sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Koulumallien päivittelyä :)

Kirjoitin kilometrin mittaisen vastauskommentin koulun päivittämisjuttuun ja päätin sitten, että ehkä parempi onkin jatkaa ajatusta ihan omassa tekstissään. Minusta tämä on äärimmäisen kiinnostava aihe, koska se herättää niin paljon reaktioita puolesta ja vastaan.

Kuten yksi kommentoijista, minäkin olen aina pitänyt koulusta - ihan sellaisena kuin se on. Toisaalta en ole koskaan ollut muunlaisessa koulussa, joten vertailu on vähän sellainen "näin on paras, koska meillä on aina tehty näin" -argumentti, jonka monet uudistushaluiset varmaan omilta työpaikoiltaan tunnistavat. Vaikeinta ehkä onkin usein antaa uusille ajatuksille mahdollisuus ja pyrkiä eroon siitä tutusta ja turvallisesta, tai antaa ainakin mahdollisuus sille uudelle. (Tai no, "uudelle", John Deweyhän esitti aika saman suuntaisia ajatuksia jo vuosisadan alussa, joten ajatukset sinänsä eivät ole kovinkaan uusia...)


Seuraava luonnollinen vastareaktio lienee tässä oppilaan vapautta ja vastuutta korostavassa ajattelussa se, ovatko kaikki oppilaat valmiita ottamaan sitä vastuuta itselleen. Varmastikaan eivät. Eivät ainakaan ihan siinä määrin, kuin SVS:n kaltainen koulumuoto vaatisi. Eivätkä ainakaan kylmiltään. Enkä minäkään ihan täyteen vapauteen olisi suomalaisia koululaisia laskemassa. Kyllä yhteiskunnalla on oltava jonkinlainen "tae" siitä, että tarpeelliset asiat (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) tulevat käsitellyiksi oppivelvollisuuden aikana. Mutta toisaalta haluaisin myös kysyä opettaako nykyinen koulusysteemi ottamaan vastuuta omasta oppimisesta? Minusta koulu tällä hetkellä opettaa eniten oppilaille miten tullaan opetetuksi sen sijaan, että koulu opettaisi miten asioita voi itse oppia. Toki meistä iso osa oppii siinä sivussa myös opiskelemaan ja ottamaan selvää, mutta opettajajohtoisuudessa on se vika, että oppilaskin oppii luottamaan opettajaan ylimpänä tiedon tasona sen sijaan, että oppisi etsimään, arvioimaan ja muokkaamaan tietoa itse.


Edellisessä kirjoituksessa sanoin kärjistetysti luku- ja laskutaidon riittävän mielestäni peruskoulun oppimääräksi. Ihan niin en tietenkään sitä tarkoittanut. Toki koulun pitää säilyttää se yleissivistävä merkityksensä: kaikilla pitää olla perustiedot historiasta, biologiasta, maantiedosta jne. Mutta olen myös sitä mieltä, että yleissivistykseen riittäisi hieman vähempikin yksityiskohtaisuus kuin mitä peruskoulu nyt sisältää ja perusasioihin tutustumisen ei tarvitsisi minusta sisältää ulkoaoppimisen pakkoa monessakaan aineessa. Eli en niinkään olisi muuttamassa peruskoulun oppimäärää pelkästään valinnaisiksi aineiksi, vaan palauttaisin oppimäärän oikeasti perusasioihin ja vaihtaisin nykyisen koesysteemin enemmän projektiluontoiseen suuntaan. Se vastaisi enemmän oikeaa elämää, kuin ulkoa yksityiskohtien opettelu ja kokeella testaaminen. Itse tehdessä ja selvittäessä asioita oppiminen on yleensä sitä paitsi tehokkaampaa kuin vaan muita kuunnellessa. Itse esimerkiksi muistan edelleen yksityiskohtia yhdestä yläasteella tehdystä englannin syventävän kurssin projektista, vaikka en muista edes varmuudella minkä nimistä kirjasarjaa käytimme kolme vuotta.

Kaikille oppilaille ei silti vapaampikaan tai omaa vastuuta painottavampi koulutyyppi sopisi. Mikään koulusysteemi ei varmasti poista sitä, että aina tulee olemaan niitä, joiden elämässä koululla ei ole mitään sijaa - oli koulu millainen tahansa. Silti uskon, että koulu, jossa opetus heti pienestä alkaen ottaisi paremmin huomioon lapsen kiinnostuksen kohteet ja omat vahvuudet ja sopivimmat työskentelytavat saattaisi vähentää niiden joukkoa, jotka päättävät kapinoida nykykoulun ulkoiseen pakkoon perustuvaa aiheiden ja työtapojen valikoimaa vastaan. Yliyksinkertaisena esimerkkinä en itse koskaan koulussa pitänyt luistelutunneista yhtä paljon kuin silloin kun itse sai valita menikö hiihtämään vai luistelemaan. Silloin luistelu tuntui voitolta, vaikka se normaalisti olikin minusta suunnilleen yhtä hirveää kuin hiihtäminen.

Oikeasti en siis todellakaan luopuisi oppiaineiden pakollisuudesta, en opettajavetoisista tunneista, en laskisi perusopetusta pelkän kiinnostuksen ja huvittamisen varaan. Mutta voisin tehdä muuten suuriakin muutoksia.

Voisin mielelläni karsia ops:ia raa'alla kädellä ja purkaa sitä ikuista ja ainaista kiirettä kaikissa oppiaineissa, kun on pakko vielä ehtiä tuo ja tämä. Vapauttaisin enemmän aikaa ja lahjoittaisin enemmän resursseja oppiaineiden rajat ylittäviin projekteihin ja opiskelumuotoihin, joissa oppilas oppisi paremmin ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, joissa oppilaalla olisi enemmän valtaa päättää oppiaineen sisällä mikä häntä kiinnostaa. Opettaisin oppilaat luottamaan itseensä tiedon etsijöinä, arvioijina ja käsittelijöinä sen sijaan, että opettaisin heidät luottamaan sokeasti oppikirjaan ja opettajaan. Parhaimmillaan koulu voisi silloin toimia kuin merenranta lähistöllä asuville lapsille: paikkana, joka tarjoaa innostusta ja motivaatiota, syyn opetella jotakin uutta, tukea ja apua oppimiseen sekä kannustusta ja palkintona uusia mielekkäitä taitoja ja halun  ja uskon omiin mahdollisuuksiin oppia lisää.

Koska tämä kaikki pohdinta liikkuu aika filosofisissa sfääreissä ja koska koulu nykyisellään on mitä on, tiedän hyvin että suuria muutoksia ei välttämättä mihinkään suuntaan ole tulossa ja että kaikki muutokset mitä oman opetuksen kautta tahtoo ottaa käyttöön, vaativat paljon työtä opettajalta projekteihin ja vastuun kantamiseen tottumattomien oppilaiden kanssa sekä arviointisysteemin kanssa, joka mielellään tahtoo asettaa oppilaat rinnakkain arvioitaviksi. Silti tämä on minusta inspiroiva teema. Pohdiskelin olisiko englanninopetusta mahdollista toteuttaa niin, ettei antaisikaan oppikirjan sanella rytmiä ja suuntaa, vaan käyttäisi oppikirjaa lähdeteoksena? Olisiko syytä käyttää enemmän aikaa opiskelutekniikoiden hiomiseen? Olisiko annettava oppilaille enemmän vapautta valita aiheiden kesken ja toisaalta totutettava heitä myös vastuun kantamiseen projektien ja sellaisten kautta? No, ainakin minulla on tässä tämä vuosi aikaa miettiä uraauurtavia suunnitelmia siihen, kun taas palaan töihin äitiyslomilta :D


4 kommenttia:

  1. Hienoja ajatuksia ja periaatteessa toteuttamiskelpoisia, mutta kuten mainitsitkin, uhkana on juuri se, mitä se vaatii siltä yhdeltä (tai kahdelta tai ainakin pienenpieneltä joukolta) opettajalta: oppilaat (yleisesti) eivät osaa kantaa vaadittavaa vastuuta ja opettaja joutuu äärimmäisen työn äärelle kääntäessään totuttua kaavaa nurinpäin!

    Itsekin olisin valmis karsimaan OPS:ia reippaasti; se on täynnä nippelitietoa aineessa kuin aineessa. Toisaalta jonkinasteinen ulkoaopettelu kehittää aivoja ja muistia, joten en täysin tyrmää ulkoaopetteluakaan. 80-luvulla oppeteltiin paljon ulkoa ja niinpä ne kielten sanatkin opittiin opettelemaan helpommin (oli jo kolmosella hallussa yksi tapa, se pänttääminen), mutta nykyään lapset eivät juuri koulussa harjoita tuota osaa aivoistaan!

    VastaaPoista
  2. Eihän ulkoaopettelua kokonaan millään voi poistaa eikä pidäkään. Varsinkin juuri kielissä ja vaikka matikassa (kertotaulut jne) on osattava asioita ulkoa. Ei kieltä voi käyttää jos ei muista ulkoa sanoja ja niiden taivutusmuotoja jne. Lähinnä tarkoitin sitä, että kun suunnilleen kaikissa aineissa vallitseva opetustyyli on se, että ensin opettaja opettaa ja sitten kokeella testataan mitä oppilas asiasta muistaa, niin minusta se ei aina ole se paras tapa oppia. Silloin oppilas juuttuu helposti jankkaamaan yksityiskohtia: opettelee ulkoa vuosilukuja, nimiä, paikkoja, vientituotteita tai mitä nyt ikinä. Eli käyttää eniten energiaa siihen, mihin sitä kannattaisi vähiten käyttää, koska kaikki nämä on juuri niitä asioita, jotka voi ihan hyvin tarkistaa, kun niitä tarvitsee. Jos opetustavoilla ja arviointimenetelmillä jne voisi ohjata oppilasta ymmärtämään ja muistamaan suurempia kokonaisuuksia, asioiden suhteita ja semmoisia, olisi oppiminen minusta paljon mielekkäämpää.

    VastaaPoista
  3. Mitkä oppiaineet ovat kuvaamasi mukaisia (mahdollisesti riippuen tietysti opettajasta)? Että opettaja opettaa ja oppilas kokeessa muistaa. Näitä ovat reaaliaineet: historia, uskonto, biologia, terveystieto ja maantieto. Ehkä myös osittain kemia. Sen sijaan kielet ja matematiikka ja fysiikka ovat käsittääkseni enemmän oivaltamista, laskemista, puhumista, omaa kirjoittamista ja harjoittelua - äidinkieli ainakin on lähinnä omaa tuottamista (paitsi kielioppi, jota opetamme nykyisin suurimmaksi osaksi vain vieraitten kielten takia), liikunta, musiikki, tekninen/tekstiilityö, kuvataide, kotitalous omaa tekemistä. Eli siis päivittämistä tarvitsevat lähinnä reaaliaineet... Onneksi oppilaat ovat itse tämän oivaltaneet ja esim. havainneet, että ilmansuuntia on ihan turha opetella ulkoa, kun aina voi jostain tarkistaa, onko Ruotsi idässä vai lännessä, mikäli nyt sattuisi tällaista turhaa tietoa tarvitsemaan. Samoin voi vallan hyvin tarkistaa, onko Suomi ennen itsenäisyyttä kuulunut Norjaan vai Saksaan.

    VastaaPoista
  4. Onpa hauskaa, että joku yrittää härnätä oikein kärjistämällä :)

    No, vastaan silti lyhyesti. Kaikissa aineissa on jotain juttuja, jotka pitää vaan opetella ulkoa ja nuo ilmansuunnat on niistä todella hyvä esimerkki. Toki oppiaineissa on eroja sen suhteen miten paljon ja millaisia asioita kannattaa osata ulkoa, mutta ei kokonaisia oppiaineita ihan noin voi jaotella. Vaikka luulenpa että anonyymi sen hyvin itsekin tiesi ;)

    Eikä osaaminen ja muistaminen ole minusta sama kuin ulkoaopettelu. Tietenkin minusta koulussa pitääkin pyrkiä oppimiseen ja asioiden muistamiseen, mutta aina siihen ei ole paras keino se ulkoaopettelu. Toki silläkin eteenpäin jossain määrin pääsee. Voi vaikkapa opetella ensimmäisen maailmansodan syyt ja päivämäärät ja vuosiluvut ulkoa tai voi opetella SPOTPA-säännön, mutta jos ne syyt eivät koskaan oppilaan mielessä laajene listan ulkopuolelle tai sitä SPOTPA-sääntöä ei opi soveltamaan, menee työ hukkaan. Niinpä sodan syttymissyyt kun oppii ymmärtämään historiallisessa kontekstissa eikä listana, ne myös muistaa paremmin ja ne tarkat päivämäärät voi aina tarkistaa tarvittaessa. Tähän ei tavallinen opeta-testaa-arvioi -menetelmä ole ihan paras.

    Kielissä minusta tästä toimii esimerkkinä ainekirjoitus, joka on minusta ilman oikeutta käyttää sanastoja ihan tyhmää. Oppilaat panikoivat kun eivät muista tuttujakaan sanoja ja tekeminen takkuaa siksi. Kun sanastoja saa käyttää apuna, voi sieltä tarkistaa tarvitsemansa sanan tai taulukosta taivutusmuodon. Ja näinhän oikeassa elämässäkin me toimimme. Lupa käyttää sanakirjaa tai oppikirjaa aineessa ei tee kenestäkään hyvää englannissa, jos ei sitä valmiiksi jo ole. Se vaan helpottaa stressiä ja painetta osata ulkoa pieniä yksityiskohtia kokonaisuuksien hinnalla. Se myös opettaa käyttämään näitä apuvälineitä hyödyksi!

    VastaaPoista