Palasin tammikuussa töihin vuoden äitiysloman jälkeen ja minua jännitti, miten jaksan.
Kaikki vauvan saaneet tietävät, että vaikka vauva olisi kuinka "helppo", ei vauvan kanssa eläessä jää aikaa muuhun yhtä paljon kuin ennen. Vuoden ajan opettelin kotona siihen, etten enää itse määrää yksin sitä hetkeä kun tahdon käydä suihkussa tai lukea kirjaa. En myöskään yksin päätä milloin nukun pitkät yöunet tai milloin ehdin vastata sähköpostiin. Olen aina ollut aika itsenäinen siinä mielessä, että olen tykännyt järjestää tekemiseni yksin ja tehdä silloin kun itse tahdon. Nyt piti opetella siitä pois ja hyväksyä se uusi riippuvuussuhde, joka menee muiden asioiden edelle.
Vuodenvaihteessa siis jännitti miten tämä yhtälö, jaksaminen = (parisuhde + koti + oma aika) / lapsi, toimii sen jälkeen kun sinne lisätään vielä toinen jakaja eli työ. Opettajan ammattihan on siinä mielessä perheystävällinen, että päivät ovat melko lyhyitä, jos katsotaan ainoastaan opetustuntien määrää. Sitten taas jos otetaan huomioon se kaikki, mitä kuuluu työhön, mutta jolle ei ole määrättyä työaikaa, saattaa perhe joutua välillä paitsioon kun ilta vierähtää tuntisuunnitelmien ja koenippujen parissa.
Minä sain tosin melkeinpä heti yhden helpotuksen yhtälön ratkaisemiseen ja se oli se, että mies halusikin jatkaa isäkuukauttaan hoitovapaalla aina kesään asti, joten lapselle ei tarvittu mitään muita hoitokuvioita. Toisaalta tiedän myös kieltenopettajana pääseväni siinä mielessä helpolla, että meille on materiaalia paljon valmiina eikä se vaadi samalla tavalla päivittämistä, kuin vaikkapa yhteiskuntaopissa. Tiukan paikan tullen voin jättää tuntisuunnitelman kirjan varaan ja "vain mennä eteenpäin". Silti töiden tekeminen on vaatinut organisointia enemmän kuin aikaisemmin.
En ole alkuunkaan iltaihminen ja siksi mitään kovin suurta ei koskaan kannata jättää iltaan siihen, kun typsykkä on jo unessa, koska silloin minäkin alan haaveilla jo nukahtamisesta eikä töiden tekemisestä tule kuin kiukkua tai hutilointia, joka taas kaatuu omaan niskaan heti. Aamuissa taas ei juuri ole enää aikaistamisen varaa, sillä työmatka on sen verran pitkä, että joudun kuitenkin nousemaan aikaisin. Iltapäivällä taas on turha yrittää kotona tehdä mitään, kun seurankipeä neiti roikkuu äidin lahkeessa ja tahtoo lukea kirjaa tai leikkiä. Niinpä paras ratkaisu on toistaiseksi ollut se, että hoidan niin paljon kuin pystyn koululla tuntien jälkeen tai hyppytunneilla ja kerran viikossa, sunnuntaisin, katson tuntisuunnitelmat sellaiseen kuntoon, että niillä pärjää sen viikon.
Tällä samalla kaavalla jatkamme varmaankin syksylläkin, vaikka mies palaakin töihin ja neitokainen aloittaa päiväkodissa. Olen päättänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että näin yhteinen iltapäivä ja ilta jää aina lyhyemmäksi. Tahdon hoitaa työni hyvin ja tahdon voida keskittyä perheeseeni rauhassa, joten joku jako on pakollinen ja tämä tuntuisi siis toimivan. Kyllähän se sitten sunnuntaisin vaatii aina vähän henkisiä potkuja takamukselle ja tiukkoja otteita omasta niskasta, että malttaa jättää lapsen isin kanssa touhuamaan ja upota hetkeksi miettimään tulevaa viikkoa.
Ei kun sanoista tekoihin siis :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti