Silmiini sattui juttu Iltalehdessä vanhemmuuden kielletyistä tunteista. Vaikka tämä ei varsinaisesti lapsiblogi olekaan, niin ajattelin kuitenkin kirjoitella lyhyesti omia ajatuksiani.
Olen tainnut ohimennen sanoa, että palasin vuodenvaihteessa töihin vanhempainvapailta lapsemme ollessa reilu 10kk vanha. Tyttö jäi isän kanssa kevääksi kotiin, joten hoitoon ei ihan niin pientä onneksi tarvinnut viedä, vaikka itse asiassa olisin varmaan vienytkin ellei isä olisi kotiin tahtonut jäädä ja ellei se olisi minun palkkani turvin ollut mahdollista. Minä nimittäin tahdoin pois kotoa.
Tunnistan oikein hyvin noista Iltalehden kommenteista ahdistuksen lapsen riippuvuudesta ja kaunan isää kohtaan. Olen aina ollut erittäin itsenäinen ihminen, pienenäkin parhaat leikit leikin yksin ja shoppailu on minusta parasta itsekseen. Lapsen tulo leikkasi oman tilani olemattomiin: yhtäkkiä oli oltava valmis luopumaan mistä tahansa jutusta, jos lapsi sitä vaati. Se otti (ja ottaa edelleen toisinaan) tosi koville. Olen joskus juonut aamukahvin lapsen huutaessa vieressä, sillä en ole tahtonut (TAAAAAS) keskeyttää juomista.
Kerhon kautta saadut tutut kun kertoivat miten he kyynelehtivät viedessään vauvoja mummolaan ekaa kertaa hoitoon ja miten ikävä iski jo parin tunnin päästä, minä istuin hiljaa, sillä en viitsinyt kertoa miten minä huokaisin helpotuksesta, kun sain tuupattua vauvan edes hetkeksi jollekin muulle. Viikonloppu erossa lapsesta ei vielä riitä siihen, että ikävä ehtisi iskeä.
Olin oikeasti kateellinen vauvan isälle, joka sai mennä töihin ja jolla oli oikeus levätä töiden jälkeen. Saatoin raivostua sekunnin sadasosassa, jos kesken vaikkapa sähköpostin kirjoittamisen mies tuli kysymään, että imettäisitlö vauvan nyt kun se tuntuu nälkäiseltä. Mitään ei saanut koskaan tehdä rauhassa loppuun! Ärsytti, että miehelle riittää, että ilmoittaa menevänsä illalla peliin. Minun menot vaativat aina hirveän shown ja suunnittelun: kuka hoitaa, onko maitoa, pärjäättekö, jne jne.
Minulle siis pääsy töihin oli helpotus. Sain oman tilani. Sain paikan ja ajan, jolloin itse (suunnilleen) sanelin mitä tehdään ja milloin ja miten. Sain jäädä töitten jälkeen tarkistamaan sähköpostit työpaikalle. Sain käydä kaupassa työmatkalla. Tai uimassa! Sain jutella aikuisten ihmisten kanssa muusta kuin pikkulapsista ja vauvanhoidosta. Sain tuntea taas olevani tärkeä muussakin kuin lelujen siivoamisessa ja vaipan vaihtamisessa. Illalla lapsen kanssa kotona jaksoi ihan eri tavalla leikkiä ja nauraa ja touhuta, kun koko päivää ei ollut tarvinnut hyppiä lapsen aikataulujen mukaan.
Töihinpaluu oli siis pelastus. Neuvolassa kun tämän sanoin ääneen sain osakseni kulmien kohottelua. Äiti ei kai saisi haluta muuta kuin olla kotona lastensa kanssa? Tai ainakaan sitä ei saisi sanoa ääneen. No minäpä sanon :)
Sanomattakin selvää, että nyt loman alettua ja miehen palattua töihin on minun täytynyt taas opetella olemaan kotona lapsen kanssa. Ensimmäisen viikon olin kireä kuin viulun kieli, mutta kaikkeen tottuu ja nyt kun ollaan vietettyä paljon aikaa tyttöjen kesken, niin ihan kivaahan tämä taas on. Vaikka sitä omaa aikaa kaipaisinkin enemmän taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti