Olen viime päivinä seuraillut
keskustelua koulukiusaamisesta. Satuin FB:ssä törmäämään jokin aika sitten Enkeli-Elisan sivuihin (ja sitä kautta saman nimiseen blogiin), mistä tänään on nettilehdissä ainakin vähän laajemmalti. Sitten sattui Imatralla se puukotus ja nyt on puhuttu Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamisesta. Tämä kaikki on aika paljon pistänyt pohtimaan myös omaa suhtautumistani
koulussa eteen tuleviin nahinoihin.
Moni osallistuu kiusaamiskeskusteluun
vaatimalla ”nollatoleranssia” ja sitä, että kaikkeen
kiusaamiseen on heti puututtava, kiusaajaa rangaistava ja kiusatulle
taattava koulurauha.
Todettakoon heti alkuun, että olen ehdottomasti samaa mieltä tämän
periaatteen kanssa: kiusaaminen pitäisi saada loppumaan.
Mutta sitten tulee käytäntö, joka on kaikkea
muuta kuin yhtä yksinkertaista kuin näistä julistuksista voisi
ymmärtää.
Yläkoulun aineenopettajana kiusaamisen
havaitseminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Yhtä ryhmää näkee
viikon aikana ehkä korkeintaan 3 tuntia eikä se kiusaaminen yleensä
tapahdu siinä keskellä oppituntia, opettajan nenän alla. Vähintään
odotetaan, että ope kääntää selän ja sitten viskotaan kumeja
tai muuta sellaista. Kiusaaminen osataan kätkeä ja kiusattu usein
auttaa tässä kiusaajiaan, sillä alakynnessä oleva harvoin
uskaltaa kertoa ja vaatia kiusaamisen lopettamista.
Toisaalta jos
tunnilla saakin jonkun kiinni kiusanteosta, ei yksittäinen tapaus
ehkä opettajalle näytä kovin vakavalta kiusaamiselta. Jukka heitti
Mikkoa kumilla. No, sellaista sattuu yhtenään ja heittäjät ja
maalitaulut vaihtuu. Yhden tunnin opettaja ei näe koko koulupäivän
tapahtumia eikä tiedä, että Mikon selkään on satanut 10 kumia,
50 paperimyttyä, 20 lumipalloa koulumatkalla ja kaksi koripalloa liikuntatunnilla. Ellei Mikko tai joku muu sitä sitten kerro.
Harvoinpa sitä opettajien kesken ehtii vertaillakaan, että mitä
eri luokissa sattuu – tai kun vertaillaan, niin puhutaan
vakavammista jutuista. Lentävät kumit eivät vain
ylitä uutiskynnystä opettajainhuoneessa.
Ja lopulta, vaikka
opettaja jotenkin huomaisikin, että nyt Mikko tuntuu olevan koko
ajan kiusanteon kohteena ja puhuttaa pojat yksitellen, on hyvin usein
vastassa yhteneväinen kertomus: se on vaan sellasta vitsailua. Mikko muiden mukana vakuuttaa, että ei tässä mitään, ei tunnu
missään, ei kiusata ja ne muut vakuuttaa, että joo, ei me enää.
Eikä mikään muutu.
Joskus kiusatut osaavat antaa myös samalla
mitalla takaisin. Silloin opettaja (jolle teinipoika ei mistään
hinnasta halua kertoa, että ennen kuin uitti tyypin lumihangessa, se toinen oli haukkunut häntä homoksi
jo vuoden ja piilottanut pipon vähintään kerran päivässä) on
vaan enemmän hukassa. Kuka tässä nyt kiusaa ja ketä?
Opettajan ei
auta kuin olla tuntosarvet höröllä. Niin usein sitä aistii, että
kaikki ei ole kohdallaan, mutta kun kukaan ei kerro, ei myönnä, ei
tunnusta, ei avaudu, jää opettajalle vain avuton olo.Toisaalta ei
opettajan pidäkään kaikkia kinoja olla ratkaisemassa. Tarkoitushan
kuitenkin olisi, että mitä vanhemmiksi oppilaat tulevat, heidän
pitäisi pystyä ratkaisemaan jutut keskenään. Mutta sitten pitäisi opettajan tietää, että mikä on ”kina”, joka selviää itsestään ja
mikä ei...
Tämän tarkoitus ei mitenkään ole
sanoa, että kiusaamiseen olisi mahdotonta puuttua tai että tilanne
on vain oppilaiden käsissä. Päin vastoin. Opettajien pitää
rohkeasti kysyä ja puhua oppilaidensa kanssa, puuttua, komentaa ja kysellä. Pitää luoda hyvää suhdetta
ja keskusteluyhteyttä silloinkin kun kaikki on hyvin, jotta silloin
kun ei ole, on vaikeudetkin helpompi selvittää. Pitää ruokkia oppilaiden
hyvää itsetuntoa ja luokkien ryhmähenkeä, jotta kiusaamiseen ei
tarvitsisi päätyä. Pitää yhteydet auki vanhempiin, jotta
pienistäkin huolista voidaan puhua aiemmin ja avoimemmin. Ottaa
oppilaat ja heidän huolensa tosissaan, vakavasti ja olla
luottamuksen arvoinen.
Yläkoulussa tämä on ihan valtava haaste,
mutta sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätöntä. Tai ainakaan se
ei saisi olla.
Ehkä toisaalta toivoisin voivani
hiukan näin avata opettajan perspektiiviä. Että asiat eivät ole
niin mustavalkoisia, kuin ”nollatoleranssi” joskus antaa
ymmärtää. Että opettaja joutuu luottamaan erittäin paljon omaan
vaistoonsa ja omaan sosiaalisiin taitoihinsa oppilaiden välisiä
asioita selvittäessään. Ehkä toivoisin ymmärrystä myös sille,
että aina ei vaistotkaan voi olla oikeassa ja aina ei opettajakaan
osaa reagoida niin kuin pitäisi.
Kyllä meistä silti suurin osa
yrittää, vai mitä?
Meillä on nyt ollut KiVa-koulusysteemi käytössä kolme vuotta. Sitä on monessa moitittu, mutta väittäisin, että tähänastisista se on kyllä paras systeemi.
VastaaPoistaSeiskoilla toistuvat teemapäivät (syyslukukaudella kaksi, kevätlukukaudella kolme), jotka tuntijärjestelyissä tulevat aina kasien ja ysienkin tietoon, rytmittävät vuotta ja pitävät asian näkösällä.
Kiusaamistapausten rutiini tulee kaikille tutuksi: ilmoitettujen tapausten määrä on joka vuosi kasvanut enkä todellakaan usko syyksi, että kiusaaminen olisi lisääntynyt, vaan että systeemiin aletaan uskoa. Tällä hetkellä tiimillä on kolme juttua käsiteltävänä.
Käsittely käydään läpi aina kokonaan: kiusatun yksilöhaastattelu, kiusaajien yksilöhaastattelut, kiusaajien ryhmäkeskustelu, kiusatun kontrollikeskustelu, kiusaajien kontrollikeskustelu. Kaikkiin koteihin otetaan yhteyttä käsittelyn alussa ja lopussa (ja tarvittaessa muutenkin).
Tiimin vetäjä käy jokaisessa luokassa puhumassa vuosittain. Kiusaamiskyselyt tehdään joka luokalle kaksi kertaa lukuvuodessa. Tiimin vetäjä käy myös joka vuosi vanhempainilloissa muistuttamassa asiasta ja tulevien seiskojen vanhempainillassa pitää isomman esityksen.
Väitän, että oppilaat kestävät muutaman leikkimielisen kuminheitonkin paremmin silloin, kun koulussa usein ja toistuvasti muistutetaan, että olemme todella valmiita ja halukkaita puuttumaan vaikka poliisille asti kiusaamiseen. Suurinta osaa oppilaista ei koskaan kiusata - mutta suurta osaa silti pelottaa, että jos minua aletaan kiusata... Kun oppilaalla on usko siihen, että silloin asia varmasti hoidetaan, oppilaat ovat rennompia ja suhtautuvat rauhallisemmin koulun väliin haastaviin vuorovaikutussuhteisiin.
Se vielä on mainittava, että tämä systeemi toimii kokemustemme mukaan mainiosti "sammuttajana": huutelu, ivaaminen, töniminen ym. loppuu tällä hyvin. Mutta kuka keksisi vielä sen systeemin, jolla yksinäinen saa ystävän ja luokan syrjään jätetty kaverin? Siihen tämä ei ainakaan meillä ole tepsinyt.
Meillä on kans nimellisesti KiVa käytössä, mutta vaan nimellisesti. Mua itse asiassa oikein ärsyttää, että kun otetaan versot ja kivat mkäyttöön, mutta sitten opettajakunta ei sitoudu niitä pyörittämään ja ylläpitämään ja sitten päivitellään, että kun ei noistakaan mitään hyötyä ole. Juuri noin niin kuin kerroit Kivan pitäisikin toimia! Pitäisiköhän ujuttautua Kiva-tiimiin ja yrittää saada siihen vähän eloa ja pontta...
VastaaPoistaMeillä ei oo tuota varsinaista KiVaa käytössä. Sen sijaan meillä on hieman vastaavalla tavalla toimiva operyhmä. Meillä ei noudateta prosessin tiettyjä vaiheita mitenkään vaan sovelletaan tilanteen mukaan. Tällä hetkellä tuossa ryhmässä taitaa olla 5 opettajaa, jotka sitten aina pareittan setvivät kiusaamistapaukset. Hyvin harvoin jokin kiusaamistilanne tulee jonkin opettajan kautta tietoon (koska ei sitä vaan näe luokassa, kuten kirjoitit). Useammin jokin vanhempi on huolissaan tai luokkatoveri tai kiusattu itse tulee kertomaan. Viime vuosina ollaan otettu myös tukioppilaita enemmän mukaan tähän hommaan. Tukareita kehotetaan tulemaan kertomaan tukariohjaajalle kaikista kiusaamiseen viittaavasta, mitä he näkevät. Samoin siitä, jos joku on koko ajan yksin tai jätetään ryhmän ulkopuolelle. Tukariohjaaja sitten välittää tietoa (niin, ettei tukarin nimi tule esiin) kiusaamisen vastaiselle operyhmälle ja ratas lähtee pyörimään.
VastaaPoistaNiin, ei kai sillä niin ole väliä minkä nimen alla sitä kiusaamisenvastaista työtä tehdään, kunhan tehdään. Meillä kyllä kiusaamiseen puututaan, mutta tuntuu että tapa riippuu aina vähän kuka sattuu olemaan luokanvalvoja tai kuka sen sattuu havaitsemaan... Taidan itse olla sen verran järjestystä kaipaava, että tykkäisin selkeämmästä yhteisestä toimintamallista!
VastaaPoista