Suojelisipa joku kaikkia niitä lapsia...

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kohtaamasta uutisointia Siitä 8-vuotiaasta tytöstä. Tiedätte kyllä.

Lehtijuttuja lukiessa ajatukset kääntyivät minulla myös meidän työhömme opettajina. Siihen, miten kohtaamme päivittäin työssämme oppilaita, lapsia, ja miten vähän heistä todella tiedämme. Miten edessämme luokassa istuu parikymmentä nuorta, lasta, joiden jokaisen takana on erilainen kokoelma ihmisiä, koteja, kokemuksia. Miten jokainen lapsi on kansikuva kaiken sen edessä, mitä heidän elämässään on ja on ollut. Toisten kansien taakse kätkeytyy ihanaa perhe-elämää, jossa suurin draama on se, että vanhemmat eivät anna lupaa mennä diskoon ja toisten kansien takana piilee paljon enemmän, pahempaa, rumempaa. Mutta siinä ne ovat, edessämme, meidän nähtävillämme, meidän armoillamme.

Opettajalla on ilmoitusvelvollisuus, jos epäilee, että lasta kohdellaan jollain tavalla kaltoin. Silti opettaja ei tee lastensuojeluilmoitusta kevyin perustein. Ei ihan vaan kevyen aavistuksen perusteella. Sitten ehkä jos lapsen käytös selvästi muuttuu, keskittymiskyky heikkenee huomattavasti, lapsi on tavallista levottomampi tai väsyneempi tai masentuneempi. Jos lapsessa näkyy fyysisiä jälkiä. Jos lapsen koulumenestys selvästi romahtaa. Jos lapsi vaikuttaa jatkuvasti epänormaalin nälkäiseltä tai likaiselta. Jos lapsi juttelee huolestuttavia. Ja jos yhteydenotto vanhempiin ei onnistu tai ei tunnu uskottavalta tai tuntuu suorastaan huolestuttavalta. Ilmoituksen teko on aina opettajallekin iso juttu ja huoli silloin aito.

Ehkä sen takia koko juttu tuntuukin niin pahalta.

Tytöstä oli tehty lastensuojeluilmoituksia. Koulukin oli tehnyt. Ja silti kaikki päättyi niin kuin päättyi.

Mieleen nousee avuttomuuden tunne. Miten avuttomalta tytöstä on täytynyt tuntua, kun kukaan ei auta, kun ne aikuiset, joiden kuuluisi suojella, eivät suojelekaan. Miten avuttomalta on koulun henkilökunnasta täytynyt tuntua, kun ilmoituksista ei ole ollut apua, kun näkee että lapsi voi huonosti, mutta opettajakin on vain opettaja, joka ei voi lasta pelastaa yksinään. Vanhempien välinpitämättömyys järkyttää, mutta niin järkyttää myös viranomaisten välinpitämättömyys - tai tehottomuus.

Väistämättä miettii myös sitä opettajaa, joka on hädän nähnyt ja joka on lastensuojeluilmoitukset tehnyt. Miten tälläisestä ikinä pääsee ylitse hänkään?

Päällimäiseksi jää valtava vastenmielisyys niitä tytön huoltajia kohtaan, jotka tuollaiseen kykenivät. Ja ahdistus, kun ajattelee tytön kasvavaa ahdinkoa, kauhua ja surua. Sekä sääli niitä kaikkia virkamiehiä kohtaan, jotka ovat tapauksen kanssa olleet tekemisissä. Sääli joka tapauksessa, olivat he sitten tehneet kaikkensa ja joutuneet vastatusten sen seikan kanssa, etteivät resurssit ja lait anna enempää keinoja tai olivatpa he pitäneet juttua vaan yhtenä juttuna muiden joukossa, leimana paperissa, kansiona arkistossa.

Ja lopuksi nousee enää rukous sen puolesta, ettei yhdenkään lapsen koko maailmassa tarvitsisi pelätä omia huoltajiaan.