Pisti silmään tämä juttu Iltalehdessä. Juttu perustuu tehtyyn pro gradu -työhön, jonka mukaan siis koulussa ei osata kunnolla tunnistaa tai tukea lahjakkaita oppilaita. Siinä myös kerrotaan miten tiedonsiirtopalaverit keskittyvät lähinnä heikompien oppilaiden tukemiseen ja ratkaisuna ehdotetaan esimerkiksi erityisopetuksen kautta saatavaa tukea lahjakkaille oppilaille.
Minua itse asiassa nämä jutut aina ärsyttävät. Ne ärsyttävät siksi, että jokainen opettaja tietää, että tietenkään lahjakkaita ei tueta koulussa tarpeeksi. Jokainen opettaja tietää, että läheskään kaikki heikot oppilaat, jotka apua tarvitsisivat, eivät sitä saa. Jokainen opettaja tietää, että näiden kahden ääripään kanssa poukkoillessa kaikki ne, jotka siihen välimaastoon jäävät, melkeinpä unohtuvat.
Minua ärsyttää myös se, että usein näistä jutuista puuttuu kokonaan todellisuus ja resurssien vähyys. Meidän yläkoulussa on kaksi erityisopettajaa, joista toinen opettaa erityisluokkaa ja toisen tunneilla käyvät ne, jotka tarvitsevat vain osa-aikaista tukea selvitäkseen tavallisessa luokassa. Avustajia meillä on yksi, joka käytännössä on aina erityisluokassa, paitsi silloin kun sijaistaa opettajia. Niillä resursseilla tukea annetaan tasan vain niille, jotka ovat suurimmassa vaarassa pudota kelkasta. Luokassa taas joidenkin tavallisten eriytystemppujen jälkeen mahdollisuudet "tukea" lahjakkaita ovat aika minimaaliset.
Eniten minua kuitenkin taitaa ärsyttää se, että koko ajan ollaan napisemassa sen ja tuon erityistarpeista. Pitää muistaa, että Liisalla on lukihäiriö ja Sannalla adhd ja Mikko on vähän huono keskittymään ja Matti tarvitsisi paljon kannustusta, jotta uskoisi kykyihinsä, ja Taina on hirveän ujo, joten ei sitä saisi painostaa puhumaan, ja Paulilla on huono näkö ja Ville osaa jo kaiken ja turhautuu ja Minna on ihan pihalla muttei koskaan uskalla kysyä mitään ja Jami ei koskaan kuuntele tai ymmärrä ohjeita.... Ja sitten se on opettaja, jonka pitää huolehtia ihan kaikesta. Oppilaan ei ainakaan tarvitse huolehtia mistään. Tai muistaa mitään. Tai välittää mistään. Jokaiselle pitäisi räätälöidä opetuspaketti, joka tukee henkilökohtaista oppimistyyliä ja ottaa huomioon erityistarpeet ja -osaamiset. Ihan sama, että niitä pitäisi olla sitten 18 pakettia per luokka - jokainen ansaitsee sen, että erityisyys tunnsitetaan ja huomioidaan, muuten voi olla tulevaisuus ihan pilalla.
En oikein ymmärrä, että kun kuitenkin nyt puhutaan PERUSkoulusta, jonka tavoitteena on opettaa PERUSasiat oppilaille, jotta nämä saisivat hyvän PERUStan jatko-opintoja varten, niin miksei se PERUSopetus vaan riitä? Ihan kaikki ovat valmiita hyväksymään, että pelkästään kouluopetuksen kautta ei synny huippu-urheilijoita tai taiteilijoita tai huippumuusikoita - vaaditaan omaa yritystä ja omaa harjoittelua ja harrastamista ja treenaamista. Minkä ihmeen takia ei voida hyväksyä tätä samaa myös muiden aineiden kohdalla??? Jos siis haluat oppia puhumaan englantia niin kuin natiivi, niin turha kuvitella, että ne koulun enkuntunnit riittävät!
torstai 26. huhtikuuta 2012
maanantai 23. huhtikuuta 2012
Ope hei, eiks tos sun lauseessa oo virhe...?
Joskus on tälläisiä maanantaipäiviä, jolloin ei ihan onnistu :) Olen tänään kirjoitellut taululle ihan mitä sattuu. Olen puhunut ihan puutaheinää. Olen näyttänyt vastaukset ensin ja sitten vasta kysynyt niitä. Olen lukenut väärin tekstejä. Ja kutsunut oppilaita väärillä nimillä.
En tosiaan tiedä mistä tälläisiä päiviä oikein tulee! Joskus lukioaikaan nimesin alias-päiviksi sellaiset päivät, jolloin unohtelee sanoja ja joutuu selittämään niitä koko ajan. "Siis sitten se avas sen... no hmh... sen...no siis sen mistä nyt yleensäki mennään ulos huoneesta!" "Ai oven?" "Nii just, siis se avasi sen oven ja...." Vaiva näyttää vaan aika paljon pahentuneen näin iän mittaan, kun ei onnistu puhuminen eikä kirjoittaminen :)
Ihan hirveästi en siitä stressaa, että aina joskus jotain menee pieleen, sillä sehän on ihan normaalia. Jollain tapaa olen yleensä jopa iloinen siitä, että välillä teen itse virheitä, joita oppilaat pääsevät korjailemaan. Oma ammattitaito tai ammatillinen itseluottamus ei ole pikkuvirheistä kiinni ja minusta on ihan hyvä, että oppilaat ymmärtävät, että virheet vaan kuuluvat asiaan, opettajatkaan eivät osaa kaikkea. Ehkäpä jonkun itseluottamuskin siitä nousee, kun saa korjata opettajan mokailuja. Plus että aikanaan inhosin niitä opettajia, jotka eivät millään voineet myöntää tehneensä mitään virheitä.
Tänään vaan oli jotenkin tavallista hankalampi päivä. Yhden luokan kanssa ei tuntunut mikään onnistuvan ja niinpä pyysin lopulta yhden oppilaan johtamaan läksyjen tarkistuksen loppuun ja istuskelin sillä aikaa tämän paikalla takarivissä. Hyvin se sujui, vaikka oppilaat ensin olivatkin vähän ihmeissään. Omakin olo siitä vähän tasaantui ja sain tunnin vedettyä loppuun vain pienin kommelluksin.
Oppilaitten nimet on sitten vähän nolompi juttu. Se on kuitenkin periaatteessa aika tärkeää jokaiselle, että muistetaan ja tunnetaan. Hankalia ovat usein jollain tapaa samannäköiset oppilaat tai sisarukset. Minä olen vienyt tämänkin kuitenkin ihan uudelle tasolle. Minulla on esimerkiksi yksi oppilas, jota kutsun sinnikkäästi Henriksi. Oikeasti pojan nimi on ihan toinen, ei lähelläkään Henriä eikä minulla edes ole koskaan ollut Henri-nimistä oppilasta. Minulla ei ole siis aavistustakaan mistä se nimi on tullut, mutta niin monta kertaa olen sen suustani päästänyt, että olen melkein alkanut pelätä siltä pojalta kysymistä, sillä en ole ihan varma mikä nimi suustani ulos tulee...
Huoh, toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä jatkuva sählääminen ja säätäminen käy vähän voimille :)
En tosiaan tiedä mistä tälläisiä päiviä oikein tulee! Joskus lukioaikaan nimesin alias-päiviksi sellaiset päivät, jolloin unohtelee sanoja ja joutuu selittämään niitä koko ajan. "Siis sitten se avas sen... no hmh... sen...no siis sen mistä nyt yleensäki mennään ulos huoneesta!" "Ai oven?" "Nii just, siis se avasi sen oven ja...." Vaiva näyttää vaan aika paljon pahentuneen näin iän mittaan, kun ei onnistu puhuminen eikä kirjoittaminen :)
Ihan hirveästi en siitä stressaa, että aina joskus jotain menee pieleen, sillä sehän on ihan normaalia. Jollain tapaa olen yleensä jopa iloinen siitä, että välillä teen itse virheitä, joita oppilaat pääsevät korjailemaan. Oma ammattitaito tai ammatillinen itseluottamus ei ole pikkuvirheistä kiinni ja minusta on ihan hyvä, että oppilaat ymmärtävät, että virheet vaan kuuluvat asiaan, opettajatkaan eivät osaa kaikkea. Ehkäpä jonkun itseluottamuskin siitä nousee, kun saa korjata opettajan mokailuja. Plus että aikanaan inhosin niitä opettajia, jotka eivät millään voineet myöntää tehneensä mitään virheitä.
Tänään vaan oli jotenkin tavallista hankalampi päivä. Yhden luokan kanssa ei tuntunut mikään onnistuvan ja niinpä pyysin lopulta yhden oppilaan johtamaan läksyjen tarkistuksen loppuun ja istuskelin sillä aikaa tämän paikalla takarivissä. Hyvin se sujui, vaikka oppilaat ensin olivatkin vähän ihmeissään. Omakin olo siitä vähän tasaantui ja sain tunnin vedettyä loppuun vain pienin kommelluksin.
Oppilaitten nimet on sitten vähän nolompi juttu. Se on kuitenkin periaatteessa aika tärkeää jokaiselle, että muistetaan ja tunnetaan. Hankalia ovat usein jollain tapaa samannäköiset oppilaat tai sisarukset. Minä olen vienyt tämänkin kuitenkin ihan uudelle tasolle. Minulla on esimerkiksi yksi oppilas, jota kutsun sinnikkäästi Henriksi. Oikeasti pojan nimi on ihan toinen, ei lähelläkään Henriä eikä minulla edes ole koskaan ollut Henri-nimistä oppilasta. Minulla ei ole siis aavistustakaan mistä se nimi on tullut, mutta niin monta kertaa olen sen suustani päästänyt, että olen melkein alkanut pelätä siltä pojalta kysymistä, sillä en ole ihan varma mikä nimi suustani ulos tulee...
Huoh, toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä jatkuva sählääminen ja säätäminen käy vähän voimille :)
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Kiukkua ja ärsytystä
Voi että on taas kiehunut viime päivinä!
Luulisi, että 9-luokkalaisilla olisi jo jonkinlaista käsitystä asioitten hoitamisesta ja vastuuntuntoa. Mistään ylimääräisestä vaivannästä en edes haaveile, mutta että edes se minimi hoidettaisiin. Vaan kun ei!
Yhdessä ysiryhmässäni on tapana jättää aamun kieltentunnit väliin. Muutama oppilas katsoo, että tunnit ovat vapaaehtoisia eikä niillä tarvitse käydä. Luvattomat poissaolothan pitää tietysti jollain tapaa korvata. Vaan kun ei tulla korvaamaan silloin kun on sovittu. Annettuja tehtäviä ei palauteta. Jälki-istunnot istutaan, mutta käytös jatkuu samanlaisena. Silloin harvoin kun tunnille vaivaudutaan, siellä lähinnä torkutaan. Mikään ei tunnu oikein hetkauttavan. Pari oppilasta lintsasi kokeesta sillä seurauksella, että kokeesta tuli automaattisesti nelonen. Enää muutama viikko ja minä päätän päästötodistusarvosanat, mutta se ei juuri tunnu oppilaita kiinnostavan.
Huomenna on jälleen oppilaitten puhuttelut ja puhelinkierros vanhempien kanssa taas edessä. Mutta nyt kyllä minä aion ampua kovilla: luvassa on suullinen nelosvaroitus jokaiselle. Huolimatta siitä, että näillä lintsareilla on pohjalla jopa kaseja tai ysejä englannista. (En tahdo arvostella sijaistani, mutta en kyllä tajua, että millä meriiteillä!)
Jos heidän ei tarvitse käydä tunneilla, ei minun tarvitse antaa heille hyväksyttyä arvosanaa. Tai kyllähän se vitonenkin päästötodistuksessa kirvelee, jos taidot muuten ehkä riittäisivät kiitettävään.
Murrrr!!!!
Luulisi, että 9-luokkalaisilla olisi jo jonkinlaista käsitystä asioitten hoitamisesta ja vastuuntuntoa. Mistään ylimääräisestä vaivannästä en edes haaveile, mutta että edes se minimi hoidettaisiin. Vaan kun ei!
Yhdessä ysiryhmässäni on tapana jättää aamun kieltentunnit väliin. Muutama oppilas katsoo, että tunnit ovat vapaaehtoisia eikä niillä tarvitse käydä. Luvattomat poissaolothan pitää tietysti jollain tapaa korvata. Vaan kun ei tulla korvaamaan silloin kun on sovittu. Annettuja tehtäviä ei palauteta. Jälki-istunnot istutaan, mutta käytös jatkuu samanlaisena. Silloin harvoin kun tunnille vaivaudutaan, siellä lähinnä torkutaan. Mikään ei tunnu oikein hetkauttavan. Pari oppilasta lintsasi kokeesta sillä seurauksella, että kokeesta tuli automaattisesti nelonen. Enää muutama viikko ja minä päätän päästötodistusarvosanat, mutta se ei juuri tunnu oppilaita kiinnostavan.
Huomenna on jälleen oppilaitten puhuttelut ja puhelinkierros vanhempien kanssa taas edessä. Mutta nyt kyllä minä aion ampua kovilla: luvassa on suullinen nelosvaroitus jokaiselle. Huolimatta siitä, että näillä lintsareilla on pohjalla jopa kaseja tai ysejä englannista. (En tahdo arvostella sijaistani, mutta en kyllä tajua, että millä meriiteillä!)
Jos heidän ei tarvitse käydä tunneilla, ei minun tarvitse antaa heille hyväksyttyä arvosanaa. Tai kyllähän se vitonenkin päästötodistuksessa kirvelee, jos taidot muuten ehkä riittäisivät kiitettävään.
Murrrr!!!!
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Töitä töissä ja kotona
Palasin tammikuussa töihin vuoden äitiysloman jälkeen ja minua jännitti, miten jaksan.
Kaikki vauvan saaneet tietävät, että vaikka vauva olisi kuinka "helppo", ei vauvan kanssa eläessä jää aikaa muuhun yhtä paljon kuin ennen. Vuoden ajan opettelin kotona siihen, etten enää itse määrää yksin sitä hetkeä kun tahdon käydä suihkussa tai lukea kirjaa. En myöskään yksin päätä milloin nukun pitkät yöunet tai milloin ehdin vastata sähköpostiin. Olen aina ollut aika itsenäinen siinä mielessä, että olen tykännyt järjestää tekemiseni yksin ja tehdä silloin kun itse tahdon. Nyt piti opetella siitä pois ja hyväksyä se uusi riippuvuussuhde, joka menee muiden asioiden edelle.
Vuodenvaihteessa siis jännitti miten tämä yhtälö, jaksaminen = (parisuhde + koti + oma aika) / lapsi, toimii sen jälkeen kun sinne lisätään vielä toinen jakaja eli työ. Opettajan ammattihan on siinä mielessä perheystävällinen, että päivät ovat melko lyhyitä, jos katsotaan ainoastaan opetustuntien määrää. Sitten taas jos otetaan huomioon se kaikki, mitä kuuluu työhön, mutta jolle ei ole määrättyä työaikaa, saattaa perhe joutua välillä paitsioon kun ilta vierähtää tuntisuunnitelmien ja koenippujen parissa.
Minä sain tosin melkeinpä heti yhden helpotuksen yhtälön ratkaisemiseen ja se oli se, että mies halusikin jatkaa isäkuukauttaan hoitovapaalla aina kesään asti, joten lapselle ei tarvittu mitään muita hoitokuvioita. Toisaalta tiedän myös kieltenopettajana pääseväni siinä mielessä helpolla, että meille on materiaalia paljon valmiina eikä se vaadi samalla tavalla päivittämistä, kuin vaikkapa yhteiskuntaopissa. Tiukan paikan tullen voin jättää tuntisuunnitelman kirjan varaan ja "vain mennä eteenpäin". Silti töiden tekeminen on vaatinut organisointia enemmän kuin aikaisemmin.
En ole alkuunkaan iltaihminen ja siksi mitään kovin suurta ei koskaan kannata jättää iltaan siihen, kun typsykkä on jo unessa, koska silloin minäkin alan haaveilla jo nukahtamisesta eikä töiden tekemisestä tule kuin kiukkua tai hutilointia, joka taas kaatuu omaan niskaan heti. Aamuissa taas ei juuri ole enää aikaistamisen varaa, sillä työmatka on sen verran pitkä, että joudun kuitenkin nousemaan aikaisin. Iltapäivällä taas on turha yrittää kotona tehdä mitään, kun seurankipeä neiti roikkuu äidin lahkeessa ja tahtoo lukea kirjaa tai leikkiä. Niinpä paras ratkaisu on toistaiseksi ollut se, että hoidan niin paljon kuin pystyn koululla tuntien jälkeen tai hyppytunneilla ja kerran viikossa, sunnuntaisin, katson tuntisuunnitelmat sellaiseen kuntoon, että niillä pärjää sen viikon.
Tällä samalla kaavalla jatkamme varmaankin syksylläkin, vaikka mies palaakin töihin ja neitokainen aloittaa päiväkodissa. Olen päättänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että näin yhteinen iltapäivä ja ilta jää aina lyhyemmäksi. Tahdon hoitaa työni hyvin ja tahdon voida keskittyä perheeseeni rauhassa, joten joku jako on pakollinen ja tämä tuntuisi siis toimivan. Kyllähän se sitten sunnuntaisin vaatii aina vähän henkisiä potkuja takamukselle ja tiukkoja otteita omasta niskasta, että malttaa jättää lapsen isin kanssa touhuamaan ja upota hetkeksi miettimään tulevaa viikkoa.
Ei kun sanoista tekoihin siis :)
Kaikki vauvan saaneet tietävät, että vaikka vauva olisi kuinka "helppo", ei vauvan kanssa eläessä jää aikaa muuhun yhtä paljon kuin ennen. Vuoden ajan opettelin kotona siihen, etten enää itse määrää yksin sitä hetkeä kun tahdon käydä suihkussa tai lukea kirjaa. En myöskään yksin päätä milloin nukun pitkät yöunet tai milloin ehdin vastata sähköpostiin. Olen aina ollut aika itsenäinen siinä mielessä, että olen tykännyt järjestää tekemiseni yksin ja tehdä silloin kun itse tahdon. Nyt piti opetella siitä pois ja hyväksyä se uusi riippuvuussuhde, joka menee muiden asioiden edelle.
Vuodenvaihteessa siis jännitti miten tämä yhtälö, jaksaminen = (parisuhde + koti + oma aika) / lapsi, toimii sen jälkeen kun sinne lisätään vielä toinen jakaja eli työ. Opettajan ammattihan on siinä mielessä perheystävällinen, että päivät ovat melko lyhyitä, jos katsotaan ainoastaan opetustuntien määrää. Sitten taas jos otetaan huomioon se kaikki, mitä kuuluu työhön, mutta jolle ei ole määrättyä työaikaa, saattaa perhe joutua välillä paitsioon kun ilta vierähtää tuntisuunnitelmien ja koenippujen parissa.
Minä sain tosin melkeinpä heti yhden helpotuksen yhtälön ratkaisemiseen ja se oli se, että mies halusikin jatkaa isäkuukauttaan hoitovapaalla aina kesään asti, joten lapselle ei tarvittu mitään muita hoitokuvioita. Toisaalta tiedän myös kieltenopettajana pääseväni siinä mielessä helpolla, että meille on materiaalia paljon valmiina eikä se vaadi samalla tavalla päivittämistä, kuin vaikkapa yhteiskuntaopissa. Tiukan paikan tullen voin jättää tuntisuunnitelman kirjan varaan ja "vain mennä eteenpäin". Silti töiden tekeminen on vaatinut organisointia enemmän kuin aikaisemmin.
En ole alkuunkaan iltaihminen ja siksi mitään kovin suurta ei koskaan kannata jättää iltaan siihen, kun typsykkä on jo unessa, koska silloin minäkin alan haaveilla jo nukahtamisesta eikä töiden tekemisestä tule kuin kiukkua tai hutilointia, joka taas kaatuu omaan niskaan heti. Aamuissa taas ei juuri ole enää aikaistamisen varaa, sillä työmatka on sen verran pitkä, että joudun kuitenkin nousemaan aikaisin. Iltapäivällä taas on turha yrittää kotona tehdä mitään, kun seurankipeä neiti roikkuu äidin lahkeessa ja tahtoo lukea kirjaa tai leikkiä. Niinpä paras ratkaisu on toistaiseksi ollut se, että hoidan niin paljon kuin pystyn koululla tuntien jälkeen tai hyppytunneilla ja kerran viikossa, sunnuntaisin, katson tuntisuunnitelmat sellaiseen kuntoon, että niillä pärjää sen viikon.
Tällä samalla kaavalla jatkamme varmaankin syksylläkin, vaikka mies palaakin töihin ja neitokainen aloittaa päiväkodissa. Olen päättänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että näin yhteinen iltapäivä ja ilta jää aina lyhyemmäksi. Tahdon hoitaa työni hyvin ja tahdon voida keskittyä perheeseeni rauhassa, joten joku jako on pakollinen ja tämä tuntuisi siis toimivan. Kyllähän se sitten sunnuntaisin vaatii aina vähän henkisiä potkuja takamukselle ja tiukkoja otteita omasta niskasta, että malttaa jättää lapsen isin kanssa touhuamaan ja upota hetkeksi miettimään tulevaa viikkoa.
Ei kun sanoista tekoihin siis :)
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Kokouskammo
Minä turhaudun opekokouksissa. Tässä lista pahimmista puistatuksista.
1) Huono valmistelu. Se johtaa aina kauheaan ajanhukkaan ja turhaan jaaritteluun ihan triviaaleista asioista. Mietitään vaikka liikuntapäivän ajankohtaa, niin aletaan pohtia, että koskas se oli viimeksi ja kuka sen järjestikään ja mitä silloin tehtiin. Kaipaisin hiukan enemmän yritysmaailman käytäntöjä kokouksiin ja parempaa valmistelua: tässä vaihtoehdot, kommentteja? äänestetään!
2) Jaarittelijat. Ne opettajat jotka aina haluavat alkaa käyttää yhteistä kokousaikaa johonkin pikkuseikan pohtimiseen. Ne jotka alkavat kokouksessa ideoida sitä liikuntapäivää, vaikka juuri on pistetty kasaan porukka, joka sen suunnittelee. Ne joilla ei oikein ole mielipidettä edes mihinkään suuntaan, kunhan toistelevat aiempia puheenvuoroja. Ne jotka yrittävät aloittaa syvällisen keskustelun nykynuorten kunnioituksen puutteesta kesken kokouksen. Lyhyesti siis ne opettajat, jotka eivät kai koskaan ole olleet tehokkaissa ja toimivissa kokouksissa.
3) Hölisijät. Opettajat käyttäytyy kokouksissa usein huonommin kuin oppilaat tunneilla. Takapenkissä on aina rivi niitä, joilla on tärkeämpääkin asiaa kuin kuunnella mitä päätetään tai mistä puhutaan. Ja etupenkissä toisaalta rivi niitä opettajia, jotka mulkoilevat pahalla silmällä taakse.
4) Tuppisuut. Siis ne, jotka eivät koskaan kysyttäessäkään ilmaise ensimmäistäkään mielipidettä, mutta purnaavat heti kokouksen jälkeen, että kun mentiin päättämään näin.
5) Muutosvastarinta. Opettajat aina vastustavat muutosta. Aina.
6) Huono ajanhallinta. Listasta ehditään käydä puolet, kun kokousaika alkaa olla ohi ja niinpä loput jää käsittelemättä. Silti rehtorilla ei ole kanttia keskeyttää yhtä jaarittelijaa, joka on taas huolestunut nuorison energiajuomista.
Ai mistä huomaa, että olen joskus ollut muissakin töissä ja istunut vähän erilaisissa kokouksissa? :D
Taisin joskus sanoa, että kerron myöhemmin miten Wilma meidän koululla otettiin käyttöön. Siinä on oikein hyvä esimerkki ihan älyttömästä opekokouksesta, joten kerronpa nyt.
Wilmaa oli suunniteltu koululle jo pitkään ja sitten siitä taas keskusteltiin kokouksessa. Rehtori esitteli asian ja sen jälkeen alkoi jaarittelu puolesta ja vastaan. Kun se on niin hankalaa ja ei ole koneita joka luokassa ja mitenhän ne tunnukset ja muutenkin joutuu tietokoneella turhaan istumaan. Mutta olisihan se kätevää ja tieto menisi koteihinkin nopeammin ja moni vanhempi on sitä kysellytkin. Keskustelu ei edennyt minnekään. Parikymmentä minuuttia päivittelyä ja lopulta rehtori alkoi siirtyä seuraavaan asiaan ilman, että mitään päätöstä oli tehty. Ei puolesta, ei vastaan.
No, minä vähän turhauduin. Olin ollut pari kuukautta vasta virassa enkä ollut tainnut koskaan avata suutani aiemmin kokouksessa. Silloin avasin ja ehdotin, että jospa päätettäisiin jotakin, vaikka että otetaan se wilma. Järjestetään koulutusta opettajille ja vanhemmille ensin, sitten kuukauden koejakso ja katsotaan mitä ongelmia oikeasti esiin tulee ja pyritään sitten korjaamaan ne, sen sijaan että etukäteen päivitellään ja arvaillaan. Minun puheenvuoroani seurasi hiljaisuus. Sitten rehtori vilkaisi minua ja sanoi: "No niin. Päätetään siis, että otetaan wilma käyttöön, heti lukukauden alusta. Opettajille koulutus sen käytöstä järjestetään kolmen viikon päästä ja vanhemmille heti koulun alettua." Kukaan ei sanonut enää mitään. Paitsi kokouksen jälkeen alkoi se tavallinen narina. Ja minä olin ihan ihmeissäni, kun käytännössä siis minä olin rehtorin kanssa yksin päättänyt, että se Wilma otetaan käyttöön.
1) Huono valmistelu. Se johtaa aina kauheaan ajanhukkaan ja turhaan jaaritteluun ihan triviaaleista asioista. Mietitään vaikka liikuntapäivän ajankohtaa, niin aletaan pohtia, että koskas se oli viimeksi ja kuka sen järjestikään ja mitä silloin tehtiin. Kaipaisin hiukan enemmän yritysmaailman käytäntöjä kokouksiin ja parempaa valmistelua: tässä vaihtoehdot, kommentteja? äänestetään!
2) Jaarittelijat. Ne opettajat jotka aina haluavat alkaa käyttää yhteistä kokousaikaa johonkin pikkuseikan pohtimiseen. Ne jotka alkavat kokouksessa ideoida sitä liikuntapäivää, vaikka juuri on pistetty kasaan porukka, joka sen suunnittelee. Ne joilla ei oikein ole mielipidettä edes mihinkään suuntaan, kunhan toistelevat aiempia puheenvuoroja. Ne jotka yrittävät aloittaa syvällisen keskustelun nykynuorten kunnioituksen puutteesta kesken kokouksen. Lyhyesti siis ne opettajat, jotka eivät kai koskaan ole olleet tehokkaissa ja toimivissa kokouksissa.
3) Hölisijät. Opettajat käyttäytyy kokouksissa usein huonommin kuin oppilaat tunneilla. Takapenkissä on aina rivi niitä, joilla on tärkeämpääkin asiaa kuin kuunnella mitä päätetään tai mistä puhutaan. Ja etupenkissä toisaalta rivi niitä opettajia, jotka mulkoilevat pahalla silmällä taakse.
4) Tuppisuut. Siis ne, jotka eivät koskaan kysyttäessäkään ilmaise ensimmäistäkään mielipidettä, mutta purnaavat heti kokouksen jälkeen, että kun mentiin päättämään näin.
5) Muutosvastarinta. Opettajat aina vastustavat muutosta. Aina.
6) Huono ajanhallinta. Listasta ehditään käydä puolet, kun kokousaika alkaa olla ohi ja niinpä loput jää käsittelemättä. Silti rehtorilla ei ole kanttia keskeyttää yhtä jaarittelijaa, joka on taas huolestunut nuorison energiajuomista.
Ai mistä huomaa, että olen joskus ollut muissakin töissä ja istunut vähän erilaisissa kokouksissa? :D
Taisin joskus sanoa, että kerron myöhemmin miten Wilma meidän koululla otettiin käyttöön. Siinä on oikein hyvä esimerkki ihan älyttömästä opekokouksesta, joten kerronpa nyt.
Wilmaa oli suunniteltu koululle jo pitkään ja sitten siitä taas keskusteltiin kokouksessa. Rehtori esitteli asian ja sen jälkeen alkoi jaarittelu puolesta ja vastaan. Kun se on niin hankalaa ja ei ole koneita joka luokassa ja mitenhän ne tunnukset ja muutenkin joutuu tietokoneella turhaan istumaan. Mutta olisihan se kätevää ja tieto menisi koteihinkin nopeammin ja moni vanhempi on sitä kysellytkin. Keskustelu ei edennyt minnekään. Parikymmentä minuuttia päivittelyä ja lopulta rehtori alkoi siirtyä seuraavaan asiaan ilman, että mitään päätöstä oli tehty. Ei puolesta, ei vastaan.
No, minä vähän turhauduin. Olin ollut pari kuukautta vasta virassa enkä ollut tainnut koskaan avata suutani aiemmin kokouksessa. Silloin avasin ja ehdotin, että jospa päätettäisiin jotakin, vaikka että otetaan se wilma. Järjestetään koulutusta opettajille ja vanhemmille ensin, sitten kuukauden koejakso ja katsotaan mitä ongelmia oikeasti esiin tulee ja pyritään sitten korjaamaan ne, sen sijaan että etukäteen päivitellään ja arvaillaan. Minun puheenvuoroani seurasi hiljaisuus. Sitten rehtori vilkaisi minua ja sanoi: "No niin. Päätetään siis, että otetaan wilma käyttöön, heti lukukauden alusta. Opettajille koulutus sen käytöstä järjestetään kolmen viikon päästä ja vanhemmille heti koulun alettua." Kukaan ei sanonut enää mitään. Paitsi kokouksen jälkeen alkoi se tavallinen narina. Ja minä olin ihan ihmeissäni, kun käytännössä siis minä olin rehtorin kanssa yksin päättänyt, että se Wilma otetaan käyttöön.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Kesää kohti vauhti vaan kiihtyy
Pääsiäisen pyhät alkaa olla takanapäin ja seuraavaksi taidetaankin odotella vappua, joka meidän kunnassa ainakin tarjoaa taas neljän päivän loman. Sitten ei mene kuin hetki ja vastassa on helatorstai ja pian suvivirsi kaikuu ja kesäloma alkaa. Kevät menee koulussa kamalan nopeaan hiihtoloman jälkeen. Rikkonaisia viikkoja on koko ajan ja tuntuu, että ikinä ei ehdi kaikkea mitä piti. Kesäloma on jo ihan nurkan takana!
Taidan olla vähän hupsu siinä mielessä, että sen sijaan että nopeasti kuluva aika jotenkin piristäisi mieltä, se vaan saa minut stressaamaan enemmän. Ärsyttää se, että joiltain ryhmiltä jää väliin kamalasti tunteja. Rasittaa kun koko ajan on jotain ylimääräistä sähläystä pyhien ja teemapäivien takia. Minä kun tykkäisin sellaisesta tasaisesta arjesta, säännöllisyydestä ja niin edelleen :)
Toisaalta lisääntyvä valo on kyllä saanut minut aika hyvälle tuulelle töissä. Energiaa ja ideoita olisi kamalasti, mutta se aika vaan tuppaa vähän jäämään vähiin niiden toteuttamiseen! Täytyy tänään jo vähän yrittää orientoitua siihen, että on tynkä viikko. Muuten se perjantai on kohdalla taas ennen kuin huomaakaan eikä mitään ole saanut aikaiseksi!
Mukavaa ja aurinkoista viikkoa kaikille!
Taidan olla vähän hupsu siinä mielessä, että sen sijaan että nopeasti kuluva aika jotenkin piristäisi mieltä, se vaan saa minut stressaamaan enemmän. Ärsyttää se, että joiltain ryhmiltä jää väliin kamalasti tunteja. Rasittaa kun koko ajan on jotain ylimääräistä sähläystä pyhien ja teemapäivien takia. Minä kun tykkäisin sellaisesta tasaisesta arjesta, säännöllisyydestä ja niin edelleen :)
Toisaalta lisääntyvä valo on kyllä saanut minut aika hyvälle tuulelle töissä. Energiaa ja ideoita olisi kamalasti, mutta se aika vaan tuppaa vähän jäämään vähiin niiden toteuttamiseen! Täytyy tänään jo vähän yrittää orientoitua siihen, että on tynkä viikko. Muuten se perjantai on kohdalla taas ennen kuin huomaakaan eikä mitään ole saanut aikaiseksi!
Mukavaa ja aurinkoista viikkoa kaikille!
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Opettajainhuoneen porinat
Meillä tuntui lähestyvä viikonloppu jo tänään opehuoneessa. Jutut karkasivat taas melkoisen levottomiksi jo heti aamupäivällä. Varmaan se riippuu porukastakin, kenellä sattuu jutut yksiin ja kenellä ei, mutta meillä on ainakin pääsääntöisesti aika hauskaa välituntisin.
Joskus sitten jutut menevät sellaisiksi, että täytyy tarkistaa, ettei kukaan jonota vaikkapa rehtorin kansliaan. Ihan poliittisesti korrekteina jutut kun eivät meinaa pysyä. Ja mistäpä muusta opettajat puhuisivat kuin oppilaista ja päin vastoin. Tai siis, puhutaanhan sitä paljon muustakin, mutta myös paljon oppilaista. Mitä ne nyt taas on tehneet ja mitä ne on yrittäneet tehdä. Kuka jäi kiinni tupakasta ja ketä sai taas ajaa käytäviltä piileksimästä pihalle. Kuka lintsasi aamun ja kuka sai opettajan hermostumaan. Ja toisinaan, ikäviäkin luonnehdintoja oppilaiden ahkeruudesta, asenteesta, olemuksesta - jopa lahjoista.
Hyvin sitä tietää kollegoiden inhokkiryhmät tai -oppilaat. Tietää hyvin myös kuka mistäkin hermostuu oppilaille ja mitä sitten tapahtuu. Varmasti kaikkea ei ehkä olisi kannattanut ääneen sanoa, mitä opehuoneessa on ääneen sanottu. Onhan siinä ne hyvät puolet, kun tieto joistain tapauksista kulkee paremmin, niin ei mene samat jutut läpi jatkuvasti. Sitten toisaalta taas oppilaille muodostuu maine, joka voi olla vaikeakin karistaa. Jotkut jutut sitten taas vääriin korviin osuessaan voisivat aiheuttaa pahemmankin vaurion ja ne jutut ehkä pitäisi suodattaa ennen kuin suusta ulos tulevat.
No mutta, tänään jutut olivat vaan ihan perinteisen levottomia. Taitaa tuleva pitkä viikonloppu ja pian edessä oleva tyky-ilta saada opettajiinkin vähän säpinää aikaan! :)
Joskus sitten jutut menevät sellaisiksi, että täytyy tarkistaa, ettei kukaan jonota vaikkapa rehtorin kansliaan. Ihan poliittisesti korrekteina jutut kun eivät meinaa pysyä. Ja mistäpä muusta opettajat puhuisivat kuin oppilaista ja päin vastoin. Tai siis, puhutaanhan sitä paljon muustakin, mutta myös paljon oppilaista. Mitä ne nyt taas on tehneet ja mitä ne on yrittäneet tehdä. Kuka jäi kiinni tupakasta ja ketä sai taas ajaa käytäviltä piileksimästä pihalle. Kuka lintsasi aamun ja kuka sai opettajan hermostumaan. Ja toisinaan, ikäviäkin luonnehdintoja oppilaiden ahkeruudesta, asenteesta, olemuksesta - jopa lahjoista.
Hyvin sitä tietää kollegoiden inhokkiryhmät tai -oppilaat. Tietää hyvin myös kuka mistäkin hermostuu oppilaille ja mitä sitten tapahtuu. Varmasti kaikkea ei ehkä olisi kannattanut ääneen sanoa, mitä opehuoneessa on ääneen sanottu. Onhan siinä ne hyvät puolet, kun tieto joistain tapauksista kulkee paremmin, niin ei mene samat jutut läpi jatkuvasti. Sitten toisaalta taas oppilaille muodostuu maine, joka voi olla vaikeakin karistaa. Jotkut jutut sitten taas vääriin korviin osuessaan voisivat aiheuttaa pahemmankin vaurion ja ne jutut ehkä pitäisi suodattaa ennen kuin suusta ulos tulevat.
No mutta, tänään jutut olivat vaan ihan perinteisen levottomia. Taitaa tuleva pitkä viikonloppu ja pian edessä oleva tyky-ilta saada opettajiinkin vähän säpinää aikaan! :)
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Opettajapersoona
Naurettiin tuossa joku aika sitten opehuoneessa, kun yksi kollega kertoi, että hänen poikansa oli kommentoinut jotenkin, että "voisiks sä olla vähän vähemmän opettaja aina kaikkialla!". Kommentti liittyi tilanteeseen, jossa kollega oli hieman komentanut joitain vieraita lapsia jossakin pizzeriassa.
Olen muuallakin kuullut erilaisia arvioita opettajapersoonallisuuksista. Yksi tuttu joskus sanoi, että vakuutusasioissa opettajat on kaikkein rasittavimpia asiakkaita, koska ovat niin pedantteja ja tahtovat päteä koko ajan. Itse vielä muutama vuosi sitten yhden yhdistysharrastuksen jutuissa tuskastelin miksi yhteistyö varsinkin muiden opettajien kanssa ei koskaan tuntunut luonnistuvan. Minulla oli vetovastuu pienestä projektista ja varsinkin opettajien tuntui olevan vaikea ottaa vastaan ohjeita ja ihan turhista asioista piti aina alkaa vääntämään.
Toisaalta inhoan, kun opettajia kategorisoidaan noin, sillä opettajana joutuu todella paljon mukautumaan erilaisiin toimintatapoihin ja erilaisiin ryhmiin. Opettaja joutuu joustamaan ja neuvottelemaan. Opettajan on pakko tehdä yhteistyötä monen eri tahon kanssa ja ymmärtää hieman kaikkia osapuolia. Sitä paitsi onhan meitä opettajiakin moneen lähtöön! Meitä on hiljaisesta hissukasta kovaääniseen päällepäsmäriin, hajamielisestä sohlaajasta välinpitämättömiin hengareihin ja säntillisiin ja tunnollisiin tekijöihin. Ei me olla samanlaisia! Tyhmää väittää sellaista!
Ja toki silti tiedän itsessänikin olevan juuri näitä stereotyyppisiä opettajapiirteitä. Uimahallissa komensin sen kummemmin ajattelematta poikia, jotka hyppivät syvässä päässä melkein kuntouimareitten niskaan. Kotona huomaan sanovani miehelle, että "Minähän jo kerran sanoin! Kannattaisiko kuunnella ohjeet heti, niin ei tarvitsisi kysellä?" Annan melko herkästi palautetta esimerkiksi epäselvistä merkinnöistä tai hinnoitteluista kaupoissa tai nettisivuilla. (Siis en valittaakseni vaan kehittääkseni palvelua:) En todellakaan viitsisi alkaa säätämään ja viilaamaan jotain kokonaisuuden kannalta (minun mielestäni) turhaa juttua, jos olen sen jo yhdellä tapaa loppuun suunnitellut.
Opettajana sitä joutuu astumaan leijonien eteen häkkiin ja ne leijonat on saatava hyppimään renkaitten läpi. Jos ei saa, niin leijonat talloo jalkoihinsa tai pistelee poskeensa. On otettava roolinsa ja kannettava vastuunsa. Kaikesta ei voi alkaa neuvotella. Joskus ainut perustelu saa olla se, että "koska minä sanon niin" Toisinaan sitten se rooli seuraa muuallekin ja siitä taitaa syntyä nämä opettajastereotypiat :)
Olen muuallakin kuullut erilaisia arvioita opettajapersoonallisuuksista. Yksi tuttu joskus sanoi, että vakuutusasioissa opettajat on kaikkein rasittavimpia asiakkaita, koska ovat niin pedantteja ja tahtovat päteä koko ajan. Itse vielä muutama vuosi sitten yhden yhdistysharrastuksen jutuissa tuskastelin miksi yhteistyö varsinkin muiden opettajien kanssa ei koskaan tuntunut luonnistuvan. Minulla oli vetovastuu pienestä projektista ja varsinkin opettajien tuntui olevan vaikea ottaa vastaan ohjeita ja ihan turhista asioista piti aina alkaa vääntämään.
Toisaalta inhoan, kun opettajia kategorisoidaan noin, sillä opettajana joutuu todella paljon mukautumaan erilaisiin toimintatapoihin ja erilaisiin ryhmiin. Opettaja joutuu joustamaan ja neuvottelemaan. Opettajan on pakko tehdä yhteistyötä monen eri tahon kanssa ja ymmärtää hieman kaikkia osapuolia. Sitä paitsi onhan meitä opettajiakin moneen lähtöön! Meitä on hiljaisesta hissukasta kovaääniseen päällepäsmäriin, hajamielisestä sohlaajasta välinpitämättömiin hengareihin ja säntillisiin ja tunnollisiin tekijöihin. Ei me olla samanlaisia! Tyhmää väittää sellaista!
Ja toki silti tiedän itsessänikin olevan juuri näitä stereotyyppisiä opettajapiirteitä. Uimahallissa komensin sen kummemmin ajattelematta poikia, jotka hyppivät syvässä päässä melkein kuntouimareitten niskaan. Kotona huomaan sanovani miehelle, että "Minähän jo kerran sanoin! Kannattaisiko kuunnella ohjeet heti, niin ei tarvitsisi kysellä?" Annan melko herkästi palautetta esimerkiksi epäselvistä merkinnöistä tai hinnoitteluista kaupoissa tai nettisivuilla. (Siis en valittaakseni vaan kehittääkseni palvelua:) En todellakaan viitsisi alkaa säätämään ja viilaamaan jotain kokonaisuuden kannalta (minun mielestäni) turhaa juttua, jos olen sen jo yhdellä tapaa loppuun suunnitellut.
Opettajana sitä joutuu astumaan leijonien eteen häkkiin ja ne leijonat on saatava hyppimään renkaitten läpi. Jos ei saa, niin leijonat talloo jalkoihinsa tai pistelee poskeensa. On otettava roolinsa ja kannettava vastuunsa. Kaikesta ei voi alkaa neuvotella. Joskus ainut perustelu saa olla se, että "koska minä sanon niin" Toisinaan sitten se rooli seuraa muuallekin ja siitä taitaa syntyä nämä opettajastereotypiat :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)