torstai 21. maaliskuuta 2013

Hyvät vinkit kiertoon: kieltä ja kulttuuria 2

Auskuohjaajani oli sitä mieltä, että jokaisessa kieltenkokeessa piti olla myös jokin kulttuuritehtävä ja niinpä kokeisiin kopioitiin Mona Lisan kuvat tunnistusta varten. Englannin valtakunnallisissa kokeissa 9-luokalla on ainakin tähän asti ollut joka vuosi kulttuuritehtävä, joka on tyypillisesti ollut mallia rasti ruutuun: Mihin maahan tai kielialueeseen liittyy Ottawa? Kate Middleton? Uluru? Näissä tehtävissä osa huonomminkin englantia osaavista pärjää yleistietojensa ansiosta erinomaisesti, osa taas järkyttävän huonosti (oikeasti et tiedä missä maassa on Sydney?). Toisaalta myös reagointitehtävä (kuulet nauhalta puheenvuoron, esim. kysymyksen, johon sinun tulee reagoida asianmukaisesti ja kohteliaasti) sisältää kulttuuria, sillä kohteliaisuus ja asianmukaisuus jos mitkä ovat pragmatiikkaa parhaimmillaan.

Omassa opetuksessani painopiste on aika luontevasti pragmatiikassa tai sanotaanko laajemmin että kielen sopivassa (oikeassa?) käytössä kontekstiin nähden. Kulttuuritietoutta on herätelty mm. laatimalla ravintolakäynnin skeema ennen kappaletta, jossa harjoiteltiin ravintolafraaseja (joo, en nimittänyt sitä skeemaksi luokassa :) mitä ravintolassa tehdään ensin? mitä sitten? oikeastiko ihan ihan ensiksi tilataan? ettekö edes ruokalistaa katsele ensin? menettekö istumaan? toimitaanko kaikissa ravintoloissa näin? Ja jälkikäteen verrataan kappaleen ravintolassakäyntiä meidän käsitykseemme ravintolassakäynnistä. Kuinka moni jättää Suomessa tippiä? Käytätteko suomeksi kiitos-sanaa yhtä usein kuin please-sanaa on käytetty tässä?

Oppilaat on näistä aina vähän ihmeissään aluksi - siis miksi me mietitään mitä ravintolassa tehdään?  - mutta ymmärtävät aika hyvin pointin, kun sitä yhdessä pohtii. Aina joku on ryhmästä ollut sellaisessa ravintolassa, jossa onkin tehty jotain eri tavalla ja mikäpä olisikaan upeampaa kuin näin havainnollistaa, että niin eri kulttuureissa voi olla erilaiset odotukset sen suhteen miten missäkin tilanteessa tulee käyttäytyä!

Mutta päätyykö tämä koskaan kokeisiin? Pitääkö tälläisen kulttuuritiedon hallitsemista testata? Minusta juu ja ei. Kun sitä please-sanaa on yhdessä jankattu ja muistutettu ja korjattu, niin sen puuttumisesta pyynnössä sakotetaan. Jos kokeessa ei muista jättää tippiä, se ei ole niin vakavaa. Minusta siis.

Varsinaisia maatietoja tai kulttuuritietoja harvemmin testaan omissa kokeissani. Mona Lisaan ehtii tutustua muuallakin enkä tiedä onko järkevää suunnata lasten energioita siihen, että he opettelevat vaikkapa sitä Mountie-nimitystä. Toisaalta sitten, jos johonkin aikaa käytetään tunneillakin, niin saattaa siitä jotain kokeeseenkin livahtaa.

Pari vuotta sitten tehtiin 8-luokkalaisten kanssa melkein koko kevään mittainen projekti, jossa takaseinälle piirrettiin valtava USA:n kartta ja jokainen ryhmä sai läksyksi aina yhden osavaltion, josta etsittiin tietoja. Osavaltio sijoitettiin kartalle, sen pääkaupunki ja isoimmat kaupungit piirrettiin paikoilleen ja osavaltioon liittyviä kuvia ja tietoja koottiin oheen. (Osa varmaan arvaa, että tässä ongelmallisinta oli se, että aina samat oppilaat etsivät tiedot ja muut katselivat kattoon...) Lopulta kokeessa piti nimetä 5 osavaltiota, mikä minusta oli sangen kohtuullista ottaen huomioon kuinka paljon aikaa projektiin oli käytetty.

Jotain samantapaista olen suunnitellut muidenkin kielialueiden kohdalla. Jos tutustuisimme Australian eläimiin paremmin, pyytäisin ehkä kokeessa nimeämään vaikkapa 3 eläinlajia. Jos tutustuisimme Britteinsaarten maantietoon tarkemmin, voisin pyytää kokeessa sijoittamaan Walesit ja Skotlannit ja muut paikalleen.

Varmaan kuitenkin kaiken ytimessä onkin kysymys, mitä tahtoisin oppilaiden hyötyvän kulttuurin opetuksesta?

Minusta tärkeintä olisi oppilaiden saada edes pieni häilyvä käsitys siitä, että eri kulttuureissa toimitaan eri tavoin eri tilanteissa eikä se ole paha asia, vaan luonnollista ja että niille eroille pitää olla herkkä. Lisäksi olisi hienoa, jos oppilaat hallitsisivat edes jonkun tälläisen eroavaisuuden, vaikkapa sen please-sanan. Ja jos vielä oppilailla olisi jokin käsitys siitä, missä nämä vieraat kielet maailmassa majailevat, olisi se jo aika huippu juttu. Ihan kaikkein upeinta olisi, jos jollakin oppilaistani heräisi kiinnostus vieraita kulttuureita kohtaan. Mutta tohtiiko sellaisesta edes haaveilla?

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Suojelisipa joku kaikkia niitä lapsia...

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kohtaamasta uutisointia Siitä 8-vuotiaasta tytöstä. Tiedätte kyllä.

Lehtijuttuja lukiessa ajatukset kääntyivät minulla myös meidän työhömme opettajina. Siihen, miten kohtaamme päivittäin työssämme oppilaita, lapsia, ja miten vähän heistä todella tiedämme. Miten edessämme luokassa istuu parikymmentä nuorta, lasta, joiden jokaisen takana on erilainen kokoelma ihmisiä, koteja, kokemuksia. Miten jokainen lapsi on kansikuva kaiken sen edessä, mitä heidän elämässään on ja on ollut. Toisten kansien taakse kätkeytyy ihanaa perhe-elämää, jossa suurin draama on se, että vanhemmat eivät anna lupaa mennä diskoon ja toisten kansien takana piilee paljon enemmän, pahempaa, rumempaa. Mutta siinä ne ovat, edessämme, meidän nähtävillämme, meidän armoillamme.

Opettajalla on ilmoitusvelvollisuus, jos epäilee, että lasta kohdellaan jollain tavalla kaltoin. Silti opettaja ei tee lastensuojeluilmoitusta kevyin perustein. Ei ihan vaan kevyen aavistuksen perusteella. Sitten ehkä jos lapsen käytös selvästi muuttuu, keskittymiskyky heikkenee huomattavasti, lapsi on tavallista levottomampi tai väsyneempi tai masentuneempi. Jos lapsessa näkyy fyysisiä jälkiä. Jos lapsen koulumenestys selvästi romahtaa. Jos lapsi vaikuttaa jatkuvasti epänormaalin nälkäiseltä tai likaiselta. Jos lapsi juttelee huolestuttavia. Ja jos yhteydenotto vanhempiin ei onnistu tai ei tunnu uskottavalta tai tuntuu suorastaan huolestuttavalta. Ilmoituksen teko on aina opettajallekin iso juttu ja huoli silloin aito.

Ehkä sen takia koko juttu tuntuukin niin pahalta.

Tytöstä oli tehty lastensuojeluilmoituksia. Koulukin oli tehnyt. Ja silti kaikki päättyi niin kuin päättyi.

Mieleen nousee avuttomuuden tunne. Miten avuttomalta tytöstä on täytynyt tuntua, kun kukaan ei auta, kun ne aikuiset, joiden kuuluisi suojella, eivät suojelekaan. Miten avuttomalta on koulun henkilökunnasta täytynyt tuntua, kun ilmoituksista ei ole ollut apua, kun näkee että lapsi voi huonosti, mutta opettajakin on vain opettaja, joka ei voi lasta pelastaa yksinään. Vanhempien välinpitämättömyys järkyttää, mutta niin järkyttää myös viranomaisten välinpitämättömyys - tai tehottomuus.

Väistämättä miettii myös sitä opettajaa, joka on hädän nähnyt ja joka on lastensuojeluilmoitukset tehnyt. Miten tälläisestä ikinä pääsee ylitse hänkään?

Päällimäiseksi jää valtava vastenmielisyys niitä tytön huoltajia kohtaan, jotka tuollaiseen kykenivät. Ja ahdistus, kun ajattelee tytön kasvavaa ahdinkoa, kauhua ja surua. Sekä sääli niitä kaikkia virkamiehiä kohtaan, jotka ovat tapauksen kanssa olleet tekemisissä. Sääli joka tapauksessa, olivat he sitten tehneet kaikkensa ja joutuneet vastatusten sen seikan kanssa, etteivät resurssit ja lait anna enempää keinoja tai olivatpa he pitäneet juttua vaan yhtenä juttuna muiden joukossa, leimana paperissa, kansiona arkistossa.

Ja lopuksi nousee enää rukous sen puolesta, ettei yhdenkään lapsen koko maailmassa tarvitsisi pelätä omia huoltajiaan.


tiistai 5. maaliskuuta 2013

Haasteena kasvaa opettajaksi


Kirjoittelin aiemmin niistä haasteista, mitä ensimmäisten vuosien aikana uusi opettaja kohtaa. Lupasin jatkaa myöhemmin vielä aiheesta, sillä noiden ”ulkoisten” haasteiden lisäksi ensimmäisiä vuosia rasittaa ammattiin kasvamisen haasteet. 

Ajattelen jotenkin niin, että opettajaidentiteetti alkaa oikeasti muovautua vasta kun on oikeasti itse yksinään vastuussa jonkin aineen opettamisesta jollekin luokalle. Auskuna vastuu oli kuitenkin vielä jossain muualla ja aika ja energia valui sellaisiin ”temppuihin” ja oman ohjaajan toiveiden ja ajatusten seurailuun. Olen sitä mieltä, että vasta kun on itse vastatusten omien oppilaiden kanssa ja on itse ratkottava arjen ongelmia, alkaa ymmärtää millainen sitä oikeastaan opettajana on. Ja se on itse asiassa aika rankkaa, koska vastaan tulee yllätyksiä! 

Opettajana joutuu etsimään oman linjansa sen suhteen miten reagoi rauhattomuuteen, uhmaan, unohduksiin, tottelemattomuuteen, oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja avunpyyntöihin, passiivisuuteen ja aktiivisuteen. Miten paljon vaatii oma-aloitteisuutta, miten paljon joustaa ja missä aiheissa. Miten suhtautuu vanhempiin ja millaisen yhteyden heihin tahtoo luoda. Miten paljon kertoo itsestään oppilaille ja miten. Itse päätin (monen muun uuden opettajan tavoin), että vedän tiukkaa linjaa heti alusta, koska tiukasta on helpompi tarvittaessa höllätä, kuin löysästä kiristää. No ei se sitten ihan niin mennyt. Ei minusta vaan ollut ihan sellaiseksi opettajaksi. Monesti jälkikäteen pyörittelen mielessäni joitain tilanteita: ei olisi pitänyt hermostua, olisi pitänyt olla tiukempi, olisi pitänyt vaatia enemmän, ei olisi pitänyt antaa periksi, ei olisi pitänyt mennä mukaan siihen ja niin edelleen. Yllätyn omista reaktioistani ja muutan käsitystäni itsestäni ja oppilaistani. Jatkuvasti. 

Tässä itseni kanssa painimisessa eniten apua on minusta ollut työkavereista. Minulla on ollut ihan mielettömiä työkavereita, joiden kanssa olen voinut jutella aina kaikesta ja kaikista tilanteista rehellisesti. Minua on kohdeltu työporukan täysvaltaisena jäsenenä, nuoruuttani ei ole vähätelty eikä kysymyksiini ole koskaan suhtauduttu alentuvasti. Olen kysynyt suoraan neuvoa miten reagoida joihinkin tilanteisiin tai herätellyt keskustelua ja peilannut omia tapojani muiden tapoihin. Ehkäpä opehuoneessa asioiden purkaminen on ollut minun vastineeni auskuaikojen reflektoinnille (jota muuten inhosin!). Jutellessa tapahtumat ja ajatukset saavat paremmin käsiteltävän muodon ja muiden kommentit auttavat laittamaan asioita oikeaan mittasuhteeseen ja kirkastavat vähän paremmin sitä, millainen opettaja minä sitten lopulta oikein olen ja millainen haluan olla. On niin helpottavaa puuskahtaa, että olipa kaamea tunti ja voi että meni hermot ja saada vastaukseksi, että "joo se onkin välillä tosi rasittava ryhmä". Vika ei siis ole minussa! Se on muistakin rasittava ryhmä! En siis välttämättä teekään itse mitään väärin! Jipii!!

Luulenpa, että siihen miten rankkaa oman ammatti-identiteetin kasvattaminen kenellekin on vaikuttaa paljon itsetunto. Tarkoitus ei ole leveillä, vaan totean vaan, että koen minulla olleen tarpeeksi rohkeutta toisaalta astua opettajan rooliin (esimerkiksi vaatia, että minua totellaan) ja toisaalta olla oma itseni ja lisäksi myöntää, jos olen jossain asiassa väärässä. Väittäisin nimittäin, että luokkahuone on vähän niin kuin BB-talo siinä mielessä, että kaikki Big Brother -kilpailijat sanovat aina, että jos sinne lähtee esittämään jotain muuta kuin mitä on, niin sekoaa varmasti. Minusta se pätee myös luokan edessä: jos esittää muuta kuin on, ei jaksa eikä pärjää. Niinpä luulen, että koska olen uskaltanut olla oma itseni luokassa ja koulussa, se on helpottanut oman ammatti-identiteettiin muovautumista. Olen esimerkiksi hyväksynyt sen, että tällä persoonalla minusta ei vaan ole esimerkiksi ns. tiukkisopettajaksi (joiden napakkuutta ja tietynlaista tinkimättömyyttä ihailen kuitenkin suuresti).

Ainut missä suhteessa olen todella kokenut oman itseluottamukseni horjuvan on suhteissa oppilaiden vanhempiin. Erilaisten oppilaiden ja vanhempien kanssa on kodin ja koulunvälistä yhteistyötä todella saanut harjoitella: mitä sanoa ja miten ja mitä kautta... Toisinaan olen itse kokenut jonkinlaista epävarmuutta juuri ikäni ja kokemukseni puolesta: mikä minä olen puhumaan lastenkasvatuksesta itseäni puolta vanhemmille aikuisille! Kukaan vanhempi ei näitä asioita ole minulle mitenkään ilmaissut tai vihjaissut, vaan itse olen itseäni kyseenalaistanut. Toisaalta sen jälkeen kun sain viran ja olen siis saanut olla samassa koulussa töissä, on koulun ja sen tapojen tunteminen tuonut lisää itsevarmuutta tässäkin suhteessa. Samoin kollegoiden, rehtorin ja oppilashuollon kautta saatu tuki on antanut luottamusta omaan arviointikykyyn ja myös vanhempien kanssa toimimiseen.  

Ei ole siis liioiteltua sanoa, että opettajaksi kasvetaan työssä ja että se kasvu jatkuu läpi uran. Ensimmäisten vuosien aikana joutuu kuitenkin ehkä kasvamaan eniten. Olemaan tarpeeksi nöyrä kysymään ja muovaamaan omia käsityksiä. Olemaan tarpeeksi jämäkkä ja luottamaan itseensä.