Heti kun työstressit alkavat keväällä helpottaa, iskee minuun aina hirvittävä hinku lukea. Parasta on vajota tuntikausiksi sohvannurkkaan tai kuistin lepotuoliin tai varjoiselle terassille hyvän kirjan kanssa. En voi yleensä sietää auringossa makaamista - tulee hiki ja iho palaa ja on epämukavaa - mutta kirjan kanssa sekin on siedettävää.
Vaikka rakastankin lukemista läpi vuoden, ei lukeminen kiinnosta samalla tavalla töiden ohessa. Ehkä koska työt ovat pääosin sellaista ajattelua ja keskittymistä vaativaa, niin vapaa-aikana ensimmäinen rentoutumiskeino ei yleensä ole keskittyä ja ajatella kirjan kanssa. Töiden jälkeen mieli tekee ulkoilemaan, lenkille, uimaan, jumppaan - tai sitten aivot narikkaan telkkarin eteen. Joskus saatan lukea sivun tai pari vielä sängyssä, mutta yleensä olen niin väsynyt, että kovin pitkiä pätkiä ei jaksa.
Lomilla uppoudun sitten täysin lukemisen pariin. Tänä kesänä olen jo saanut hyvän alun lukumaratonille, kun luin ensin kirjahyllystä pari sellaista kirjaa, joihin en ole aiemmin ehtinyt tai viitsinyt tarttua (Pablo Tussetin Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ja Sian nimeen - jälkimmäinen parempi kuin ensimmäinen) ja hain kirjastosta pari sellaista kirjaa, jotka olen jonkun aikaa halunnut lukea (Muriel Barberyn Siilin eleganssi - aivan ihana ja herätti hingun lukea vihdoin ja viimein myös Tolstoin Anna Kareninan - ja Marina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta - valloittavat henkilöt, kuten muissakin Lewyckan kirjoissa, mutta vähän lässähtävä loppu).
Näitä palauttaessa sain päähäni yrittää lukea jotakin sellaisilta kirjailijoilta, joiden kirjoja en aiemmin ole saanut syystä tai toisesta päätökseen ja niinpä kirjastosta lähti matkaan Salman Rushdien ja Umberto Econ kirjat. Olen tainnut olla hieman liian nuori, kun olen näihin kirjailijoihin yrittänyt tarttua ja ajattelin nyt yrittää uudestaan. Samoin meinasi joskus käydä Paul Austerille, kunnes eräs työkaveri houkutteli yrittämään uudestaan ja ihastuin ikihyviksi! Rushdie selvästi vaati vain hieman kärsivällisyyttä kirjan alkupuolella, jotta tarinaan pääsee mukaan, mutta alkaa kohta olla selätetty ja Eco odottelee siis vielä vuoroaan. Ehkä ei sieltä kevyimmästä päästä lomalukemista - muut kun ahmivat dekkareita minä kahlaan filosofisia ja historiallisia viittauksia pursuavia romaaneja - mutta rakastan vähän haastaa aivojani lukiessani. Tämä ehkä selittänee senkin, miksi työn ohessa lukeminen ei ole niin houkuttelevaa... :)
Tästä nyt jonkun aasinsillan kautta tuli mieleeni, kun eräs ystäväni kerran sanoi, ettei yhtään ymmärrä aikuisten lukuharrastusta. Hänestä "aikuisten satujen" lukemisessa ei ole mitään järkeä, kun tapahtumatkaan eivät ole tosia. Silloin olin niin hämmentynyt tästä argumentista (kaikki "ei ole aikaa", "ei vaan jaksa", "en jaksa keskittyä" jne. ovat aika tuttuja perusteluja ja jotenkin ne jaksan ymmärtää ja hyväksyä - kaikista ei vaan ole lukijoiksi, eihän minustakaan aina ole) etten osannut siihen oikein mitään vastata. Jälkikäteen sitten olen sitä aika paljon miettinyt ja tullut siihen lopputulokseen, että argumenttina se on kyllä ihan tyhmä :) Pitäisikö siis tapahtumien ja faktojen olla tosia, jotta niiden takana olevat ja niiden herättämät ajatukset voisivat olla tosia myös? Eräässä keskitysleireistä kertovassa romaanissa kertoja toteaa, että ihmiset turtuvat valokuviin ruumisläjistä ja faktoihin murhattujen määristä ja kaikista kauheuksista, mutta hyvin kerrottu tarina koskettaa aina. Tällöin leiriltä selvinneen velvollisuus ei ole raportoida faktoista vaan kertoa tarinoita. Saman ajatuksen lie sisäistänyt myös Jeesus, joka esitti asiansa vertauskuvina ennemmin kuin suorina tapauskertomuksina. Ehkä siis epätosi tarina kertoo oikeastaan monista oikeista tapahtumista, koska sen voi soveltaa useaan tilanteeseen, kun taas tosi tarina kertoo vain siitä todellisuudesta joka silloin oli? (Siitä tietysti voisi jatkaa loputtomiin, että onko yksikään kerrottu tarina koskaan oikeasti tosi vai aina kertojansa tulkinta, näkemys ja siis tarina, mutta ehkäpä jätetään se sikseen :)
Tämän täysin epäolennaisen pohdinnan ja sivupolun jälkeen palataan takaisin kesälomaan ja lukemiseen. Lomaa on onneksi vielä yli kuukausi jäljellä, joten aikaa paneutua ihaniin kirjoihin on vaikka kuinka. Rentouttavaa lomanjatkoa sinne lempipuuhienne pariin myös teille muille!
Hei,
VastaaPoistalukeminen on ihan parasta tekemistä ja erinomainen lääke moneen ongelmaan.
Siilin eleganssi on ollut omassa kirjapinossanikin kesken koko kesän. Lukeminen tuntuu vaativan niin paljon keskittymistä, etten siihen vielä kesäkuussa kyennyt. Toiset kirjat ovatkin sellaisia herkkuja, että niistä pystyy nauttimaan vain pienissä erissä. Oma juttunsa ovat ne kerralla ahmittavat, joita ei pysty ennen viimeistä murusta laskemaan käsistään.
Viimeksi luin Gaétan Soucyn Tulitikkutytön. – Ei ihan uusi teos, mutta minulle ennestään tuntematon. Olipa tosiaan tarina – mitään lähellekään vastaavaa en ole koskaan lukenut. Suomennos oli mainio, mutta epäilemättä ranskan kieli nostaisi lukukokemuksen vielä toiseen potenssiin.
Pohdit tuota faktan ja fiktion yhdistelmää. Enkeli-Elisan tapaus on tuonut sekoittamisesta syntyvät ongelmat näkyviin.
Mielenkiintoista lukulomaa sinulle,
Pia K.
Meinasin huomenna poiketa kirjastoon, kun sain Rushdien luettua (loppujen lopuksi ihan mielenkiintoinen, vaikka en kerrontatyylistä niin paljon välittänytkään) ja Ecokin lähentelee puolta väliä (siitä tosissani tykkään! Kirjailija itse asiassa väittää kaikkien paitsi yhden henkilön olleen oikeasti olemassa ja tehneen ja sanoneen niin kuin hän kirjassa esittää - jälleen toden ja fiktion välimaastossa leikittelyä siis!) Voisinkin katsoa jos Tulitikkutyttö olisi hyllyssä, Little Been tarinankin lukemista olen nyt jo sen puoli vuotta suunnitellut :)
VastaaPoistaTuo Enkeli-Elisan juttu on kyllä mielenkiintoinen pohdittavaksi. (Pieni kielitieteilijä minussa oikein innostuu:) Olen jonkun verran seuraillut sitäkin keskustelua, vaikka samat pointithan siinä kiertävät.
Monelle tuntuu olevan ensinnäkin vaikea käsittää, että samanaikaisesti Elisa on voinut olla olemassa ja että kirjan Elisa ei ole. Tosi tapahtumiin pohjautuvissa teksteissä on aina se vaara, että ne luetaan täysinä tosina. Tämä ero tuntuu olevan todella monelle hyvin vaikea käsittää ja se on itseasiassa minusta jotenkin järkyttävää, etteivät aikuiste ihmiset pysty erottamaan tekstiä ja todellisuutta, tai siis lähinnä sitä, että ne voivat olla (ja oikeastaan aina ovatkin) eri asioita. Samaan juttuun törmää blogimaailmassa, kun lukijat syyttävät blogin pitäjää epärehellisyydestä, kun tämä ei kerro itsestään "täyttä totuutta". Niin kuin se olisi edes joku velvollisuus tai edes mahdollista!
Sitten on se, että onko Elisa ollut olemassa ja onko sillä väliä. Minusta on ja ei. Ajatusten ja teemojen puolesta ei oikeastaan ole. Fiktiivisellä tarinalla voidaan vastustaa kiusaamista ihan yhtä tehokkaasti kuin tositarinallakin. Teemahan ei sinällään muutu eikä merkitys. Sitten taas, jos Elisaa ei ole ollut olemassa, on ollut väärin väittää, että on. Se on harhaanjohtamista ja huijaamista ja vie huomion pois siitä, mitä oikeastaan tahdotaan sanoa.
Eli lyhyesti, miten ajattelen tämän: kaikki tekstit ovat aina tekstejä, vaikka perustuisivatkin tositapahtumiin. Valehtelu on silti väärin.
Hauskaa lomaa sinullekin!