Ope hei, eiks tos sun lauseessa oo virhe...?

Joskus on tälläisiä maanantaipäiviä, jolloin ei ihan onnistu :) Olen tänään kirjoitellut taululle ihan mitä sattuu. Olen puhunut ihan puutaheinää. Olen näyttänyt vastaukset ensin ja sitten vasta kysynyt niitä. Olen lukenut väärin tekstejä. Ja kutsunut oppilaita väärillä nimillä.

En tosiaan tiedä mistä tälläisiä päiviä oikein tulee! Joskus lukioaikaan nimesin alias-päiviksi sellaiset päivät, jolloin unohtelee sanoja ja joutuu selittämään niitä koko ajan. "Siis sitten se avas sen... no hmh... sen...no siis sen mistä nyt yleensäki mennään ulos huoneesta!" "Ai oven?" "Nii just, siis se avasi sen oven ja...." Vaiva näyttää vaan aika paljon pahentuneen näin iän mittaan, kun ei onnistu puhuminen eikä kirjoittaminen :)

Ihan hirveästi en siitä stressaa, että aina joskus jotain menee pieleen, sillä sehän on ihan normaalia. Jollain tapaa olen yleensä jopa iloinen siitä, että välillä teen itse virheitä, joita oppilaat pääsevät korjailemaan. Oma ammattitaito tai ammatillinen itseluottamus ei ole pikkuvirheistä kiinni ja minusta on ihan hyvä, että oppilaat ymmärtävät, että virheet vaan kuuluvat asiaan, opettajatkaan eivät osaa kaikkea. Ehkäpä jonkun itseluottamuskin siitä nousee, kun saa korjata opettajan mokailuja. Plus että aikanaan inhosin niitä opettajia, jotka eivät millään voineet myöntää tehneensä mitään virheitä.

Tänään vaan oli jotenkin tavallista hankalampi päivä. Yhden luokan kanssa ei tuntunut mikään onnistuvan ja niinpä pyysin lopulta yhden oppilaan johtamaan läksyjen tarkistuksen loppuun ja istuskelin sillä aikaa tämän paikalla takarivissä. Hyvin se sujui, vaikka oppilaat ensin olivatkin vähän ihmeissään. Omakin olo siitä vähän tasaantui ja sain tunnin vedettyä loppuun vain pienin kommelluksin.

Oppilaitten nimet on sitten vähän nolompi juttu. Se on kuitenkin periaatteessa aika tärkeää jokaiselle, että muistetaan ja tunnetaan. Hankalia ovat usein jollain tapaa samannäköiset oppilaat tai sisarukset. Minä olen vienyt tämänkin kuitenkin ihan uudelle tasolle. Minulla on esimerkiksi yksi oppilas, jota kutsun sinnikkäästi Henriksi. Oikeasti pojan nimi on ihan toinen, ei lähelläkään Henriä eikä minulla edes ole koskaan ollut Henri-nimistä oppilasta. Minulla ei ole siis aavistustakaan mistä se nimi on tullut, mutta niin monta kertaa olen sen suustani päästänyt, että olen melkein alkanut pelätä siltä pojalta kysymistä, sillä en ole ihan varma mikä nimi suustani ulos tulee...

Huoh, toivottavasti tämä menee pian ohi, sillä jatkuva sählääminen ja säätäminen käy vähän voimille :)