Luoja miten jotkut päivät vaan vievät kaikki voimat!
Joskus on pitkiä päiviä, jotka hujahtavat ohi vaivatta. Ryhmät on kivoja. Tunnit sujuvat ongelmitta. Asiat etenee. Töissä on kivaa.
Sitten on päiviä, jotka on aina yhtä raskaita. Pahinta on päivän viimeiselle kahdelle tunnille osuneet kaksi ryhmää, jotka eivät anna hetken rauhaa. Kaikki pitäisi olla sekunnilleen mietitty ja valmisteltu. Yksikään kalvo ei saisi olla hukassa. Yhtään monistetta ei saisi puuttua. Mitään tuntia häiritsevää ei saisi tapahtua. Joskus tuntuu, ettei kukaan saisi edes pyytää apua.
Sillä silloin tunti saattaa karata käsistä. Sekunnin herpaantuminen ja joku käyttää sen hyväksi. Alkaa sipinä ja supina. Juttelu. Nauru. Jonkun kännykkä ilmestyy pulpetille. Ihan mitä tahansa eikä hallinta palaudu yhdellä komennolla, niin kuin helppojen ryhmien kanssa. Tuntien hallinnasta pitää käydä jatkuvaa kädenvääntöä ryhmän kanssa: Tehdäänkö niin kuin minä sanon vai tehdäänkö mitä ryhmä päättää. Keskitytäänkö tehtäviin vai kinastelemaan tyttöjen oikeudesta pitää pipoa sisällä. Tehdäänkö kuuntelutehtävä vai neuvotellaanko viikonlopun ohjelmasta. Luetaanko kappale vai surffataanko salla puhelimella netissä.
Olo on kuin auton ratissa huonossa kelissä: jos et ole koko ajan läsnä ja koko ajan keskittynyt, olet ojassa ennen kuin huomaatkaan.
Joskus kun näitä ryhmiä on pari peräkkäin, olen väsyneempi kuin koko yön valvomisen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti