keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Kiusaamisesta


Olen viime päivinä seuraillut keskustelua koulukiusaamisesta. Satuin FB:ssä törmäämään jokin aika sitten Enkeli-Elisan sivuihin (ja sitä kautta saman nimiseen blogiin), mistä tänään on nettilehdissä ainakin vähän laajemmalti. Sitten sattui Imatralla se puukotus ja nyt on puhuttu Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamisesta. Tämä kaikki on aika paljon pistänyt pohtimaan myös omaa suhtautumistani koulussa eteen tuleviin nahinoihin.

Moni osallistuu kiusaamiskeskusteluun vaatimalla ”nollatoleranssia” ja sitä, että kaikkeen kiusaamiseen on heti puututtava, kiusaajaa rangaistava ja kiusatulle taattava koulurauha. 

Todettakoon heti alkuun, että olen ehdottomasti samaa mieltä tämän periaatteen kanssa: kiusaaminen pitäisi saada loppumaan.

Mutta sitten tulee käytäntö, joka on kaikkea muuta kuin yhtä yksinkertaista kuin näistä julistuksista voisi ymmärtää.

Yläkoulun aineenopettajana kiusaamisen havaitseminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Yhtä ryhmää näkee viikon aikana ehkä korkeintaan 3 tuntia eikä se kiusaaminen yleensä tapahdu siinä keskellä oppituntia, opettajan nenän alla. Vähintään odotetaan, että ope kääntää selän ja sitten viskotaan kumeja tai muuta sellaista. Kiusaaminen osataan kätkeä ja kiusattu usein auttaa tässä kiusaajiaan, sillä alakynnessä oleva harvoin uskaltaa kertoa ja vaatia kiusaamisen lopettamista. 

Toisaalta jos tunnilla saakin jonkun kiinni kiusanteosta, ei yksittäinen tapaus ehkä opettajalle näytä kovin vakavalta kiusaamiselta. Jukka heitti Mikkoa kumilla. No, sellaista sattuu yhtenään ja heittäjät ja maalitaulut vaihtuu. Yhden tunnin opettaja ei näe koko koulupäivän tapahtumia eikä tiedä, että Mikon selkään on satanut 10 kumia, 50 paperimyttyä, 20 lumipalloa koulumatkalla ja kaksi koripalloa liikuntatunnilla. Ellei Mikko tai joku muu sitä sitten kerro. Harvoinpa sitä opettajien kesken ehtii vertaillakaan, että mitä eri luokissa sattuu – tai kun vertaillaan, niin puhutaan vakavammista jutuista. Lentävät kumit eivät vain ylitä uutiskynnystä opettajainhuoneessa. 

Ja lopulta, vaikka opettaja jotenkin huomaisikin, että nyt Mikko tuntuu olevan koko ajan kiusanteon kohteena ja puhuttaa pojat yksitellen, on hyvin usein vastassa yhteneväinen kertomus: se on vaan sellasta vitsailua. Mikko muiden mukana vakuuttaa, että ei tässä mitään, ei tunnu missään, ei kiusata ja ne muut vakuuttaa, että joo, ei me enää. Eikä mikään muutu. 

Joskus kiusatut osaavat antaa myös samalla mitalla takaisin. Silloin opettaja (jolle teinipoika ei mistään hinnasta halua kertoa, että ennen kuin uitti tyypin lumihangessa, se toinen oli haukkunut häntä homoksi jo vuoden ja piilottanut pipon vähintään kerran päivässä) on vaan enemmän hukassa. Kuka tässä nyt kiusaa ja ketä? 

Opettajan ei auta kuin olla tuntosarvet höröllä. Niin usein sitä aistii, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta kun kukaan ei kerro, ei myönnä, ei tunnusta, ei avaudu, jää opettajalle vain avuton olo.Toisaalta ei opettajan pidäkään kaikkia kinoja olla ratkaisemassa. Tarkoitushan kuitenkin olisi, että mitä vanhemmiksi oppilaat tulevat, heidän pitäisi pystyä ratkaisemaan jutut keskenään. Mutta sitten pitäisi opettajan tietää, että mikä on ”kina”, joka selviää itsestään ja mikä ei...

Tämän tarkoitus ei mitenkään ole sanoa, että kiusaamiseen olisi mahdotonta puuttua tai että tilanne on vain oppilaiden käsissä. Päin vastoin. Opettajien pitää rohkeasti kysyä ja puhua oppilaidensa kanssa, puuttua, komentaa ja kysellä. Pitää luoda hyvää suhdetta ja keskusteluyhteyttä silloinkin kun kaikki on hyvin, jotta silloin kun ei ole, on vaikeudetkin helpompi selvittää. Pitää ruokkia oppilaiden hyvää itsetuntoa ja luokkien ryhmähenkeä, jotta kiusaamiseen ei tarvitsisi päätyä. Pitää yhteydet auki vanhempiin, jotta pienistäkin huolista voidaan puhua aiemmin ja avoimemmin. Ottaa oppilaat ja heidän huolensa tosissaan, vakavasti ja olla luottamuksen arvoinen. 

Yläkoulussa tämä on ihan valtava haaste, mutta sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätöntä. Tai ainakaan se ei saisi olla.

Ehkä toisaalta toivoisin voivani hiukan näin avata opettajan perspektiiviä. Että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, kuin ”nollatoleranssi” joskus antaa ymmärtää. Että opettaja joutuu luottamaan erittäin paljon omaan vaistoonsa ja omaan sosiaalisiin taitoihinsa oppilaiden välisiä asioita selvittäessään. Ehkä toivoisin ymmärrystä myös sille, että aina ei vaistotkaan voi olla oikeassa ja aina ei opettajakaan osaa reagoida niin kuin pitäisi. 

Kyllä meistä silti suurin osa yrittää, vai mitä?

4 kommenttia:

  1. Meillä on nyt ollut KiVa-koulusysteemi käytössä kolme vuotta. Sitä on monessa moitittu, mutta väittäisin, että tähänastisista se on kyllä paras systeemi.

    Seiskoilla toistuvat teemapäivät (syyslukukaudella kaksi, kevätlukukaudella kolme), jotka tuntijärjestelyissä tulevat aina kasien ja ysienkin tietoon, rytmittävät vuotta ja pitävät asian näkösällä.

    Kiusaamistapausten rutiini tulee kaikille tutuksi: ilmoitettujen tapausten määrä on joka vuosi kasvanut enkä todellakaan usko syyksi, että kiusaaminen olisi lisääntynyt, vaan että systeemiin aletaan uskoa. Tällä hetkellä tiimillä on kolme juttua käsiteltävänä.

    Käsittely käydään läpi aina kokonaan: kiusatun yksilöhaastattelu, kiusaajien yksilöhaastattelut, kiusaajien ryhmäkeskustelu, kiusatun kontrollikeskustelu, kiusaajien kontrollikeskustelu. Kaikkiin koteihin otetaan yhteyttä käsittelyn alussa ja lopussa (ja tarvittaessa muutenkin).

    Tiimin vetäjä käy jokaisessa luokassa puhumassa vuosittain. Kiusaamiskyselyt tehdään joka luokalle kaksi kertaa lukuvuodessa. Tiimin vetäjä käy myös joka vuosi vanhempainilloissa muistuttamassa asiasta ja tulevien seiskojen vanhempainillassa pitää isomman esityksen.

    Väitän, että oppilaat kestävät muutaman leikkimielisen kuminheitonkin paremmin silloin, kun koulussa usein ja toistuvasti muistutetaan, että olemme todella valmiita ja halukkaita puuttumaan vaikka poliisille asti kiusaamiseen. Suurinta osaa oppilaista ei koskaan kiusata - mutta suurta osaa silti pelottaa, että jos minua aletaan kiusata... Kun oppilaalla on usko siihen, että silloin asia varmasti hoidetaan, oppilaat ovat rennompia ja suhtautuvat rauhallisemmin koulun väliin haastaviin vuorovaikutussuhteisiin.

    Se vielä on mainittava, että tämä systeemi toimii kokemustemme mukaan mainiosti "sammuttajana": huutelu, ivaaminen, töniminen ym. loppuu tällä hyvin. Mutta kuka keksisi vielä sen systeemin, jolla yksinäinen saa ystävän ja luokan syrjään jätetty kaverin? Siihen tämä ei ainakaan meillä ole tepsinyt.

    VastaaPoista
  2. Meillä on kans nimellisesti KiVa käytössä, mutta vaan nimellisesti. Mua itse asiassa oikein ärsyttää, että kun otetaan versot ja kivat mkäyttöön, mutta sitten opettajakunta ei sitoudu niitä pyörittämään ja ylläpitämään ja sitten päivitellään, että kun ei noistakaan mitään hyötyä ole. Juuri noin niin kuin kerroit Kivan pitäisikin toimia! Pitäisiköhän ujuttautua Kiva-tiimiin ja yrittää saada siihen vähän eloa ja pontta...

    VastaaPoista
  3. Meillä ei oo tuota varsinaista KiVaa käytössä. Sen sijaan meillä on hieman vastaavalla tavalla toimiva operyhmä. Meillä ei noudateta prosessin tiettyjä vaiheita mitenkään vaan sovelletaan tilanteen mukaan. Tällä hetkellä tuossa ryhmässä taitaa olla 5 opettajaa, jotka sitten aina pareittan setvivät kiusaamistapaukset. Hyvin harvoin jokin kiusaamistilanne tulee jonkin opettajan kautta tietoon (koska ei sitä vaan näe luokassa, kuten kirjoitit). Useammin jokin vanhempi on huolissaan tai luokkatoveri tai kiusattu itse tulee kertomaan. Viime vuosina ollaan otettu myös tukioppilaita enemmän mukaan tähän hommaan. Tukareita kehotetaan tulemaan kertomaan tukariohjaajalle kaikista kiusaamiseen viittaavasta, mitä he näkevät. Samoin siitä, jos joku on koko ajan yksin tai jätetään ryhmän ulkopuolelle. Tukariohjaaja sitten välittää tietoa (niin, ettei tukarin nimi tule esiin) kiusaamisen vastaiselle operyhmälle ja ratas lähtee pyörimään.

    VastaaPoista
  4. Niin, ei kai sillä niin ole väliä minkä nimen alla sitä kiusaamisenvastaista työtä tehdään, kunhan tehdään. Meillä kyllä kiusaamiseen puututaan, mutta tuntuu että tapa riippuu aina vähän kuka sattuu olemaan luokanvalvoja tai kuka sen sattuu havaitsemaan... Taidan itse olla sen verran järjestystä kaipaava, että tykkäisin selkeämmästä yhteisestä toimintamallista!

    VastaaPoista