tiistai 4. syyskuuta 2012

Taistelu työrauhan puolesta

Työrauha. Kurinpito-ongelmat. Levottomat ja huonosti käyttäytyvät oppilaat.

Koulusta, oppilaista ja opettamisesta puhuttaessa puhutaan aina myös näistä. Muistaakseni OAJ:nkin joku tutkimus alkuvuodesta totesi, että yksi suuri syy nuorten opettajien alanvaihtopäätöksiin on juuri kurinpito-ongelmat. Oppilaita ei saa kuriin tai niiden kuriin saaminen vie opettajan energiaa ja aikaa kohtuuttomasti. Muistaakseni joku tutkimus totesi joskus myös, että kurinpidosta ei myöskään puhuta tarpeeksi opettajankoulutuksessa. Vai olisiko se ollut OAJ:n tutkimuksen yhteydessä, kun näin joku päätteli?

Kurinpito on hirveän subjektiivinen asia ja ymmärrän hyvin, miksi siitä puhutaan niin vähän opettajakoulutuksessa. Totuus kun lienee, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen opettajan keinot nojautuvat aika pitkälle omaan persoonaan. Se mikä toimii yhden kohdalla, ei toimi toisen kohdalla. Toiset lankeavat aina samoihin sudenkuoppiin, jotkut eivät uskalla tai halua vaatia ja sitten on niitä, jotka aina saavat ryhmän kuin ryhmän kuriin eivätkä yksinkertaisesti ymmärrä mikseivät kaikki saa.

Omaa kurinpitoani luokassa olen pohtinut jonkun verran. Tiedän esimerkiksi, että minusta ei yksinkertaisesti ole tiukkisopettajaksi. Minä en vaan ole sellainen, että se luonnistuisi minulta. En osaisi olla luokassa, jos oppilaat pelkäisivät minua tai edes pelkäisivät suututtaa minua tai pelkäisivät kertoa vitsiä. Uskon kieltenluokassa muutenkin toimivan paremmin sellaisen ilmapiirin, jossa ei tarvitse pelätä avata suutaan ja jossa uskaltaa hassutellakin. Silloin ei virheetkään jännitä niin paljon (toivottavasti). Suurimman osan ryhmistä kanssa tämä toimii ihan hyvin. Satunnaiset huutelut tai keskinäiset jutut eivät niin häiritse minuakaan, kun ryhmä tarvittaessa osaa sitten myös keskittyä ja kuunnella.

Toki on sitten niitäkin ryhmiä, joissa tämä ei onnistu, sillä keskittyminen ei enää palaudukaan pienen vitsailun ja naureskelun jälkeen. Äkkiä sitä oppii huomaamaan mille ryhmille tai mille oppilaille ei saa antaa yhtään siimaa tai homma karkaa käsistä. Silloin osaan olla tiukkakin ja pitää kiinni sitten vaikka siitä täydellisestä hiljaisuudesta, vaikka se minusta on vähän ahdistavaa. Itse asiassa - hoksasin juuri - kun kohdalle sattuu niitäkin ryhmiä, jotka ovat hiljaisia ja sisäänpäinkääntyneitä ja joissa vallitsee kuoleman hiljaisuus suunnilleen suullistenkin tehtävien kohdalla, taidan itse olla pahin häirikkö luokassa. Yritän aina saada tunnelman rentoutumaan kertomalla mieleen juolahtavia, asiaa etäisesti sivuavia juttuja ja höpisemällä omiani, että edes vähän saisi hymyä tai rentoutta luokkaan.

Tässä tyylissä on se haittapuoli, että joidenkin oppilaiden tuntuu sitten olevan vaikea ymmärtää, että minutkin pitää ottaa tosissaan ja kun komennan, myös minua on toteltava. Tämä oli varsinkin ihan uran alkuvaiheessa ongelma, mutta ajan myötä olen ehkä itse oppinut paremmin äänensävyllä ja olemuksella viestimään milloin on aika hassutella ja milloin pitää olla vakavana. Olen oppinut, että vaikka mielelläni keskustelen oppilaitten kanssa vähän milloin mistäkin, täytyy minun aikuisena vetää raja siihen milloin aiheesta voi keskustella. Niinpä välitunnille laumoja ajaessani en kuuntele ensimmäistäkään mutinaa tai selittelyä. Tunnilla selvät "harhautuskeskustelut" (jolla oppilas yrittää saada opettajan huomion johonkin muuhun aiheeseen ja näin kuluttaa tunnilta aikaa) torppaan alkuunsa. Tunnilla en ala inttää mistään kenenkään kanssa. Oppilaiden kanssa muutenkin toimii sama asenne kuin eläinten kanssa: jos näytät, että pelkäät tai että epäröit, ei oppilas enää kuuntele tai kunnioita tai tottele.

Tänä vuonna olen saanut oman valvontaluokkani kanssa painia työrauhaongelmien ja tarkoituksellisen häirinnän kanssa. Salaa olen kadehtinut niitä opettajia, joilla ei koskaan ole mitään ongelmia tämänkään luokan kanssa. Salaa olen myös tyytyväinen siitä, että suurimalla osalla luokkaa opettavista opettajista on vaikeuksia heidän kanssaan - en ole siis ainoa. Ja vähemmän salaa olen tyytyväinen siitä, että nostaessani työrauhaongelman esiin myös vanhempien kanssa, olen saanut enemmän yhteydenottoja viikon sisällä kuin koko kevään aikana yhteensä! Taistelu työrauhan puolesta on siis alkanut :)

4 kommenttia:

  1. Työrauhaongelmien ja muutenkin huonon käytöksen kanssa taistelen minäkin - kera tykavereideni. Noin puolet opettamistani ryhmistä saa välillä karvat nousemaan pystyyn, kun mikään ei auta. Ei puhe, ei kovempi puhe, ei luokasta poistaminen joko naapuriluokkaan tai oviaukon ulkopuolelle, ei uhkailu eikä kiristys, ei mikään. Ihan sama, mitä sanoo, lapset (alakoululaiset) eivät halua uskoa aikuista.

    Aina ei häiritä työrauhaa, vaan on myös niitä, jotka päättävät istua koko tunnin lattialla, päättävät, etteivät ota kirjoja repusta tai päättävät, etteivät tee "tuon kanssa" yhtään mitään. Nykyään annan olla, en lähde leikkiin mukaan, jos olen saanut edes jonkinlaisen rauhallisen ilmapiirin muuten luotua oppitunnille. Tunnista kun on jo kulunut iso osa.

    Osa työrauhaa rikkovista yms. oppilaista ovat perheistä, joissa on isoja ongelmia, mutta lopulta olen parin kollegan kanssa miettinyt, mitä lopulta YKSITTÄINEN OPETTAJA voi asialle tehdä...? En minä yksin voi juurikaan yhtään mitään, ellen saa tuekseni oppilashuoltoryhmää, joka kenties vie asiaa eteenpäin. Yksin en lapsen tuskalle voi tehdä kuin jutella sen pienen hetken, joka on tunnilla aikaa per oppilas (ja ko. oppilaat ovat monesti niitä, jotka päätyvät luokan ulkopuolelle rauhoittumaan). Ja pitäisi puuttua ajoissa. No, meni ehkä vähän sivuraiteille, mutta kuitenkin!

    Pohdiskelujasi on muuten mukava lukea!

    VastaaPoista
  2. Olet ihan oikeassa! Hankalien oppilaitten ongelmat syntyvät muualla kuin koulussa ja siksi niille on aika vaikea mitään tehdä yhden opettajan voimin - vaikka toisaalta myös uskon, että aina on yritettävä paitsi yleisen rauhan vuoksi, myös oppilaan itsensä vuoksi. Taitaa olla aikamoista taistelua tuulimyllyjä vastaan tämä opettajan työ suurimmaksi osaksi :)

    VastaaPoista
  3. Kurinpito on hirveän subjektiivinen asia ja ymmärrän hyvin, miksi siitä puhutaan niin vähän opettajakoulutuksessa. Totuus kun lienee, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen opettajan keinot nojautuvat aika pitkälle omaan persoonaan. Se mikä toimii yhden kohdalla, ei toimi toisen kohdalla.

    minusta juuri tästä syystä siitä pitäisi koulutuksessa puhua ja paljon. Ne asiat, jotka sitten toimivat sillä yhdellä ainoalla oikealla tavalla voidaan käydä läpi ja sitten tietää, mutta tälläiset vaikeammat vaativat paljon enemmän prosessointia ja aikaa siihen (mieluummin ennenkuin sitten ekavuonna yksin ihmetellen ja ehkä pian alaa vaihtaen).

    VastaaPoista
  4. Niin, toisaalta. Ehkä joku sellainen voisi toimia, missä eri opettajat kertovat omia kokemuksiaan työrauhan säilyttämisestä ja omasta tyylistään ja siitä mitä pitävät tärkeänä työrauhan ja kurinpidon kannalta. Se voisi avartaa opiskelijan ajatuksia kurinpidon tapojen suhteen ja samalla myös ehkä laittaa omat odotukset realistisemmiksi. Silti olen sitä mieltä, että paljokin puhe ei välttämättä opeta mitään, vaan loppujen lopuksi se varsinainen oma tyyli ja tapa pitää kuria luokassa kehittyy silti vasta kokemuksen (ja kantapään) kautta, kun itseensä tutustuu opettajana vasta päästessään itsenäisesti opettamaan. Ainoat neuvot mitä ehkä itse voisin antaa tai edes yrittää opettaa olisi: luota itseesi ja uskalla vaatia, että sinua totellaan. Miten kukakin sen sitten tekee, se on sitten tyylikysymys.

    VastaaPoista