Erityisiä oppilaita tavallisissa ryhmissä

Pahoittelut siitä, että kirjoituksista on tullut enemmän reaktiivisia kuin proaktiivisia :) Nytkin nimittäin vastailen HOJKS-kysymykseen tällä puolella, kun vastauksesta olisi tullut niin pitkä kommenttilootaan.

Lähestulkoon jokaisessa perusopetuksen ryhmässä on mukana oppilas tai oppilaita, joille on laadittu HOPS tai HOJKS. Varsinkin HOPSatut oppilaat ovat jo niin arkipäivää, ettei heidän "vaatimuksiaan" pääse oikein edes vahingossa enää unohtamaan. Meillä oppilas saa HOPSin myötä erityisopettajan opetusta ja tukiopetusta tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Lisäksi HOPSiin on voitu kirjata esim. että oppilaan arvioinnissa painotetaan tavallista enemmän tuntiaktiivisuutta ja -työskentelyä, kokeet voi suorittaa osissa (esim. sanakokeet pienemmissä pätkissä) tai koealuetta voidaan rajata (käytännössä tarkoittaa esim. tärppilistaa). HOPSatut kuitenkin opiskelevat saman kirjan kanssa, samat oppialueet, samat sanamäärät ja tekevät samat kokeet, jotka arvioidaan saman taulukon mukaisesti kuin muutkin. Ero on lähinnä siinä, että erilaisten tukitoimien avulla autetaan oppilasta keskittymään olennaiseen, jolloin kokeesta ei ole vastassa hylsy, vaan ehkä kutonen. HOPSin avulla muuten heikkoa oppilasta tuetaan niin, että hän selviää yleisen oppimärään mukaisesta opetuksesta.

HOJKSatut ovat sitten entistä kirjavampi joukko. Oppiaineen yksilöllistämistä haetaan vain, jos katsotaan ettei oppilas selviä edes tukitoimien avulla yleisestä oppimäärästä (ja HOJKShan laaditaan vasta sellaiselle oppilaalle, jolle se yksilöllistämistä haetaan/on haettu). Niinpä vasta HOJKSattu oppilas saa tehtäväkseen eri kokeen kuin muut tai käsiinsä eri kirjan kuin muut. (Kirjaa vaihdetaan vasta, jos oppilas ei todellakaan selviä perusopetuksen kirjan kanssa edes rajattujen materiaalien kanssa, koska Smart Movesista ei ole helpotettua kirjaa ja kirjan vaihto tarkoittaa käytännössä siis Opetushallituksen kirjaa - hyi, yäk!)

Se miten HOJKSattujen opetus on järjestetty, riippuu vähän tapauksesta. Pääsääntöisesti kaikki käyvät vähintään yhden tunnin viikossa erityisopettajan luona ja kaikilta vaatimustasoa on madallettu jollain tavalla. Osa opiskelee rajatusti peruskirjaa. Esimerkiksi kun käytiin kakkoskonditionaalia perusryhmän kanssa, kertasi HOJKSattu tavallista konditionaalia, kun perusryhmä on lukenut koko kappaleen, on HOJKSattu saanut joko helpotetun version kappaleesta - minä teen sen itse... - tai lukenut vain osan kappaleesta jne.). Nämä oppilaat tekevät mahdollisimman pitkälle saman kokeen kuin perusryhmä, riippuen aina siitä miten paljon on täytynyt perusainesta rajata. Joskus on jopa tehnyt samankin kokeen, mutta saanut arvosanan eri taulukon mukaan.

Osalla taas on opetushallituksen kirja ja heidän edistymisensä seuraaminen on enemmän erityisopettajan harteilla, he kun myös viettävät lähes kaikki tunnit erityisopettajan luona - yhteisessä ryhmässä olemisesta ei heille ole hyötyä, kun muu ryhmä tekee jotain ihan muuta. He opiskelevat ihan omaa tahtiaan, omia juttujaan ja tekevät ihan omat kokeensa.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos edellytyksiä vaan yhtään on, oppilaan olisi hyvä olla mukana perusryhmässä ainakin tunnin viikossa. Tähän on minulla useampikin syy, vaikka se toisaalta teettää minulle enemmän työtä. Ensinnäkin, laaja-alainen erityisopettaja on laaja-alainen erityisopettaja, ei kieltenopettaja. Hän osaa opettaa kieliäkin, mutta häneltä saattaa puuttua sellaisia tietoja ja taitoja, jotka saattaisivat auttaa erityisoppilastakin oppimaan. Toisaalta minulta puuttuu varmasti sellaisia tietoja ja taitoja, jotka taas erityisopettajalla on, jotka auttavat ehkä erityisoppilasta oppimaan. Kun oppilas saa opetusta molemmilta, hän ei jää paitsi mistään ja saattaa oppia tehokkaammin. Vastuu myös jakautuu enemmän "normin" mukaan: aineenopettaja opettaa ainetta ja erityisopettaja tukee oppimista.

Toiseksi, erityisopettajalla saattaa klinikalla olla oppilaita samaan aikaan eri opetusryhmistä - yhdet tekevät matikkaa, toiset englantia. Eri oppiaineet samassa tilassa voivat jakaa erityisoppilaan huomion ja keskittyminen karkailla sinne matikan puolelle, kun taas perusryhmässä ympärillä on vain yhtä oppiainetta ja apua voi saada helpommin myös vieressä istuvalta. Kolmanneksi, jatkuva erityisopettajan siipien alla oleminen myös opettaa osan avuttomiksi. Toki osa tarvitseekin jatkuvaa tukea, mutta osa oppii luottamaan vain siihen. Perusryhmässä on pakko usein itse yrittää ja ottaa selvää itse ennen kuin opettaja ehtii jokaista auttamaan. Sekin tukee oppilaan itsetuntoa, kun ponnistelee ja selviää jostakin omin avuin. (Vaikka tiedän kyllä, että kaikki eivät juuri viitsi ponnistella eivätkä niitä onnistumisia sitten myöskään kerää... ja osa taas ei onnistu, vaikka kuinka ponnistelevatkin. Silti minusta on hyvä, että yrittävät ensin itse eivätkä heti ensimmäiseksi odota, että joku hoitaa ajatustyön heidän puolestaan.)

Neljänneksi, mitä pidemmälle HOJKSattu oppilas tekee samoja juttuja, vaikka sitten todella helpotettuina versioina kuin muut, hän tuntee paremmin kuuluvansa samaan ryhmään kuin muut. "Eri kirja" leimaa oppilaita itseään varsinkin heidän omassa päässään. "Mut enhän mä voi pelata tota peliä, kun mul on eri kirja." Samaa kirjaa tehdessä haasteen määrää on helpompi lisätä tarpeen vaatiessa ja oppilas voi saada onnistumiskokemuksia, kun onkin osannut tehdä jonkun tehtävän perusryhmän mukana (vaikka sitten vaan ristikon tms.) ja pysyy paremmin luokan muiden oppilaiden jutuissa mukana. Jos HOJKS kirjoitetaan kesken lukuvuoden, ei oppilas joudu käymään läpi nöyryyttävää "tässä on sulle tää kirja, kun et sä ton kirjan kanssa pärjää"-episodia (joka ei tietenkään noin mene, mutta jollaiselta se ihan varmasti joistakin tuntuu). Ja toisaalta, aina välillä HOJKSeja puretaan. Perusteet siihen on paremmin nähtävissä, kun samassa luokassa samaa kirjaa tekevä oppilaan suoritukset vertautuvat paremmin muuhun ryhmään. Erityisopettajan luota eri kirjaa tehdessä voi olla, että tason kohentuminen jää helpommin huomiotta.

Mutta työtä se teettää. Ensin selität ja opetat koko ryhmälle jonkun jutun, laitat ryhmän tekemään tehtäviä, käyt HOJKSatun luona selvittämässä tämän tavoitteet: tästä asiasta riittää, kun opettelet tämän hyvin ja teet nämä tehtävät ja tässä on tähän tehtävään vähän helpommat ohjeet. Selität ehkä uudestaan sitten sen osan, mikä piti osata ja autat alkuun tehtävissä. Käyt seuraavaksi läpi HOPSatut (ja välissä annat lisätehtävät niille, jotka on jo valmiita ja komennat ne pari juttelijaa tekemään hommiaan) ja annat ehkä heillekin helpommat ohjeet siihen tehtävään, vinkkaat mikä on olennaista osata ja mikä ei. Ja jos aikaa jää, kierrät auttamassa kaikkia niitä muita, jotka ehkä tarvitsevat apua. Ja annat lisätehtäviä niille, jotka taas ovat jo valmiita.

Eivät kaikki ryhmät tietenkään ihan tälläisiä. Itse asiassa, aika harvat ovat. Ja monissa niissä ryhmissä, joissa tuntuu, ettei aika riitä tukemaan heikkoja ja kannustamaan hyviä, ei ongelmana varsinaisesti ole hyvät tai heikot tai heidän määränsä, vaan ns. perusoppilaat, jotka joko hälisevät tai laiskottelevat. Heikot kun hämmästyttävän usein jaksavat ponnistella ja yrittää, mutta perus-pekat piirtelevät kirkkoveneitä ja pohtivat mopon männän toimintaongelmia... :)

Opetettaiskos yhdessä?

Kesästä asti, tai siis siitä asti kun luin Saloviidan Luokka haltuun -kirjan, olen miettinyt mahdollisuutta hyödyntää koulumme laaja-alaista erityisopettajaa vaativien ryhmien kanssa ja kokeilla samanaikaisopetusta. Meidän koulussa on käytetty aika ahkerasti "klinikkamallia", missä tukea tarvitsevat oppilaat ovat olleet joitain tunteja erityisopettajan luokassa opiskelemassa tuntien lomassa. Luokka haltuun -kirjassa todettiin kuitenkin tutkimuksiin nojaten, että se ei välttämättä olisi kaikkein tehokkain tapa tukea oppilaita. Yhdeksi ratkaisuksi tarjottiin samanaikaisopettamista. Ja sitä olen mielessäni nyt pyöritellyt.

Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.

Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.

Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?

Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...

Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.

Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?

Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?

"Parhaat keinot toimivaan opetukseen"?

Luin kesällä Timo Saloviidan (2013) Luokka haltuun! Parhaat keinot toimivaan opetukseen -kirjan ja täytyy sanoa, että minuun teki vaikutuksen kirjan alkuosa, jossa Saloviita referoi tutkimustuloksien kautta hyvän koulun, opettajan ja opetuksen piirteitä käyden läpi meta-analyysien tuloksia (meta-analyysi = verrataan ja kootaan yhteen lukuisten samanlaisten tutkimuksien tuloksia, jotta saadaan kattavampia ja pätevämpiä tuloksia, meta-analyysien avulla tutkittujen oppilaiden lukumäärät nousevat heti satoihin, tuhansiin ja jopa kymmeniin tuhansiin).

Heti alkuun Saloviita varoittaa luottamasta liikaa maalaisjärjellä tai mutu-tuntumalla saatuihin vastauksiin oppimiseen vaikuttavista tekijöistä. Ja se varoitus todellakin tulee tarpeeseen, kun kirjaa alkaa lukea. Näette kohta kun listaan joitain kirjassa esiteltyjä tutkimustuloksia. Pitäkää siis tuolista kiinni, kun luette näitä ja varatkaa kirja sitten kirjastosta ja lukekaa tarkemmin. Näitä ei ole helppo niellä, kun on tässä systeemissä itse opiskellut ja opettanut.

Aloitetaan siis. Koulutason järjestelyistä oppimistuloksiin vaikuttavat eniten:

• Luokkakoko ei vaikuta merkittävästi oppimiseen. 
• Pysyvä opetusryhmä vaikuttaa positiivisesti oppimiseen (muuttaminen ja luokallejääminen negatiivisesti).
• Tasoryhmittely ei vaikuta oppimiseen. Paitsi jos ryhmillä on erilliset opetussuunitelmat. Silloin lahjakkaat oppivat entistä paremmin ja heikot entistä huonommin. 
• Osittainen erityisopetus (yleisopetuksen oppilas käy osan tunneista erityisopettajan luona opiskelemassa) ei vaikuta oppimiseen, muuten kuin että oppilas jää enemmän jälkeen.
• Erityisluokat eivät vaikuta oppimiseen tai heikentävät sitä. Jopa siis siinä määrin, että erään tutkimuksen johtopäätösten mukaan "erityisluokkasijoitus on riskitekijä, joka lisää marginalisaatiota ja eristymistä" nimenomaan myöhemmässä elämässä. Integraatio sitä vastoin edistää oppimista ja elämässä selviytymistä.
• Avustaja luokassa ei edistä oppimista.

Lyhyesti sanottuna: integraatio edistää erityisoppilaan oppimista eikä integraatiolla ole todettuja vaikutuksia muihin oppilaisiin (tutkimuksessa kohteena 28 000 hollantilaista oppilasta). 

Pistää miettimään, eikö vain? 

Tekee mieli väittää vastaan, eikö vain? 

En sano juuta enkä jaata. Ei minulla oikein olisikaan tarjota kuin omat käsitykset tutkimustuloksia vastaan. Mutta laittaa todellakin ajattelemaan!  

Mennään silti eteenpäin! Mitkä ovatkaan opettajan tärkeimmät piirteet oppimistulosten kannalta? 

• Muodollisesti pätevä? Ei.
• Hyvät pedagogiset sisältötiedot? Ei. 
• Työkokemus? Kyllä.
• Korkeat odotukset oppimisen suhteen? Kyllä.
• Hyvä suhde oppilaisiin? Kyllä.

Tämän pitäisi olla hyvä uutinen kaikille sijaisille, vanhemmille ja tietysti meille opettajillekin (jos vaan pääsemme irti omasta ylemmyydentunteestamme ja pystymme myöntämään, että ehkä jossain määrin tätäkin ammattia pystyisi hoitamaan "kuka tahansa"): jos olet kannustava ja välittävä aikuinen ja uskot lapsen oppimismahdollisuuksiin, tulokset on hyviä :)

Entäpä opetus sitten, mitä opettajan tulisi tehdä ja mitä ei, jotta opetus on toimivaa? Lukekaa yksityiskohdat oikeanlaisesta kyselemisestä, ennakkojäsentäjistä ja virheiden korjaamisesta (=korjaa virheet aina) kirjasta itse, mutta kolme ajatuspalaa teille tarjoilen: 

• Ensinnäkin yllätys yllätys: suora opetus (niin niin, se perinteinen opetus) on tehokasta, kun se toteutetaan oikein (kertaa, aseta tavoite, opeta osissa ja selitä selkeästi, paljon harjoittelua, varmista ymmärrys, anna palautetta ja korjaa virheet, ohjaa itsenäiseen työhön ja valvo sitä). 

• Ja toiseksi: läksyjen merkitys on melkein olematon. Hyvät ja vanhemmat oppilaat hyötyvät niistä eniten, nuoret ja heikommat eivät juuri. Tähänkin vaikutti opettajan oma panos läksyjen suhteen: millaisia läksyjä, millaisia ohjeita, millainen kontrolli. Pistää miettimään millaisia läksyjä ja miksi kannattaa antaa.

• Kolmanneksi, tukiopetus vaikuttaa oppimistuloksiin silloin kun se annetaan etukäteen, muttei juurikaan kun se annetaan jälkikäteen. 

En tiedä teistä, mutta minä todelläkin pysähdyin miettimään omaa opetustani ja periaatteitani. Olen käyttänyt paljon erityisopettajaa tukiopettajana heikommille, olen antanut tukiopetusta jälkikäteen, annan läksyjä - epämääräisiä läksyjä ("lukekaa kappale"), kaipaan avustajaa avukseni ja haaveilen toisinaan tasoryhmistä. Nyt mietin olenko oikeastaan auttanut oppilaita joillain ratkaisuillani ollenkaan?

Todennäköisesti nämä minun listani eivät teitä vielä vakuuttaneet, eikä tarvitsekaan. Ehkä ne kuitenkin hieman edes pysättivät tai ainakin vähän häiritsivät, niin että mieli teki sanoa vastaan. Edes vähän? Lukaiskaapa kirja. Ei se tietysti kaikkia vakuuta siltikään. Eikä ehkä tarvitsekaan. Mutta jos vähän pysähtyisi miettimään. Eiväthän kaikki nuo tutkimukset aivan täysin väärässäkään voi olla?