Ahaa-elämyksiä

Sorkin viime sunnuntaina häthätää wilmaa auki puhelimen surkealla selaimella (ja kosketusnäytöllä johon en vaan tunnu ikinä tottuvan) ja onnistuin klikkaamaan vasemmasta palkista linkkiä "kyselyt". Rehellisesti sanottuna en ollut ikinä edes huomannut koko linkkiä aiemmin! Pakkohan minun oli sitten ihan oikeallakin tietokoneella alkaa tutkia sitä kysely-mahdollisuutta ja sain oikein ahaa-elämysten sarjan :D

Ensinnäkin kyselyitä onkin wilmalla äärettömän helppo tehdä! Napsuttelin heti kasaan omalle valvontaluokalle kouluviihtyvyyskyselyn, jossa vähän kyselin paitsi viihtymistä koulussa, myös luokkahengestä ja itsearvioita. Ensimmäisellä kerralla Star Softin sivuilta ohjeet olivat kyllä tarpeen, sillä vaikka kysely loppujen lopuksi on helppo tehdä, on sivupohja itsessään vähän sellainen, että sitä on ilman ohjeita vaikea ymmärtää.

Nyt siis olen kehottanut kaikkia oman valvontaluokan oppilaita käymään täyttämässä kyselyn ennen vanhempainiltaa, jolloin vanhemmille voi hieman välittää oppilaidenkin kommentteja ja kuulumisia. Toteutin kyselyn täysin nimettömänä niin, ettei minulla edes ole mahdollisuutta ottaa selvää kuka on mitäkin vastannut. Tahdon nimittäin mahdollisimman rehellisiä vastauksia. Noin puolet oppilaista on nyt käynyt täyttämässä kyselyn ja luulen, että suunnilleen siihen se jääkin. Niin kai aikuistenkin kohdalla vapaaehtoisten kyselyiden vastausprosentti jää jonnekin 50 prosentin alle.

Ensimmäisen kyselyn laadittuani alkoi mieleni kuplia.

Entäs jos loisin kiusaamiskyselyn, sellaisen joka olisi aina avoin ja jonne voisi nimettömänä ilmoittaa kiusaamisesta? Kiusaaminen on kaikesta puhumisesta ja paasaamisesta huolimatta tabu myös oppilaiden kesken. Kukaan ei halua leimautua kiusatuksi tai kantelijaksi. Moni tietää, mutta ei osaa tai uskalla tai jopa viitsi kertoa. Auttaisikohan nimetön kaavake wilmassa?

Entäs jos toteuttaisi itsearvioinnit wilmassa? Siis ihan nimellä. Se voisi toimia ihan hyvin, vaikka sitä varten pitäisi kyllä mennä koko luokan kanssa atk-luokkaan, koska muuten osalla jäisi varmasti arvioinnit tekemättä.

Voisikohan jonkun tehtävänkin teettää niin, että se palautettaisiin nimenomaan wilma-kyselyn kautta? Ei nyt mitään koetta ehkä peruskoululaisille kuitenkaan, mutta joku lyhyt kirjallinen työ. Netissä tehtävä luetunymmärtäminen tai aineistonhakutehtävä... Vastaukset olisi helppo kerätä yhteen wilmasta. Tähän tarkoitukseen on tietysti olemassa erillisiä työalustojakin, mutta meidän koulussa sellaista ei ole yhteisesti käytössä ja siksi helpointa olisi ehkä käyttää jo käytössä olevaa ja tuttua ohjelmaa.

Lukiossa ainakin voisi kerätä kurssipalautteet wilman kautta, mutta miksei myös peruskoulussa voisi pyytää palautteita wilmassa. Kyselynhän voisi suunnata myös vanhemmille ja pyytää vanhemmilta palautetta vaikkapa koulun ja kodin völisestä yhteistyöstä tai muusta semmoisesta.

Tai ihan hupia! Jos ystävänpäivänä tai halloweenina kirjoitettaisiin vaikka runoja ja oppilaat saisivat äänestää mielestään parhaan runon wilman kautta?

Hitsin vitsi, kun tuo pidempi työtauko taas tuossa lähenee enkä ehdi alkaa testailla kaikkia näitä hienouksia käytännössä! ...ja ehkä se on toisaalta hyväkin. Ehtii innostus taas vähän laantua. Loppujen lopuksi oppilaat kyllästyvät aika nopeasti kaikennäköisiin ylimääräisiin temppuihin, kun opettaja on vasta pääsemässä vauhtiin!

Kiusaamisesta

Olen viime päivinä seuraillut keskustelua koulukiusaamisesta. Satuin FB:ssä törmäämään jokin aika sitten Enkeli-Elisan sivuihin (ja sitä kautta saman nimiseen blogiin), mistä tänään on nettilehdissä ainakin vähän laajemmalti. Sitten sattui Imatralla se puukotus ja nyt on puhuttu Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamisesta. Tämä kaikki on aika paljon pistänyt pohtimaan myös omaa suhtautumistani koulussa eteen tuleviin nahinoihin.

Moni osallistuu kiusaamiskeskusteluun vaatimalla ”nollatoleranssia” ja sitä, että kaikkeen kiusaamiseen on heti puututtava, kiusaajaa rangaistava ja kiusatulle taattava koulurauha. 

Todettakoon heti alkuun, että olen ehdottomasti samaa mieltä tämän periaatteen kanssa: kiusaaminen pitäisi saada loppumaan.

Mutta sitten tulee käytäntö, joka on kaikkea muuta kuin yhtä yksinkertaista kuin näistä julistuksista voisi ymmärtää.

Yläkoulun aineenopettajana kiusaamisen havaitseminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Yhtä ryhmää näkee viikon aikana ehkä korkeintaan 3 tuntia eikä se kiusaaminen yleensä tapahdu siinä keskellä oppituntia, opettajan nenän alla. Vähintään odotetaan, että ope kääntää selän ja sitten viskotaan kumeja tai muuta sellaista. Kiusaaminen osataan kätkeä ja kiusattu usein auttaa tässä kiusaajiaan, sillä alakynnessä oleva harvoin uskaltaa kertoa ja vaatia kiusaamisen lopettamista. 

Toisaalta jos tunnilla saakin jonkun kiinni kiusanteosta, ei yksittäinen tapaus ehkä opettajalle näytä kovin vakavalta kiusaamiselta. Jukka heitti Mikkoa kumilla. No, sellaista sattuu yhtenään ja heittäjät ja maalitaulut vaihtuu. Yhden tunnin opettaja ei näe koko koulupäivän tapahtumia eikä tiedä, että Mikon selkään on satanut 10 kumia, 50 paperimyttyä, 20 lumipalloa koulumatkalla ja kaksi koripalloa liikuntatunnilla. Ellei Mikko tai joku muu sitä sitten kerro. Harvoinpa sitä opettajien kesken ehtii vertaillakaan, että mitä eri luokissa sattuu – tai kun vertaillaan, niin puhutaan vakavammista jutuista. Lentävät kumit eivät vain ylitä uutiskynnystä opettajainhuoneessa. 

Ja lopulta, vaikka opettaja jotenkin huomaisikin, että nyt Mikko tuntuu olevan koko ajan kiusanteon kohteena ja puhuttaa pojat yksitellen, on hyvin usein vastassa yhteneväinen kertomus: se on vaan sellasta vitsailua. Mikko muiden mukana vakuuttaa, että ei tässä mitään, ei tunnu missään, ei kiusata ja ne muut vakuuttaa, että joo, ei me enää. Eikä mikään muutu. 

Joskus kiusatut osaavat antaa myös samalla mitalla takaisin. Silloin opettaja (jolle teinipoika ei mistään hinnasta halua kertoa, että ennen kuin uitti tyypin lumihangessa, se toinen oli haukkunut häntä homoksi jo vuoden ja piilottanut pipon vähintään kerran päivässä) on vaan enemmän hukassa. Kuka tässä nyt kiusaa ja ketä? 

Opettajan ei auta kuin olla tuntosarvet höröllä. Niin usein sitä aistii, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta kun kukaan ei kerro, ei myönnä, ei tunnusta, ei avaudu, jää opettajalle vain avuton olo.Toisaalta ei opettajan pidäkään kaikkia kinoja olla ratkaisemassa. Tarkoitushan kuitenkin olisi, että mitä vanhemmiksi oppilaat tulevat, heidän pitäisi pystyä ratkaisemaan jutut keskenään. Mutta sitten pitäisi opettajan tietää, että mikä on ”kina”, joka selviää itsestään ja mikä ei...

Tämän tarkoitus ei mitenkään ole sanoa, että kiusaamiseen olisi mahdotonta puuttua tai että tilanne on vain oppilaiden käsissä. Päin vastoin. Opettajien pitää rohkeasti kysyä ja puhua oppilaidensa kanssa, puuttua, komentaa ja kysellä. Pitää luoda hyvää suhdetta ja keskusteluyhteyttä silloinkin kun kaikki on hyvin, jotta silloin kun ei ole, on vaikeudetkin helpompi selvittää. Pitää ruokkia oppilaiden hyvää itsetuntoa ja luokkien ryhmähenkeä, jotta kiusaamiseen ei tarvitsisi päätyä. Pitää yhteydet auki vanhempiin, jotta pienistäkin huolista voidaan puhua aiemmin ja avoimemmin. Ottaa oppilaat ja heidän huolensa tosissaan, vakavasti ja olla luottamuksen arvoinen. 

Yläkoulussa tämä on ihan valtava haaste, mutta sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätöntä. Tai ainakaan se ei saisi olla.

Ehkä toisaalta toivoisin voivani hiukan näin avata opettajan perspektiiviä. Että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, kuin ”nollatoleranssi” joskus antaa ymmärtää. Että opettaja joutuu luottamaan erittäin paljon omaan vaistoonsa ja omaan sosiaalisiin taitoihinsa oppilaiden välisiä asioita selvittäessään. Ehkä toivoisin ymmärrystä myös sille, että aina ei vaistotkaan voi olla oikeassa ja aina ei opettajakaan osaa reagoida niin kuin pitäisi. 

Kyllä meistä silti suurin osa yrittää, vai mitä?