Tuossa yhteen kommenttiin vastatessa aloin miettiä oppilailta tulevaa palautetta ja siihen suhtautumista. Olen silloin tällöin kysellyt ihan kirjallisesti palautetta oppilailta, mutta en mitenkään systemaattisesti, lähinnä koska työura on toistaiseksi ollut vähän pirstaleinen eli olen melkein aina ollut tulossa tai menossa. Palautettahan silti tulee ihan pyytämättäkin jatkuvasti.
Yläkoulun opettajana odotukset on tuntien osalta melko ryhmäkohtaisia. Joittenkin kanssa tunti tuntuu onnistuneelta heti, kun ei ole tarvinnut kinastella kenenkään kanssa ja jokin suunniteltu tehtävä toimikin hyvin. Toisten kanssa rima on korkeammalla ja vaaditaan vaikkapa suullisista tehtävistä innostunut porukka, joka jaksoi tehdä hommia ihan koko tunnin, ennen kuin opettaja tuntee ylittäneensä itsensä.
Mitään näitä kännykänräplääjiä tai meikkaajia tai torkkujia en ota itseeni. Joku aika sitten yksi tyttö ei suostunut tekemään tunneilla mitään. Istuskeli vaan ja katseli ulos ikkunasta. Tilanne oli suunnilleen sama kaikissa aineissa. Aluksi käytin paljon energiaa tytön suostutteluun tai komentamiseen, soitin kotiin, jätin tekemään tehtäviä koulun jälkeen jne. Kun mistään ei juurikaan ollut apua ja tyttö pärjäsi tekemättömyydestään huolimatta noin seiskan tuntumassa, päätin jättää hänet omiin oloihinsa. Kerran tunnissa kävin sanomassa, että nyt hommiin ja varmistin, että hän tietää mitä piti tehdä ja sitten annoin olla. Siellä oli aika monta muuta, jotka tarvitsivat ja vastaanottivat apua mielummin. Puoli vuotta myöhemmin tyttö sitten löysi jonkun sisäisen rauhan ja alkoi taas seurata tunneilla ja ottaa vastaan apua. Teinien kanssa kaikki taistelut eivät vaan ole taistelun arvoisia.
Yksi palaute on kuitenkin jäänyt minulle mieleen ja siitä pahoitin pitkäksi aikaa mieleni. Aloitin uudessa koulussa opettajana ja sain valvottavakseni 9-luokan. Ehdin olla töissä puoli vuotta, kun jäin sieltä pois. Viimeisenä päivänä monien vaiheiden jälkeen jätin pari valvontaluokan poikaa koulun jälkeen pariksi minuutiksi istumaan luokkaan. Toinen pojista avautui silloin aika ikävästi. Pojan käytöstä ja koulunkäyntiä oli vatvottu koko puoli vuotta, keskiarvo oli siinä vitosen, kutosen tienoilla, tunneilla jatkuvasti häiriöitä.
Silloin viimeisenä päivänä poika syytti minua puolueellisuudesta, miten aina suosin muita luokkia kuin omaani ja miten kostin kaiken hänelle. Muut kuulemma saivat tehdä ihan mitä tahansa ja hänelle valitettiin ihan kaikesta. Olin epäreilu, typerä ja kamala opettaja. Silloin loukkaannuin ihan tosissani. Vaikkei olisi pitänyt. Tiesin, että olin häntä vain yrittänyt auttaa. Tiesin, etten ollut ollut tahallani puolueellinen. (Ongelmallisten lasten kanssa tulee sellainen kehä helposti, kun heidän tekemisiinsä reagoi ehkä herkemmin kuin muiden, koska on saanut jo aika paljon kestää ja lapset taas hyvin hyvin herkästi aistivat kaiken vähänkin epäreiluuden suuntaisen...) Ja silti harmitti. Meni aika pitkä aika ennen kuin sain koko kohtauksen mielestäni. Mutta olen yrittänyt ottaa opikseni, lähinnä noitten ongelmallisempien tapausten suhteen siis, että positiivista palautetta pitäisi keksiä aina jostain vaikka väkisin ja selkeästi komentaa aina syystä ja niin, että lapsikin tietää miksi komennetaan.
Tätä yhtä lukuunottamatta olen siis lähinnä nauranut näille "sä oot rasittavin ope ikinä" -jutuille. Ajauduin ehkä horsiemaan nyt muusta kuin varsinaisesti opettamiseen liittyvästä palautteesta, joten jatkan siitä ehkä toisen kerran. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti