Haasteena kasvaa opettajaksi

Kirjoittelin aiemmin niistä haasteista, mitä ensimmäisten vuosien aikana uusi opettaja kohtaa. Lupasin jatkaa myöhemmin vielä aiheesta, sillä noiden ”ulkoisten” haasteiden lisäksi ensimmäisiä vuosia rasittaa ammattiin kasvamisen haasteet. 

Ajattelen jotenkin niin, että opettajaidentiteetti alkaa oikeasti muovautua vasta kun on oikeasti itse yksinään vastuussa jonkin aineen opettamisesta jollekin luokalle. Auskuna vastuu oli kuitenkin vielä jossain muualla ja aika ja energia valui sellaisiin ”temppuihin” ja oman ohjaajan toiveiden ja ajatusten seurailuun. Olen sitä mieltä, että vasta kun on itse vastatusten omien oppilaiden kanssa ja on itse ratkottava arjen ongelmia, alkaa ymmärtää millainen sitä oikeastaan opettajana on. Ja se on itse asiassa aika rankkaa, koska vastaan tulee yllätyksiä! 

Opettajana joutuu etsimään oman linjansa sen suhteen miten reagoi rauhattomuuteen, uhmaan, unohduksiin, tottelemattomuuteen, oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja avunpyyntöihin, passiivisuuteen ja aktiivisuteen. Miten paljon vaatii oma-aloitteisuutta, miten paljon joustaa ja missä aiheissa. Miten suhtautuu vanhempiin ja millaisen yhteyden heihin tahtoo luoda. Miten paljon kertoo itsestään oppilaille ja miten. Itse päätin (monen muun uuden opettajan tavoin), että vedän tiukkaa linjaa heti alusta, koska tiukasta on helpompi tarvittaessa höllätä, kuin löysästä kiristää. No ei se sitten ihan niin mennyt. Ei minusta vaan ollut ihan sellaiseksi opettajaksi. Monesti jälkikäteen pyörittelen mielessäni joitain tilanteita: ei olisi pitänyt hermostua, olisi pitänyt olla tiukempi, olisi pitänyt vaatia enemmän, ei olisi pitänyt antaa periksi, ei olisi pitänyt mennä mukaan siihen ja niin edelleen. Yllätyn omista reaktioistani ja muutan käsitystäni itsestäni ja oppilaistani. Jatkuvasti. 

Tässä itseni kanssa painimisessa eniten apua on minusta ollut työkavereista. Minulla on ollut ihan mielettömiä työkavereita, joiden kanssa olen voinut jutella aina kaikesta ja kaikista tilanteista rehellisesti. Minua on kohdeltu työporukan täysvaltaisena jäsenenä, nuoruuttani ei ole vähätelty eikä kysymyksiini ole koskaan suhtauduttu alentuvasti. Olen kysynyt suoraan neuvoa miten reagoida joihinkin tilanteisiin tai herätellyt keskustelua ja peilannut omia tapojani muiden tapoihin. Ehkäpä opehuoneessa asioiden purkaminen on ollut minun vastineeni auskuaikojen reflektoinnille (jota muuten inhosin!). Jutellessa tapahtumat ja ajatukset saavat paremmin käsiteltävän muodon ja muiden kommentit auttavat laittamaan asioita oikeaan mittasuhteeseen ja kirkastavat vähän paremmin sitä, millainen opettaja minä sitten lopulta oikein olen ja millainen haluan olla. On niin helpottavaa puuskahtaa, että olipa kaamea tunti ja voi että meni hermot ja saada vastaukseksi, että "joo se onkin välillä tosi rasittava ryhmä". Vika ei siis ole minussa! Se on muistakin rasittava ryhmä! En siis välttämättä teekään itse mitään väärin! Jipii!!

Luulenpa, että siihen miten rankkaa oman ammatti-identiteetin kasvattaminen kenellekin on vaikuttaa paljon itsetunto. Tarkoitus ei ole leveillä, vaan totean vaan, että koen minulla olleen tarpeeksi rohkeutta toisaalta astua opettajan rooliin (esimerkiksi vaatia, että minua totellaan) ja toisaalta olla oma itseni ja lisäksi myöntää, jos olen jossain asiassa väärässä. Väittäisin nimittäin, että luokkahuone on vähän niin kuin BB-talo siinä mielessä, että kaikki Big Brother -kilpailijat sanovat aina, että jos sinne lähtee esittämään jotain muuta kuin mitä on, niin sekoaa varmasti. Minusta se pätee myös luokan edessä: jos esittää muuta kuin on, ei jaksa eikä pärjää. Niinpä luulen, että koska olen uskaltanut olla oma itseni luokassa ja koulussa, se on helpottanut oman ammatti-identiteettiin muovautumista. Olen esimerkiksi hyväksynyt sen, että tällä persoonalla minusta ei vaan ole esimerkiksi ns. tiukkisopettajaksi (joiden napakkuutta ja tietynlaista tinkimättömyyttä ihailen kuitenkin suuresti).

Ainut missä suhteessa olen todella kokenut oman itseluottamukseni horjuvan on suhteissa oppilaiden vanhempiin. Erilaisten oppilaiden ja vanhempien kanssa on kodin ja koulunvälistä yhteistyötä todella saanut harjoitella: mitä sanoa ja miten ja mitä kautta... Toisinaan olen itse kokenut jonkinlaista epävarmuutta juuri ikäni ja kokemukseni puolesta: mikä minä olen puhumaan lastenkasvatuksesta itseäni puolta vanhemmille aikuisille! Kukaan vanhempi ei näitä asioita ole minulle mitenkään ilmaissut tai vihjaissut, vaan itse olen itseäni kyseenalaistanut. Toisaalta sen jälkeen kun sain viran ja olen siis saanut olla samassa koulussa töissä, on koulun ja sen tapojen tunteminen tuonut lisää itsevarmuutta tässäkin suhteessa. Samoin kollegoiden, rehtorin ja oppilashuollon kautta saatu tuki on antanut luottamusta omaan arviointikykyyn ja myös vanhempien kanssa toimimiseen.  

Ei ole siis liioiteltua sanoa, että opettajaksi kasvetaan työssä ja että se kasvu jatkuu läpi uran. Ensimmäisten vuosien aikana joutuu kuitenkin ehkä kasvamaan eniten. Olemaan tarpeeksi nöyrä kysymään ja muovaamaan omia käsityksiä. Olemaan tarpeeksi jämäkkä ja luottamaan itseensä.