihin oli helpotus. Sain oman tilani. Sain paikan ja ajan, jolloin itse (suunnilleen) sanelin mitä tehdään ja milloin ja miten. Sain jäädä töitten jälkeen tarkistamaan sähköpostit työpaikalle. Sain käydä kaupassa työmatkalla. Tai uimassa! Sain jutella aikuisten ihmisten kanssa muusta kuin pikkulapsista ja vauvanhoidosta. Sain tuntea taas olevani tärkeä muussakin kuin lelujen siivoamisessa ja vaipan vaihtamisessa. Illalla lapsen kanssa kotona jaksoi ihan eri tavalla leikkiä ja nauraa ja touhuta, kun koko päivää ei ollut tarvinnut hyppiä lapsen aikataulujen mukaan.

Töihinpaluu oli siis pelastus. Neuvolassa kun tämän sanoin ääneen sain osakseni kulmien kohottelua. Äiti ei kai saisi haluta muuta kuin olla kotona lastensa kanssa? Tai ainakaan sitä ei saisi sanoa ääneen. No minäpä sanon :)

Sanomattakin selvää, että nyt loman alettua ja miehen palattua töihin on minun täytynyt taas opetella olemaan kotona lapsen kanssa. Ensimmäisen viikon olin kireä kuin viulun kieli, mutta kaikkeen tottuu ja nyt kun ollaan vietettyä paljon aikaa tyttöjen kesken, niin ihan kivaahan tämä taas on. Vaikka sitä omaa aikaa kaipaisinkin enemmän taas...

Töitä töissä ja kotona

Palasin tammikuussa töihin vuoden äitiysloman jälkeen ja minua jännitti, miten jaksan.

Kaikki vauvan saaneet tietävät, että vaikka vauva olisi kuinka "helppo", ei vauvan kanssa eläessä jää aikaa muuhun yhtä paljon kuin ennen. Vuoden ajan opettelin kotona siihen, etten enää itse määrää yksin sitä hetkeä kun tahdon käydä suihkussa tai lukea kirjaa. En myöskään yksin päätä milloin nukun pitkät yöunet tai milloin ehdin vastata sähköpostiin. Olen aina ollut aika itsenäinen siinä mielessä, että olen tykännyt järjestää tekemiseni yksin ja tehdä silloin kun itse tahdon. Nyt piti opetella siitä pois ja hyväksyä se uusi riippuvuussuhde, joka menee muiden asioiden edelle.

Vuodenvaihteessa siis jännitti miten tämä yhtälö,  jaksaminen = (parisuhde + koti + oma aika) / lapsi, toimii sen jälkeen kun sinne lisätään vielä toinen jakaja eli työ. Opettajan ammattihan on siinä mielessä perheystävällinen, että päivät ovat melko lyhyitä, jos katsotaan ainoastaan opetustuntien määrää. Sitten taas jos otetaan huomioon se kaikki, mitä kuuluu työhön, mutta jolle ei ole määrättyä työaikaa, saattaa perhe joutua välillä paitsioon kun ilta vierähtää tuntisuunnitelmien ja koenippujen parissa.

Minä sain tosin melkeinpä heti yhden helpotuksen yhtälön ratkaisemiseen ja se oli se, että mies halusikin jatkaa isäkuukauttaan hoitovapaalla aina kesään asti, joten lapselle ei tarvittu mitään muita hoitokuvioita. Toisaalta tiedän myös kieltenopettajana pääseväni siinä mielessä helpolla, että meille on materiaalia paljon valmiina eikä se vaadi samalla tavalla päivittämistä, kuin vaikkapa yhteiskuntaopissa. Tiukan paikan tullen voin jättää tuntisuunnitelman kirjan varaan ja "vain mennä eteenpäin". Silti töiden tekeminen on vaatinut organisointia enemmän kuin aikaisemmin.

En ole alkuunkaan iltaihminen ja siksi mitään kovin suurta ei koskaan kannata jättää iltaan siihen, kun typsykkä on jo unessa, koska silloin minäkin alan haaveilla jo nukahtamisesta eikä töiden tekemisestä tule kuin kiukkua tai hutilointia, joka taas kaatuu omaan niskaan heti. Aamuissa taas ei juuri ole enää aikaistamisen varaa, sillä työmatka on sen verran pitkä, että joudun kuitenkin nousemaan aikaisin. Iltapäivällä taas on turha yrittää kotona tehdä mitään, kun seurankipeä neiti roikkuu äidin lahkeessa ja tahtoo lukea kirjaa tai leikkiä. Niinpä paras ratkaisu on toistaiseksi ollut se, että hoidan niin paljon kuin pystyn koululla tuntien jälkeen tai hyppytunneilla ja kerran viikossa, sunnuntaisin, katson tuntisuunnitelmat sellaiseen kuntoon, että niillä pärjää sen viikon.

Tällä samalla kaavalla jatkamme varmaankin syksylläkin, vaikka mies palaakin töihin ja neitokainen aloittaa päiväkodissa. Olen päättänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että näin yhteinen iltapäivä ja ilta jää aina lyhyemmäksi. Tahdon hoitaa työni hyvin ja tahdon voida keskittyä perheeseeni rauhassa, joten joku jako on pakollinen ja tämä tuntuisi siis toimivan. Kyllähän se sitten sunnuntaisin vaatii aina vähän henkisiä potkuja takamukselle ja tiukkoja otteita omasta niskasta, että malttaa jättää lapsen isin kanssa touhuamaan ja upota hetkeksi miettimään tulevaa viikkoa.

Ei kun sanoista tekoihin siis :)

Viikonlopputunnelmissa

Eilen töiden jälkeen toivoin, että voisin viettää perjantai-iltani sohvalla maaten, hyvää kirjaa lukien ja karkkeja syöden. Viinilasikin houkutteli kovasti.

Tiesin kyllä jo toivoessani, että ihan noin ei ilta tule menemään, sillä touhukkaan yksivuotiaan herättyä toisilta päiväuniltaan päätimme käydä Prismassa hortoilemassa. Kovin paljon ei viitsi sielläkään shoppailla, sillä toisen ollessa kotona kotihoidontuen turvin ei rahaa jää juuri yli. Lopulta mielihalut sen verran vei kuitenkin voiton, että juniorin mentyä unilleen, me kokkasimmekin tacoja "iltapalaksi" ja katselimme jakson verran Alcatrazia. Ihan turha kuvitellakaan valvovansa viikonloppunakaan myöhään! Kymmeneltä ryömin onnellisena peiton alle ja nukuin kuin tukki.

Kunnes puoli viideltä alkoi viereisestä huoneesta kuulua lauleskelua. Onneksi tutti ja peittely taivuttivat taaperon jatkamaan uniaan vielä pari tuntia ja seitsemän aikaan otimme pirteän ja hyväntuulisen tyttösen painimaan meidän sänkyyn.

Aamulla oli vauvauinnit, joihin mentiin tänään tyttöporukalla, jotta isikin joskus saa olla kotona itsekseen ja uinteja seuraa yleensä - kuten tänäänkin - melkein kolmen tunnin päiväunet, jolloin minä pääsin sen kirjani ja karkkipussini kanssa sohvalle köllimään (ja torkkumaan).

Nyt on ollut siis aika kiva viikonloppu! Aina se ei ole ihan itsestään selvää, sillä viikonloppuna minä olen yleensä todella väsyksissä ja väsyneenä kiukkuinen. Nyt taidan vielä hetkeksi mennä sohvalle - typsykkä nukahti juuri rättiväsyneenä leikittyään serkkujensa kanssa koko illan. Sitten minäkin kaivaudun peitteiden alle ja toivon sellaisia kymmenen tunnin yöunia :)