Olen tässä mietiskellyt miten pitäisin blogin pyörimässä myös ensi vuonna, vaikka itse pian siirrynkin kasvattamaan mahaa ja sitten toivottavasti kasvattamaan kahta lasta. ainakin nyt etukäteen olen ajatellut olla koko ensi vuoden pois töistä ja palailla sitten taas vuodenvaihteen tienoilla takaisin koulumaailman pyöritettäväksi. Kotiäidiksi en taida oikein kyetä ryhtyä eikä rahatilannekaan varmaankaan ole niin hyvä, että meillä olisi varaa luopua minun palkastani pitemmäksi aikaa kuin niiksi pariksi kuukaudeksi mitä vuodenvaihdetta täytyy odotella kotihoidontuen turvin.
En haluaisi kuitenkaan ihan kokonaan haudata blogia naftaliiniinkaan odottelemaan töihin paluuta. Silti tiedän, että kotona pienen lapsen kanssa ollessa voipi helposti käydä niin, ettei inspiraatiota työasioista jaaritteluun löydy niin helposti tai sitten aika menee johonkin muuhun, kuin siihen jaaritteluun. Jonkun verran ajattelin kirjoitella juttuja varastoon, mutta olisi ihan hullua yrittää koko vuodeksi kirjoittaa valmiita juttuja. Jonkun verran varmasti inspiraatiota löytynee ajankohtaisista keskusteluistakin. Koulu kun on aina ajankohtainen keskustelunaihe. Mutta siihenkään ei ihan ehkä parane pelkästään luottaa.
Katsotaan siis miten käy :) Varmaankin jonkun verran päivitystahti hidastuu eikä ehkä kumpua ihan niin tuoreista kokemuksista, mutta yritän kyllä. Olisi tietysti kiva, jos jollakin olisi jotain toiveitakin mistä voisin ammentaa inspiraatiota vuoden aikana... tai jos jollakin on pidemmälti sanottavaa jostain aiheesta, niin varmaan "vieras kynä"-kirjoituksia voisin julkaista... No, joka tapauksessa. toivottavasti mahdolliset hiljaiset jaksot eivät teitä tympäännytä liikaa, vaan jaksatte odotella ehkä hieman pidempään päivityksiä!
perjantai 30. marraskuuta 2012
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Äitillä on vähän hommia
Joskus sitä näinä iltoina, kun lapsen mentyä nukkumaan kaivan koepinon eteeni ja istun keittiönpöydän ääreen korjaamaan kokeita ja juomaan teetä, toivoisi valinneensa jonkin toisenlaisen ammatin. Sellaisen, mihin mennään hetki ennen oman työvuoron alkua paikalle, hoidetaan hommat ja kellon saavuttaessa oikean ajan, lähdetään kotiin ja jätetään työt työpaikalle. Sellaisen, missä vapaa-ajalla ei tarvitse tehdä töitä.
Vielä viime vuonna sain aika hyvin hoidettua työt melkeinpä kokonaan työpaikalla. Menin aina kahdeksaksi ja iltapäivisin olin niin kauan koululla, että suunnittelut, monistamiset, yhteydenotot koteihin, pedagogiset arviot, kokeiden laatimiset ja suurin osa jopa tarkistamisista tuli hoidettua. Illat sain keskittyä sitten olemaan vapaalla.
Tänä syksynä se ei ole onnistunut. Minulla on enemmän tunteja kuin viime vuonna, joten hyppyjä, myöhäisiä aamuja tai aikaisia iltapäiviä ei lukujärjestyksessä juuri ole. Mies palasi työelämään ja lähtee töihin hieman sen jälkeen, kun minä tulen kotiin. Koululle ei siis auta jäädä lorvimaan pitkäksi aikaa eikä kotona ole aikaa tehdä töitä ennen kuin lapsi nukkuu. Niinpä koeniput raahautuvat kotiin ja kummittelevat iltaisin mielessä.
Onneksi on miehellä on vapaitakin iltoja. Ja onneksi isovanhemmat asuvat lähellä ja tulevat silloin tällöin viihdyttämään taaperoa, jotta minä saan töitä taas ihan pikkuisen eteenpäin... Puolitoistavuotias lapsi osaakin jo matkia äitiä: puuväri käteen, vihko auki eteen ja tyttö tekee "hommia" tärkeän näköisenä. Mietin vaan, että näinköhän omat lapset aikuisena muistelee, niin kuin isäni muistelee omaa äitiään, että aina sillä oli iltaisin ne aineet ja vihkopinot, mitä se tarkisti... Toivottavasti ei sentään. Ehkä jossain vaiheessa taas työt ja vapaa-ajat saa jaksotettua järkevästi. Nyt keskityn odottamaan loman alkua :)
Vielä viime vuonna sain aika hyvin hoidettua työt melkeinpä kokonaan työpaikalla. Menin aina kahdeksaksi ja iltapäivisin olin niin kauan koululla, että suunnittelut, monistamiset, yhteydenotot koteihin, pedagogiset arviot, kokeiden laatimiset ja suurin osa jopa tarkistamisista tuli hoidettua. Illat sain keskittyä sitten olemaan vapaalla.
Tänä syksynä se ei ole onnistunut. Minulla on enemmän tunteja kuin viime vuonna, joten hyppyjä, myöhäisiä aamuja tai aikaisia iltapäiviä ei lukujärjestyksessä juuri ole. Mies palasi työelämään ja lähtee töihin hieman sen jälkeen, kun minä tulen kotiin. Koululle ei siis auta jäädä lorvimaan pitkäksi aikaa eikä kotona ole aikaa tehdä töitä ennen kuin lapsi nukkuu. Niinpä koeniput raahautuvat kotiin ja kummittelevat iltaisin mielessä.
Onneksi on miehellä on vapaitakin iltoja. Ja onneksi isovanhemmat asuvat lähellä ja tulevat silloin tällöin viihdyttämään taaperoa, jotta minä saan töitä taas ihan pikkuisen eteenpäin... Puolitoistavuotias lapsi osaakin jo matkia äitiä: puuväri käteen, vihko auki eteen ja tyttö tekee "hommia" tärkeän näköisenä. Mietin vaan, että näinköhän omat lapset aikuisena muistelee, niin kuin isäni muistelee omaa äitiään, että aina sillä oli iltaisin ne aineet ja vihkopinot, mitä se tarkisti... Toivottavasti ei sentään. Ehkä jossain vaiheessa taas työt ja vapaa-ajat saa jaksotettua järkevästi. Nyt keskityn odottamaan loman alkua :)
maanantai 12. marraskuuta 2012
Hyvät vinkit kiertoon - suomentaminen
Sanon aina kaikille ryhmilleni, että tärkein läksy, mitä he koskaan englannintunneilta saavat on kappaleiden lukeminen niin, että ne ymmärtää eli suomentaminen. Jos sen tekee hyvin ja huolellisesti ja muistaa kerrata ovat lähestulkoon kaikki muut läksyt turhia.
Silti suomentaminen on ensimmäinen läksy, jonka oppilaat mieluiten jättävät tekemättä. Se vie eniten aikaa. Se on usein vaikeaa. Sen tekemistä tai tekemättä jättämistä on melkein mahdoton vedenpitävästi tarkistaa.
Kuten ennakoinnista kirjoitellessani kerroin, yritän nykyään tehdä kappaleen sisällön mahdollisimman arvattavaksi ja tutuksi jo ennen ensimmäistä kuuntelua. Haluan madaltaa kynnystä tutustua kappaleeseen. Haluan, että oppilaalle jää sellainen olo, että hän saa otteen tekstistä eikä lannistu ennen kuin pääsee edes vauhtiin. Kappaletta kuunnellessamme painotan kyllästymiseen asti sitä, että tekstiä pitää seurata koko ajan silmillään - näin oppii ääntämään, lukemaan ja kirjoittamaan paremmin. Ja ennen kaikkea näin kappaleesta ymmärtää eniten heti alkuun. Kappale luetaan aina ensin pelkästään englanniksi ja yleensä pareittain. Kyllästymiseen asti painotan, että parin on seurattava koko ajan missä mennään. Muuten siitä ei ole hyötyä. Pareissa vastataan yleensä joihinkin yleisiin ymmärryskysymyksiin, jotta kappaleen pääsisältö olisi kaikille varmasti tuttu, jotta se suomentaminen ei pelottaisi.
Lopulta päästään siihen suomentamiseen. Tiedän, että monille hyville oppilaille usein riittää ymmärtämiseen pelkkä kappaleen kuuntelu ja englanniksi lukeminen. Joidenkin kappaleiden kohdalla tämä minusta riittää. Joku kappale käsitellään vain pintapuolisemmin eikä vaadi samanlaista syventymistä kuin joku toinen. Haluan näin myös korostaa sitä, että aina ei ole pakko ymmärtää ihan joka ikistä sanaa, jotta voi ymmärtää kokonaisuuden. Se vastaa kuitenkin todellisuutta paremmin kuin pikkutarkka kääntäminen.
Sitten toisinaan kappale pitää suomentaa.
Yleensä suomentaminen ainakin aloitetaan tunnilla. Yleensä pareissa. Pareissa jokaiselle tulee enemmän suomennettavaa kuin suuremmissa ryhmissä. Pareissa oppilaat seuraavat paremmin missä mennään. Pareissa kynnys kysyä apua toiselta on matalampi. Näin ainakin niissä pareissa, joissa työskentely sujuu.
Lukeminen ja ymmärtäminen tai suomentaminen tulevat aina uuden kappaleen läksyksi enkä yleensä anna mitään aiheeseen liittymätöntä muuta tehtävää samanaikaisesti läksyksi. Ehkä jotain ymmärryskysymyksiä tai niitä tehtäviä, joissa pitää etsiä tekstistä joku tietty lause. Hankalien kappaleiden tueksi ja heikommille muutenkin annan usein kopiot kappaleen juonikaaviosta suomentamisen tueksi, jottei se punainen lanka pääse tekstistä niin helposti hukkumaan.
Tähän asti olen ihan tyytyväinen tähän omaan tapaani edetä uuden kappaleen ja sen suomentamisen tai ymmärtämisen kanssa. Sitten tulee se hankala kohta. Miten varmistaa ymmärtäminen?
Silti suomentaminen on ensimmäinen läksy, jonka oppilaat mieluiten jättävät tekemättä. Se vie eniten aikaa. Se on usein vaikeaa. Sen tekemistä tai tekemättä jättämistä on melkein mahdoton vedenpitävästi tarkistaa.
Kuten ennakoinnista kirjoitellessani kerroin, yritän nykyään tehdä kappaleen sisällön mahdollisimman arvattavaksi ja tutuksi jo ennen ensimmäistä kuuntelua. Haluan madaltaa kynnystä tutustua kappaleeseen. Haluan, että oppilaalle jää sellainen olo, että hän saa otteen tekstistä eikä lannistu ennen kuin pääsee edes vauhtiin. Kappaletta kuunnellessamme painotan kyllästymiseen asti sitä, että tekstiä pitää seurata koko ajan silmillään - näin oppii ääntämään, lukemaan ja kirjoittamaan paremmin. Ja ennen kaikkea näin kappaleesta ymmärtää eniten heti alkuun. Kappale luetaan aina ensin pelkästään englanniksi ja yleensä pareittain. Kyllästymiseen asti painotan, että parin on seurattava koko ajan missä mennään. Muuten siitä ei ole hyötyä. Pareissa vastataan yleensä joihinkin yleisiin ymmärryskysymyksiin, jotta kappaleen pääsisältö olisi kaikille varmasti tuttu, jotta se suomentaminen ei pelottaisi.
Lopulta päästään siihen suomentamiseen. Tiedän, että monille hyville oppilaille usein riittää ymmärtämiseen pelkkä kappaleen kuuntelu ja englanniksi lukeminen. Joidenkin kappaleiden kohdalla tämä minusta riittää. Joku kappale käsitellään vain pintapuolisemmin eikä vaadi samanlaista syventymistä kuin joku toinen. Haluan näin myös korostaa sitä, että aina ei ole pakko ymmärtää ihan joka ikistä sanaa, jotta voi ymmärtää kokonaisuuden. Se vastaa kuitenkin todellisuutta paremmin kuin pikkutarkka kääntäminen.
Sitten toisinaan kappale pitää suomentaa.
Yleensä suomentaminen ainakin aloitetaan tunnilla. Yleensä pareissa. Pareissa jokaiselle tulee enemmän suomennettavaa kuin suuremmissa ryhmissä. Pareissa oppilaat seuraavat paremmin missä mennään. Pareissa kynnys kysyä apua toiselta on matalampi. Näin ainakin niissä pareissa, joissa työskentely sujuu.
Lukeminen ja ymmärtäminen tai suomentaminen tulevat aina uuden kappaleen läksyksi enkä yleensä anna mitään aiheeseen liittymätöntä muuta tehtävää samanaikaisesti läksyksi. Ehkä jotain ymmärryskysymyksiä tai niitä tehtäviä, joissa pitää etsiä tekstistä joku tietty lause. Hankalien kappaleiden tueksi ja heikommille muutenkin annan usein kopiot kappaleen juonikaaviosta suomentamisen tueksi, jottei se punainen lanka pääse tekstistä niin helposti hukkumaan.
Tähän asti olen ihan tyytyväinen tähän omaan tapaani edetä uuden kappaleen ja sen suomentamisen tai ymmärtämisen kanssa. Sitten tulee se hankala kohta. Miten varmistaa ymmärtäminen?
- Koko ryhmän kanssa lause kerrallaan järjestyksessä suomentaessa ongelmaksi tulee helposti se, että oppilaat keskittyvät laskemaan sitä, mikä lause heille sattuu eivätkä kuuntele muita. Koko luokan kuunnellessa joidenkin heikompien tai ujompien on toisinaan vaikea suomentaa - tilanne jännittää liikaa. Ja tähän on varattava aina aikaa!
- Jos taas kysyy luokalta oliko kappaleessa vaikeita kohtia, joita he eivät ymmärtäneet tai joista eivät ole ihan täysin varmoja ymmärsivätkö ne oikein, on vastassa yleensä hiljaisuus.
- Ymmärryskysymykset kertovat toki jotain, mutta aika ylimalkaisesti.
- Usein teen niin, että suomennan itse kappaletta, mutta pysähdyn aina joihinkin kohtiin ja kysyn niitä sitten oppilailta. Tosin niin, että vastataan viittaamalla, ei järjestyksessä. Arvannette mikä ongelma tästä helposti seuraa? Vain ne muutamat osallistuvat ja vastaavat. Muut ovat hiljaa.
- Toisinaan, jos kappale siihen soveltuu, saatan kopioida juonikaavion ja leikellä sen osiin. Oppilaiden tehtävä on järjestää se tekstinmukaiseen järjestykseen ja lukea sitten kappaleesta miten mikin kohta kaaviosta on siellä ilmaistu.
- Kirjallinen suomennoskin toki olisi mahdollista, mutta on pitkien kappaleiden kanssa minusta turhan työlästä - varsinkin kun monet heikommista oppilaista kärsivät muutenkin jo vaikeuksista kirjallisen ilmaisun kanssa. Kannustan toki oppilaita omatoimisesti kirjoittamaan vaikeiden lauseiden suomennokset aina itse ylös ja hankalat sanat vaikka himmeällä kirjaan (vaikkei niin tietenkään saisi tehdä...). Mutta muuten tämä keino on kokonaan pois käytöstä.
Jotenkin tahtoisin painottaa kappaleen lukemista ja hyvää ymmärtämistä vielä entisestään ja nimenomaan varmistaa sen, että kappale todellakin kunnolla ymmärretään tai suomennetaan, mutten ihan tiedä miten sen loppujen lopuksi parhaiten tekisin.
Toki, kappaleen voisi suomennuttaa koko luokan kanssa niinkin, että etenisi satunnaisessa järjestyksessä, jolloin kaikenlainen lauseiden laskeminen olisi mahdotonta. Puhumissanktion (se, joka juttelee omiaan eikä kuuntele sitä, jonka vuoro on suomentaa, saa automaattisesti seuraavan suomennosvuoron) lisäksi voisi ottaa seuraamissanktion: jos ei tiedä missä mennään, kun suomentamisvuoro osuu kohdalle, joutuu suomentamaan yhden lauseen sijasta kaksi lausetta. Mutta haluanko tehdä suomentamisesta niin tiukan ja pelottavan tilanteen? Se vaan pahentaisi joidenkin oppilaiden jännitystä koko tilanteen suhteen.
Joskus olen mielessäni pyöritellyt jonkinlaisia pistareita, joilla testaisin onko kappaletta kotona oikeasti suomennettu, mutta ajatus kaatuu siihen, että en tahdo testata mitä oppilaat muistavat ulkoa kappaleen sisällöstä - se kun ei ole kuitenkaan suomentamisen tarkoitus. Enkä toisaalta myöskään tahdo testata oppilaiden muistia yksittäisten lauseiden tai rakenteiden suhteen - hyvät selviäisivät niistä ilman kotona suomentamista, huonot eivät välttämättä silti, vaikka olisivat ne kotona suomentaneetkin. Tai sitten pistari pitäisi saada tehdä kirjan kanssa ja taas se suosisi hyviä, koska kirjan kanssa he selviäisivät ilman kotisuomennostakin.
En tiedä... Vai pitäisikö minunkin vain luottaa enemmän siihen, että ne jotka oikeasti haluavat oppia, suomentavat tekstin joka tapauksessa ja ne, joita oppiminen ei kiinnosta, eivät opi silti, vaikka yrittäisin kuinka pakottaa heidät suomentamaan?
torstai 8. marraskuuta 2012
Tunnustus :)
Ohhoh! Olen ollut niin omissa sfääreissäni tai vaihtoehtoisesti kiireen vuoksi laput silmillä, että melkein en huomannutkaan tätä:
Noviisiopettaja oli antanut minulle blogitunnustuksen! Ihan hämmennyksestä menin sanattomaksi, sillä vaikka toki tuo Bloggerin käyrä kertoo, että täällä käy muitakin lueskelemassa kuin minä, niin jotenkin se aina silloin tällöin unohtuu, että muitakin saattaa ihan kiinnostaa mitä kirjoittelen :) Suuren suuret kiitokset Noviisiopelle!!
Tunnustukseen liittyy seuraavat ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Nyt täytyy ihan ensin tunnustaa, että jos vertaa vaikkapa parin vuoden takaiseen aikaan, luen tällä hetkellä todella vähän blogeja. Suurin syy lienee se kiirekiirekiire ja siitä seuraava väymysväsymysväsymys, joten blogien seuraaminen on muuttunut vähän enemmän satunnaiseksi selailuksi, mutta tässäpä kuitenkin muutama satunnaisessa järjestyksessä, joiden pariin palaan jatkuvasti. (Tuli muuten mieleen, että omien blogisuosikkien paljastaminen kertoo aika paljon ihmisestä...:)
Sitten niitä satunnaisia asioita itsestä...
1. Todella tykkään työstäni opettajana. Minulla on ihan huiput kollegat ja aivan mahtavia oppilaita. Opettajan työ on myös sopivan itsenäistä - saan itse päättää aika pitkälle miten ja mitä teen - ja toisaalta sopivasti muista riippuvaista - täytyy ottaa huomioon erilaiset oppilaat ja ryhmät, tehdä yhteistyötä erityisopettajien ja vanhempien kanssa. Olen varma, että jatkan tässä ammatissa eläkeikään asti!
2. Puhun paljon ja väittelen mielelläni. Lörpöttelen mielelläni vähän milloin mistäkin, kerron herkästi oman mielipiteeni asioihin ja nautin todella, jos pääsen väittelemään jostakin kiinnostavasta asiasta toisen sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa väitellä asiasta ottamtta sitä henkilökohtaisesti.
3. Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, sisaruksiini ja isovanhempiini. Näemme ehkä kerran viikossa vähintään, vietämme kaikki joulut ja juhannukset yhdessä ja minusta on ihanaa tietää, että tapahtuipa mitä vain, oma perhe on tukemassa minua.
4. Olen koukussa kahviin. Maailmassa ei ole mitään parempaa kuin istua kiireettömänä aamuna juomassa rauhassa isoa kuppia aamukahvia. Saatan jo illalla kaivata, että olisi aamu ja pääsisin juomaan aamukahvia.
5. Olen todella kiinnostunut psykologiasta. Halusin alunperin psykologiksi, mutta totesin, että ammatti voisi olla henkisesti hieman turhan rankka minulle. Silti olen todella kiinnostunut vähän kaikesta psykologiaan liittyvästä, etenkin muistiin, kieleen ja hahmottamiseen liittyvät asiat ovat jo työn puolesta minusta äärimmäisen kiinnostavia. Ehkä jos en opettajana halua olla eläkeikään asti, niin jatkan joskus kesken jääneitä psykologian opintojani ja alan sittenkin psykologiksi :)
6. Tahtoisin luopua televisiosta. Vaikka toisaalta TV:n tuijottaminen joskus puolikuolleena on ihan mukavaa, niin silti uskon, että ilman sitä onnistuisin tekemään enemmän asioita, joista todella pidän. Puolikuolleena voisi olla parempi mennä vaikka kirjan tai lehden kanssa sänkyyn. Tai itseä voisi lepuuttaa paljon mukavammin äänikirjan ja neuleen kanssa. TV kun myös syö energiaa ja aikaa ihan turhaan.
7. Rakastan tanssimista. Rytmi ja liike yhdistettynä ovat kuin huumetta. Olen myös edelleen sitä mieltä (siitäkin huolimatta, että miehelläni on kaksi vasenta jalkaa), että helpoin tapa hurmata minut olisi viedä minut tanssilattialle ja viedä niin hyvin, etten tajuaisi itse tekeväni mitään.
8. Kaipaan pitkille vaelluksille metsään mukavassa porukassa. Ihana ruumiillinen väsymys päivän kävelyn jälkeen, trangiassa laitettu iltaruoka ja raukeaa istuskelua yhdessä kesäillassa ennen kuin väsymys ajaa makuupusseihin on yksi ihanimmista asioista mitä tiedän!
Noviisiopettaja oli antanut minulle blogitunnustuksen! Ihan hämmennyksestä menin sanattomaksi, sillä vaikka toki tuo Bloggerin käyrä kertoo, että täällä käy muitakin lueskelemassa kuin minä, niin jotenkin se aina silloin tällöin unohtuu, että muitakin saattaa ihan kiinnostaa mitä kirjoittelen :) Suuren suuret kiitokset Noviisiopelle!!
Tunnustukseen liittyy seuraavat ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Nyt täytyy ihan ensin tunnustaa, että jos vertaa vaikkapa parin vuoden takaiseen aikaan, luen tällä hetkellä todella vähän blogeja. Suurin syy lienee se kiirekiirekiire ja siitä seuraava väymysväsymysväsymys, joten blogien seuraaminen on muuttunut vähän enemmän satunnaiseksi selailuksi, mutta tässäpä kuitenkin muutama satunnaisessa järjestyksessä, joiden pariin palaan jatkuvasti. (Tuli muuten mieleen, että omien blogisuosikkien paljastaminen kertoo aika paljon ihmisestä...:)
- Turun Tilda - alunperin, vuosia sitten, aloin seurata blogia lähinnä Tildan ihanan tyylin takia, nykyään juuri opettajuuteen liittyvät jutut pitävät minut sen parissa edelleen ja onhan se myönnettävä, että juuri Tildan blogi innoitti minua perustamaan omani
- Verskin Valtakunta - aloin seurata Verskin blogia kun molemmat odotimme esikoisiamme. Verskillä on ihana huumorintaju, upea kyky tiivistää ajatuksia, rohkeutta puhua äitiyteen ja lapsiin liittyvistä jutuista rehellisesti ja kaunistelematta, mutta myös turhaan dramatisoimatta
- Unikuun terapiahuone - Unikuun blogi on jatkuva inspiraation lähde. Minuun iskee hirveä käsityökuume joka kerta kun katselen Unikuun upeita ompeluksia.
- Kirjainten virrassa - Rakastan lukea ja rakastan lukea kirjoista. Hannan blogista olen kerännyt lukuvinkkejä kassikaupalla, saanut innostuksen äänikirjoihin ja muuten vaan hakenut innostusta kirjojen pariin!
- Pötkyläisiä - T:n blogiin tutustuin samoin kuin Verskin blogiin, kun odotimme esikoisiamme samaan aikaan ja edelleen piipahdan silloin tällöin katsomassa mitä T:lle kuuluu.
- Liikunnanvihaaja - Nelliina on kieltämättä aikamoinen blogistijulkkis meidän muiden seassa, mutta koska olen seuraillut Nelliinan vaatehuonetta iäisyyden ja nykyään melkeinpä innokkaammin tätä Liikunnanvihaaja-blogia, en oikein voi jättää häntä poiskaan. Nelliinan tyylissä kirjoittaa ihailen nimenomaan samaa suoruutta ja toisaalta turhan draaman välttämistä, kuin Verskinkin blogissa.
- Tyylitellen - Tyylitellen blogia aloin seurata Tildan blogin kautta kauan sitten ja jäin niin koukkuun, että kun blogi jäi pitemmälle tauolle, hyvä ettei itku päässyt. Nyt blogi on taas ollut toiminnassa ja tämän blogin visuaalinen ilme pitää minua edelleen otteessaan.
- Lasteni suusta - Tämä on ihana, silloin tällöin päivittyvä, supersuloinen blogi, johon isä kerää lastensa oivalluksia ja sanomisia.
Sitten niitä satunnaisia asioita itsestä...
1. Todella tykkään työstäni opettajana. Minulla on ihan huiput kollegat ja aivan mahtavia oppilaita. Opettajan työ on myös sopivan itsenäistä - saan itse päättää aika pitkälle miten ja mitä teen - ja toisaalta sopivasti muista riippuvaista - täytyy ottaa huomioon erilaiset oppilaat ja ryhmät, tehdä yhteistyötä erityisopettajien ja vanhempien kanssa. Olen varma, että jatkan tässä ammatissa eläkeikään asti!
2. Puhun paljon ja väittelen mielelläni. Lörpöttelen mielelläni vähän milloin mistäkin, kerron herkästi oman mielipiteeni asioihin ja nautin todella, jos pääsen väittelemään jostakin kiinnostavasta asiasta toisen sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa väitellä asiasta ottamtta sitä henkilökohtaisesti.
3. Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, sisaruksiini ja isovanhempiini. Näemme ehkä kerran viikossa vähintään, vietämme kaikki joulut ja juhannukset yhdessä ja minusta on ihanaa tietää, että tapahtuipa mitä vain, oma perhe on tukemassa minua.
4. Olen koukussa kahviin. Maailmassa ei ole mitään parempaa kuin istua kiireettömänä aamuna juomassa rauhassa isoa kuppia aamukahvia. Saatan jo illalla kaivata, että olisi aamu ja pääsisin juomaan aamukahvia.
5. Olen todella kiinnostunut psykologiasta. Halusin alunperin psykologiksi, mutta totesin, että ammatti voisi olla henkisesti hieman turhan rankka minulle. Silti olen todella kiinnostunut vähän kaikesta psykologiaan liittyvästä, etenkin muistiin, kieleen ja hahmottamiseen liittyvät asiat ovat jo työn puolesta minusta äärimmäisen kiinnostavia. Ehkä jos en opettajana halua olla eläkeikään asti, niin jatkan joskus kesken jääneitä psykologian opintojani ja alan sittenkin psykologiksi :)
6. Tahtoisin luopua televisiosta. Vaikka toisaalta TV:n tuijottaminen joskus puolikuolleena on ihan mukavaa, niin silti uskon, että ilman sitä onnistuisin tekemään enemmän asioita, joista todella pidän. Puolikuolleena voisi olla parempi mennä vaikka kirjan tai lehden kanssa sänkyyn. Tai itseä voisi lepuuttaa paljon mukavammin äänikirjan ja neuleen kanssa. TV kun myös syö energiaa ja aikaa ihan turhaan.
7. Rakastan tanssimista. Rytmi ja liike yhdistettynä ovat kuin huumetta. Olen myös edelleen sitä mieltä (siitäkin huolimatta, että miehelläni on kaksi vasenta jalkaa), että helpoin tapa hurmata minut olisi viedä minut tanssilattialle ja viedä niin hyvin, etten tajuaisi itse tekeväni mitään.
8. Kaipaan pitkille vaelluksille metsään mukavassa porukassa. Ihana ruumiillinen väsymys päivän kävelyn jälkeen, trangiassa laitettu iltaruoka ja raukeaa istuskelua yhdessä kesäillassa ennen kuin väsymys ajaa makuupusseihin on yksi ihanimmista asioista mitä tiedän!
Ahaa-elämyksiä
Sorkin viime sunnuntaina häthätää wilmaa auki puhelimen surkealla selaimella (ja kosketusnäytöllä johon en vaan tunnu ikinä tottuvan) ja onnistuin klikkaamaan vasemmasta palkista linkkiä "kyselyt". Rehellisesti sanottuna en ollut ikinä edes huomannut koko linkkiä aiemmin! Pakkohan minun oli sitten ihan oikeallakin tietokoneella alkaa tutkia sitä kysely-mahdollisuutta ja sain oikein ahaa-elämysten sarjan :D
Ensinnäkin kyselyitä onkin wilmalla äärettömän helppo tehdä! Napsuttelin heti kasaan omalle valvontaluokalle kouluviihtyvyyskyselyn, jossa vähän kyselin paitsi viihtymistä koulussa, myös luokkahengestä ja itsearvioita. Ensimmäisellä kerralla Star Softin sivuilta ohjeet olivat kyllä tarpeen, sillä vaikka kysely loppujen lopuksi on helppo tehdä, on sivupohja itsessään vähän sellainen, että sitä on ilman ohjeita vaikea ymmärtää.
Nyt siis olen kehottanut kaikkia oman valvontaluokan oppilaita käymään täyttämässä kyselyn ennen vanhempainiltaa, jolloin vanhemmille voi hieman välittää oppilaidenkin kommentteja ja kuulumisia. Toteutin kyselyn täysin nimettömänä niin, ettei minulla edes ole mahdollisuutta ottaa selvää kuka on mitäkin vastannut. Tahdon nimittäin mahdollisimman rehellisiä vastauksia. Noin puolet oppilaista on nyt käynyt täyttämässä kyselyn ja luulen, että suunnilleen siihen se jääkin. Niin kai aikuistenkin kohdalla vapaaehtoisten kyselyiden vastausprosentti jää jonnekin 50 prosentin alle.
Ensimmäisen kyselyn laadittuani alkoi mieleni kuplia.
Entäs jos loisin kiusaamiskyselyn, sellaisen joka olisi aina avoin ja jonne voisi nimettömänä ilmoittaa kiusaamisesta? Kiusaaminen on kaikesta puhumisesta ja paasaamisesta huolimatta tabu myös oppilaiden kesken. Kukaan ei halua leimautua kiusatuksi tai kantelijaksi. Moni tietää, mutta ei osaa tai uskalla tai jopa viitsi kertoa. Auttaisikohan nimetön kaavake wilmassa?
Entäs jos toteuttaisi itsearvioinnit wilmassa? Siis ihan nimellä. Se voisi toimia ihan hyvin, vaikka sitä varten pitäisi kyllä mennä koko luokan kanssa atk-luokkaan, koska muuten osalla jäisi varmasti arvioinnit tekemättä.
Voisikohan jonkun tehtävänkin teettää niin, että se palautettaisiin nimenomaan wilma-kyselyn kautta? Ei nyt mitään koetta ehkä peruskoululaisille kuitenkaan, mutta joku lyhyt kirjallinen työ. Netissä tehtävä luetunymmärtäminen tai aineistonhakutehtävä... Vastaukset olisi helppo kerätä yhteen wilmasta. Tähän tarkoitukseen on tietysti olemassa erillisiä työalustojakin, mutta meidän koulussa sellaista ei ole yhteisesti käytössä ja siksi helpointa olisi ehkä käyttää jo käytössä olevaa ja tuttua ohjelmaa.
Lukiossa ainakin voisi kerätä kurssipalautteet wilman kautta, mutta miksei myös peruskoulussa voisi pyytää palautteita wilmassa. Kyselynhän voisi suunnata myös vanhemmille ja pyytää vanhemmilta palautetta vaikkapa koulun ja kodin völisestä yhteistyöstä tai muusta semmoisesta.
Tai ihan hupia! Jos ystävänpäivänä tai halloweenina kirjoitettaisiin vaikka runoja ja oppilaat saisivat äänestää mielestään parhaan runon wilman kautta?
Hitsin vitsi, kun tuo pidempi työtauko taas tuossa lähenee enkä ehdi alkaa testailla kaikkia näitä hienouksia käytännössä! ...ja ehkä se on toisaalta hyväkin. Ehtii innostus taas vähän laantua. Loppujen lopuksi oppilaat kyllästyvät aika nopeasti kaikennäköisiin ylimääräisiin temppuihin, kun opettaja on vasta pääsemässä vauhtiin!
Ensinnäkin kyselyitä onkin wilmalla äärettömän helppo tehdä! Napsuttelin heti kasaan omalle valvontaluokalle kouluviihtyvyyskyselyn, jossa vähän kyselin paitsi viihtymistä koulussa, myös luokkahengestä ja itsearvioita. Ensimmäisellä kerralla Star Softin sivuilta ohjeet olivat kyllä tarpeen, sillä vaikka kysely loppujen lopuksi on helppo tehdä, on sivupohja itsessään vähän sellainen, että sitä on ilman ohjeita vaikea ymmärtää.
Nyt siis olen kehottanut kaikkia oman valvontaluokan oppilaita käymään täyttämässä kyselyn ennen vanhempainiltaa, jolloin vanhemmille voi hieman välittää oppilaidenkin kommentteja ja kuulumisia. Toteutin kyselyn täysin nimettömänä niin, ettei minulla edes ole mahdollisuutta ottaa selvää kuka on mitäkin vastannut. Tahdon nimittäin mahdollisimman rehellisiä vastauksia. Noin puolet oppilaista on nyt käynyt täyttämässä kyselyn ja luulen, että suunnilleen siihen se jääkin. Niin kai aikuistenkin kohdalla vapaaehtoisten kyselyiden vastausprosentti jää jonnekin 50 prosentin alle.
Ensimmäisen kyselyn laadittuani alkoi mieleni kuplia.
Entäs jos loisin kiusaamiskyselyn, sellaisen joka olisi aina avoin ja jonne voisi nimettömänä ilmoittaa kiusaamisesta? Kiusaaminen on kaikesta puhumisesta ja paasaamisesta huolimatta tabu myös oppilaiden kesken. Kukaan ei halua leimautua kiusatuksi tai kantelijaksi. Moni tietää, mutta ei osaa tai uskalla tai jopa viitsi kertoa. Auttaisikohan nimetön kaavake wilmassa?
Entäs jos toteuttaisi itsearvioinnit wilmassa? Siis ihan nimellä. Se voisi toimia ihan hyvin, vaikka sitä varten pitäisi kyllä mennä koko luokan kanssa atk-luokkaan, koska muuten osalla jäisi varmasti arvioinnit tekemättä.
Voisikohan jonkun tehtävänkin teettää niin, että se palautettaisiin nimenomaan wilma-kyselyn kautta? Ei nyt mitään koetta ehkä peruskoululaisille kuitenkaan, mutta joku lyhyt kirjallinen työ. Netissä tehtävä luetunymmärtäminen tai aineistonhakutehtävä... Vastaukset olisi helppo kerätä yhteen wilmasta. Tähän tarkoitukseen on tietysti olemassa erillisiä työalustojakin, mutta meidän koulussa sellaista ei ole yhteisesti käytössä ja siksi helpointa olisi ehkä käyttää jo käytössä olevaa ja tuttua ohjelmaa.
Lukiossa ainakin voisi kerätä kurssipalautteet wilman kautta, mutta miksei myös peruskoulussa voisi pyytää palautteita wilmassa. Kyselynhän voisi suunnata myös vanhemmille ja pyytää vanhemmilta palautetta vaikkapa koulun ja kodin völisestä yhteistyöstä tai muusta semmoisesta.
Tai ihan hupia! Jos ystävänpäivänä tai halloweenina kirjoitettaisiin vaikka runoja ja oppilaat saisivat äänestää mielestään parhaan runon wilman kautta?
Hitsin vitsi, kun tuo pidempi työtauko taas tuossa lähenee enkä ehdi alkaa testailla kaikkia näitä hienouksia käytännössä! ...ja ehkä se on toisaalta hyväkin. Ehtii innostus taas vähän laantua. Loppujen lopuksi oppilaat kyllästyvät aika nopeasti kaikennäköisiin ylimääräisiin temppuihin, kun opettaja on vasta pääsemässä vauhtiin!
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Kiirekiirekiirekiire
Kirjassa on kappaleita 24. Kouluviikkoja vuodessa noin 38 ja koska yseillä on meidän koulussa 2,5 viikkotuntia englantia (minusta ihan älytön ratkaisu muuten) olisi teoriassa mahdollista käyttää hieman alle 4 tuntia jokaisen kirjankappaleen käsittelyyn ja ehtiä käydä koko kirja läpi.
Käytännössä tuntimäärästä pitää karsia ensin monet ensimmäisten ja viimeisten viikkojen tunneista, satunnaiset arkipyhät, TET-viikot, erikoispäivät kuten liikuntapäivät, taksvärkit, koulun juhlat, luokkaretket ja muut semmoiset. Toisaalta jokaista koetta varten pitää varata ainakin 3 tuntia: kertaus-, koe- ja palautustunti. Ryhmätöihin, projekteihin ja kirjoitelmiin harvoin yksi oppitunti riittää millään.
Lopputuloksena olisi noin 2,5 oppituntia jokaista kappaletta kohti. Tai jos ollaan realistisia ja halutaan käyttää se noin 4 tuntia per kappale, ehditään käydä vuodessa noin 14 kappaletta.
Tiedän, että lähden täysin väärästä suunnasta miettimään koko juttua. Oppikirja ei ole koulun tarkoitus. Kappaleiden tai tehtävien ehtiminen ei ole koulun tarkoitus. Se ei ole paras ope, joka ehtii käydä suurimman määrän kappaleita. Nopea tahti ja kova kiire eivät takaa hyviä oppimistuloksia (väittäisin, että päinvastoin.) Koulun tarkoitus ei ole myöskään pelkästään opettaa englantia. Tai matematiikkaa tai äidinkieltä tai yhtään mitään muutakaan. Siis pelkästään.
Miksi sitä silti kuitenkin itseään piiskaa ja ja oppilaitaan kiirehtii?
Miksi itseä häiritsee ne yli hypätyt kirjan kappaleet ja käsittelemättä jätetyt kielioppiasiat?
Miksi sitä yrittää väkisin ehtiä enemmän kuin oikeasti pystyy?
Miksi on niin vaikea keskittyä johonkin kunnolla?
Miksi Itsenäisyys-juhlan osuminen omalle tunnille harmittaa, kun pitäisi ehtiä eteenpäin?
Miksi kahden viikon TET-jakso tuntuu liian pitkältä, kun se syö 6 hyvää englannintuntia?
Miksi, jos kerran haluan noudattaa "se mikä tehdään, tehdään hyvin eikä hosuta" -mottoa, en sitten kuitenkaan noudata sitä?
Miksi välillä itseä pitää oikein tietoisesti muistuttaa siitä, että tarkoitus on oppia englantia, ei hosua tehtäviä valmiiksi?
Miksei sitä voisi olla itselle ja oppilailleen armollisempi?
Yksi oppilas kiitti minua siitä, että asiat käydään rauhassa läpi ja ehtii kunnolla oppia ja ymmärtää. Aloin pohtia tuleeko nopeammilla oppilailla tylsää.
Korjasin kirjoitelmat ja mietin, miten parasta olisi kirjoituttaa ne puhtaaksi ja ehkä jopa laatia pieniä kertaustehtäviä niistä aiheista, joissa eniten kirjoituksissa oli ongelmia. Ehdin vain jakaa kirjoitelmat takaisin, en edes kunnolla selittää pisteytystä.
Järki sanoo, että kahdessa viikossa ei ehdi kunnolla käydä yhtä kielioppiasiaa ja kahta kappaletta. Silti joku riivaaja ajaa yrittämään.
Onkohan tästä kiireestä luvassa koskaan pelastusta vai loppuko kiirekin vasta sitten kun päätän lakata kiirehtimästä?
Käytännössä tuntimäärästä pitää karsia ensin monet ensimmäisten ja viimeisten viikkojen tunneista, satunnaiset arkipyhät, TET-viikot, erikoispäivät kuten liikuntapäivät, taksvärkit, koulun juhlat, luokkaretket ja muut semmoiset. Toisaalta jokaista koetta varten pitää varata ainakin 3 tuntia: kertaus-, koe- ja palautustunti. Ryhmätöihin, projekteihin ja kirjoitelmiin harvoin yksi oppitunti riittää millään.
Lopputuloksena olisi noin 2,5 oppituntia jokaista kappaletta kohti. Tai jos ollaan realistisia ja halutaan käyttää se noin 4 tuntia per kappale, ehditään käydä vuodessa noin 14 kappaletta.
Tiedän, että lähden täysin väärästä suunnasta miettimään koko juttua. Oppikirja ei ole koulun tarkoitus. Kappaleiden tai tehtävien ehtiminen ei ole koulun tarkoitus. Se ei ole paras ope, joka ehtii käydä suurimman määrän kappaleita. Nopea tahti ja kova kiire eivät takaa hyviä oppimistuloksia (väittäisin, että päinvastoin.) Koulun tarkoitus ei ole myöskään pelkästään opettaa englantia. Tai matematiikkaa tai äidinkieltä tai yhtään mitään muutakaan. Siis pelkästään.
Miksi sitä silti kuitenkin itseään piiskaa ja ja oppilaitaan kiirehtii?
Miksi itseä häiritsee ne yli hypätyt kirjan kappaleet ja käsittelemättä jätetyt kielioppiasiat?
Miksi sitä yrittää väkisin ehtiä enemmän kuin oikeasti pystyy?
Miksi on niin vaikea keskittyä johonkin kunnolla?
Miksi Itsenäisyys-juhlan osuminen omalle tunnille harmittaa, kun pitäisi ehtiä eteenpäin?
Miksi kahden viikon TET-jakso tuntuu liian pitkältä, kun se syö 6 hyvää englannintuntia?
Miksi, jos kerran haluan noudattaa "se mikä tehdään, tehdään hyvin eikä hosuta" -mottoa, en sitten kuitenkaan noudata sitä?
Miksi välillä itseä pitää oikein tietoisesti muistuttaa siitä, että tarkoitus on oppia englantia, ei hosua tehtäviä valmiiksi?
Miksei sitä voisi olla itselle ja oppilailleen armollisempi?
Yksi oppilas kiitti minua siitä, että asiat käydään rauhassa läpi ja ehtii kunnolla oppia ja ymmärtää. Aloin pohtia tuleeko nopeammilla oppilailla tylsää.
Korjasin kirjoitelmat ja mietin, miten parasta olisi kirjoituttaa ne puhtaaksi ja ehkä jopa laatia pieniä kertaustehtäviä niistä aiheista, joissa eniten kirjoituksissa oli ongelmia. Ehdin vain jakaa kirjoitelmat takaisin, en edes kunnolla selittää pisteytystä.
Järki sanoo, että kahdessa viikossa ei ehdi kunnolla käydä yhtä kielioppiasiaa ja kahta kappaletta. Silti joku riivaaja ajaa yrittämään.
Onkohan tästä kiireestä luvassa koskaan pelastusta vai loppuko kiirekin vasta sitten kun päätän lakata kiirehtimästä?
perjantai 26. lokakuuta 2012
Hyvät vinkit kiertoon - sanojen harjoittelu
"Läksynä on opetella kappaleesta kaikki uudet sanat." "Riittääks ku luin kokeeseen lähinnä sanoja?" ""Ensi kerralla on sanakoe kappaleen sanoista." "Älkää takertuko jokaiseen sanaan, mitä ette ymmärrä, vaan yrittäkää saada kiinni kokonaisuudesta."
Sanojen opetteluun liittyy minusta kielenopettamisen ja -opiskelun yksi suurimmista paradokseista: toisaalta ilman sanoja ei pärjää ja niitä on pakko opetella sekä pakko patistella lukemaan, toisaalta taas yksittäisten sanojen osaaminen saa välillä suhteettomat mittasuhteet joissain koe- ja harjoitustehtävissä ja lopulta moni mieltää kielen opettelun juuri sanalistojen opetteluksi.
Sanojen opettelu jää myös helposti aika pitkälti jokaisen oppilaan omille niskoille. Samalla opettelu on aika yksipuolista ja onnettoman tehotonta. Yleensä syynä taitaa olla, että kunnolliseen harjoitteluun ja tekniikoiden opetteluun on harvoin aikaa koulussa. Toisaalta juuri sanojen harjoitteluun on ehkä kehitelty kaikkein eniten erilaisia tekniikoita, niin että jokaiselle erilaiselle oppijalle pitäisi kyllä löytyä sopivat. Jos niitä siis tarpeeksi opettaisi ja harjotuttaisi, jotta oppilaat ne omaksuisivat. Suurin osa kun lukee sanoja metodilla: "ensin mä vaan luen niitä ja sit mä saatan joskus peittää sen toisen ja kysellä itseltäni".
Minä poden ihan jatkuvasti huonoa omaatuntoa sanaston opettamisesta ja varsinkin niistä tekniikoiden opettamisesta. Tahtoisin opettaa enemmän erilaisia keinoja sanaston opetteluun. Tahtoisin harjoituttaa sanoja enemmän tunneilla. Tahtoisin osoittaa, että sanat oppii parhaiten kun ne ovat jossain yhteydessä, eivätkä osana vaan loputonta sanalistaa. Tahtoisin opettaa, että sanoilla voi leikkiä. Tahtoisin opettaa, että sanojen merkityksiä voi päätellä lauseyhteydestä. Tahtoisin opettaa miten sanakirjaa kannattaa käyttää ja millaista hyötyä netti tarjoaa sanaston opetteluun. Ja sitten tulee vastaan aika. Sitten oppilaiden kiinnostus. Sitten oma energia, suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Ja lopulta on se huono omatunto.
Tällä hetkellä sanojen harjoittelu tai opettaminen on minulla hävettävän vähäistä. Peruskaavani taitaa mennä suunnilleen näin:
- sanasto luetaan parin kanssa, itsekseen tai opettajan johdolla ennen kappaleen kuuntelemista
- toisinaan muistutan merkkaamaan uudet sanat sanastosta, aina en muista
- toisinaan sanastoa käytetään hyväksi kappaleen ennakoinnissa
- ysien kanssa kappaleista merkitään ns. tärkeät sanat - eli jaetaan sanastoa vähän sen mukaan, mitä sieltä on syytä opetella ja mikä ei ole ihan niin tärkeää
- sanastoa harjoitellaan lähinnä kirjan sanastotehtävien kanssa
- joskus pelataan sanastopeliä, jossa taululle kerätään kappaleen sanoja ja kahdesta joukkueesta on molemmista yksi kerrallaan taululla: minä sanon sanan suomeksi ja kumpi alleviivaa sen ensin englanniksi saa joukkueelleen pisteen
- sanakokeita pidän noin joka toisesta kappaleesta
Siinäpä se. Hirveän vähän. Hirveän yksipuolista. Oikein nolottaa.
Tässä kirjoittaessanikin olen jo keksinyt jotain mitä voisin tehdä lisää. Voisin tehdä lisätehtäviksi sanasokkeloita tai ristikoita kappaleiden sanoista. Oppilaat kun jostain syystä rakastavat ristikoita. Voisin laittaa oppilaat itse tekemään ristikoita toisilleen kotona läksynä. Haluaisin yhdistää sanaston opettelun kirjoittamisen harjoitteluun, mutta en tiedä miten se parhaiten tapahtuisi niin, että oma työmääräni ja kulutettava aika eivät kohtuuttomasti kasvaisi.
Kertokaapa miten te harjoitutatte sanastoa tunneilla? Vai annatteko läksyksi?
Sanojen opetteluun liittyy minusta kielenopettamisen ja -opiskelun yksi suurimmista paradokseista: toisaalta ilman sanoja ei pärjää ja niitä on pakko opetella sekä pakko patistella lukemaan, toisaalta taas yksittäisten sanojen osaaminen saa välillä suhteettomat mittasuhteet joissain koe- ja harjoitustehtävissä ja lopulta moni mieltää kielen opettelun juuri sanalistojen opetteluksi.
Sanojen opettelu jää myös helposti aika pitkälti jokaisen oppilaan omille niskoille. Samalla opettelu on aika yksipuolista ja onnettoman tehotonta. Yleensä syynä taitaa olla, että kunnolliseen harjoitteluun ja tekniikoiden opetteluun on harvoin aikaa koulussa. Toisaalta juuri sanojen harjoitteluun on ehkä kehitelty kaikkein eniten erilaisia tekniikoita, niin että jokaiselle erilaiselle oppijalle pitäisi kyllä löytyä sopivat. Jos niitä siis tarpeeksi opettaisi ja harjotuttaisi, jotta oppilaat ne omaksuisivat. Suurin osa kun lukee sanoja metodilla: "ensin mä vaan luen niitä ja sit mä saatan joskus peittää sen toisen ja kysellä itseltäni".
Minä poden ihan jatkuvasti huonoa omaatuntoa sanaston opettamisesta ja varsinkin niistä tekniikoiden opettamisesta. Tahtoisin opettaa enemmän erilaisia keinoja sanaston opetteluun. Tahtoisin harjoituttaa sanoja enemmän tunneilla. Tahtoisin osoittaa, että sanat oppii parhaiten kun ne ovat jossain yhteydessä, eivätkä osana vaan loputonta sanalistaa. Tahtoisin opettaa, että sanoilla voi leikkiä. Tahtoisin opettaa, että sanojen merkityksiä voi päätellä lauseyhteydestä. Tahtoisin opettaa miten sanakirjaa kannattaa käyttää ja millaista hyötyä netti tarjoaa sanaston opetteluun. Ja sitten tulee vastaan aika. Sitten oppilaiden kiinnostus. Sitten oma energia, suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Ja lopulta on se huono omatunto.
Tällä hetkellä sanojen harjoittelu tai opettaminen on minulla hävettävän vähäistä. Peruskaavani taitaa mennä suunnilleen näin:
- sanasto luetaan parin kanssa, itsekseen tai opettajan johdolla ennen kappaleen kuuntelemista
- toisinaan muistutan merkkaamaan uudet sanat sanastosta, aina en muista
- toisinaan sanastoa käytetään hyväksi kappaleen ennakoinnissa
- ysien kanssa kappaleista merkitään ns. tärkeät sanat - eli jaetaan sanastoa vähän sen mukaan, mitä sieltä on syytä opetella ja mikä ei ole ihan niin tärkeää
- sanastoa harjoitellaan lähinnä kirjan sanastotehtävien kanssa
- joskus pelataan sanastopeliä, jossa taululle kerätään kappaleen sanoja ja kahdesta joukkueesta on molemmista yksi kerrallaan taululla: minä sanon sanan suomeksi ja kumpi alleviivaa sen ensin englanniksi saa joukkueelleen pisteen
- sanakokeita pidän noin joka toisesta kappaleesta
Siinäpä se. Hirveän vähän. Hirveän yksipuolista. Oikein nolottaa.
Tässä kirjoittaessanikin olen jo keksinyt jotain mitä voisin tehdä lisää. Voisin tehdä lisätehtäviksi sanasokkeloita tai ristikoita kappaleiden sanoista. Oppilaat kun jostain syystä rakastavat ristikoita. Voisin laittaa oppilaat itse tekemään ristikoita toisilleen kotona läksynä. Haluaisin yhdistää sanaston opettelun kirjoittamisen harjoitteluun, mutta en tiedä miten se parhaiten tapahtuisi niin, että oma työmääräni ja kulutettava aika eivät kohtuuttomasti kasvaisi.
Kertokaapa miten te harjoitutatte sanastoa tunneilla? Vai annatteko läksyksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)