Asennevamma

Sekä äitinä, että opettajana oppii pian tietämään, että omia hermoja ei paranisi menettää vaikka eteen tulisi mitä. Samoin uhma- kuten teini-ikäisenkin kanssa taistelu on menetetty, jos näyttää että provosoituu. Ei saa näyttää, että v***ttaa, vaikka pari vuotias räkättää täyttä päätä, kun kannat sitä viidettäkymmenettä kertaa takaisin sänkyyn tai kun teini-ikäinen virnuilee ivallisesti ja tokaisee välitunnille taipuessaan, että "no joo joo, ei tarvi hermostuu". hermostuu, menettää pelin. Häviää. Osoittaa ottaneensa jutun henkilökohtaisesti. Menettää hallinnan.

Sitä myös tietää, että parasta olisi välttää tilanteita, joissa vain toinen voi selvitä voittajana. Pitäisi kääntää pukeutumistaistelu tai välitunnille hätistely leikiksi tai antaa lapselle tilaisuus valita itse oikein, ottaa mukaan huumori ja kannustaminen haastamisen ja pakottamisen sijaan. Kun tunkee rimpuilevan lapsen jalan puoliväkisin saappaaseen tai väläyttää jälki-istuntokorttia saadakseen oppilaan tottelemaan, pääsee kyllä määränpäähänsä, mutta on tavallaan hävinnyt taistelun arvovallasta.

Kyllähän sen tietää, mutta aina ei vaan itselle mahda mitään ja pinna palaa.

Jokaisella opettajalla ja vanhemmalla on varmaan ne "herkät" kohdat, ne keinot joilla lapsi saa vanhemman tai opettajan hermostumaan ihan varmasti. Valitettavasti sekä omat lapset, että omat oppilaat ovat erittäin nopeita oppimaan ne keinot ulkoa. Oppivat mitä kannattaa tai ei kannata tehdä, että aikuinen suuttuu. Ja osaavat käyttää sitä hyödyksi niin hyvässä kuin pahassa.

Tunnustusten vuoro siis.

Minun hermooni osuu kaikkein pahiten ylimielinen asenne.

En ota itseeni suoraa kiukuttelua, pahan mielen purkamista, levotonta tottelemattomuutta, sääntöjen kiertämistä tai muuta sellaista. Minut saa raivostumaan ylimielinen ja välinpitämätön asenne. Ne hetket, kun ensin huomautan jostakin jutusta - häiritsemisestä, kiusaamisesta ihan mistä vaan - ja saan vastaukseksi olankohautuksen tai silmien pyöräytyksen säestämän "aha, oliks jotain muuta?" tai "älä ny jaksa" tai "ei kiinnosta".

En edes osaa selittää miksi sellainen ylimielisyys ja välinpitämättömyys ärsyttää niin hirveästi. Tai siis, totta kai se ärsyttää, mutta että niin paljon, että pinna paukkuu melkein joka kerta. Tavallaan taidan ottaa sen asenteen henkilökohtaisesti: "SINÄ et minua määrää" tai "ihan sama mitä SINÄ sanot", vaikka todennäköisesti lapsella on kyse silloin vaan pyrkimyksestä säilyttää kasvot hankalassa tilanteessa osoittamalla halveksuntaa sekä sääntöjä, että niiden edustajaa vastaan.

Silti kuohuu. Minusta vanhemmalle ei puhuta niin, opettajalle ei puhuta niin, siinä tilanteessa ei puhuta niin. Jos rikkoo sääntöjä, pitäisi osata ottaa vastaan myös ne seuraukset, nuhteet tai muut, jotka sitä seuraavat. Turha isottelu ei siinä tilanteessa auta yhtään. Vastaapa poliisille ylinopeudesta pysäyttämisen jälkeen "joo joo oliks muuta" ja katsopa millainen reaktio sillä on.

Tiedän kyllä. Parasta olisi esittää ne nuhteet niin, ettei oppilaan tarvitse pelätä kasvojen menettämistä muiden edessä. Parasta olisi ymmärtää tilanteessa heti, ettei asenne välttämättä ole varsinaisesti minua kohtaan osoitettu, vaan minä vaan satun edustamaan sitä tahoa, jota kohtaan se asenne sieltä puskee läpi. Aina ei kuitenkaan voi tilannetta valita tai muokata mieleisekseen eikä minusta ole oikein antaa sopimattoman asenteen mennä läpi pelkällä olankohautuksellakaan, se olisi karhunpalvelus sekä minulle että oppilaalle.

Kun vaan oppisi pitämään omat hermot kurissa silloinkin, kun se on kaikkein vaikeinta...