Alakoulu, yläkoulu vai lukio?

"On se varmasti aikamoista siellä teinien kanssa...!"
"Ootko sä ajatellut lukioon siirtyä opettamaan?"
"Kyllä se varmaan on aika rankkaa nykypäivänä yläasteella opettaa!"
Tai niin kuin elokuvasta Bad Teacher: "Mitä pitää mennä ihmisen elämässä pieleen, että päätyy yläasteen (liikunnan) opettajaksi?"

Yläkoulun opettaja saa aina perustella ja puolustella työtään yläkoulun opettajana. Eikä kukaan koskaan tunnu uskovan, kun vakuuttaa, että se on oikeastaan pohjimmiltaan ihan mukavaa hommaa.

Myönnän kyllä, etten aina ole ollut samaa mieltä. Ennen ensimmäistäkään kunnon työkokemusta opettajan olin jo varma, että yläkoulu on pahin paikka ja lukion lehtoriksi pitää pyrkiä. Mielipiteeni vaihtui tosin aika nopeasti, kun pääsin oikeasti opettamaan eri-ikäisiä lapsia.

Alakoulussa lapset on lapsia ja tunneilla voi leikkiä ja piirtää ja laulaa. Pienet lapset ovat myös herttaisen innoissaan englanninopiskelusta. Heidän mielialansa on helppo lukea ilmeestä: naamasta näkyy kun osataan ja ymmärretään ja toisaalta myös se kun ollaan ihan pihalla. Pienet lapset voivat tietysti olla levottomia, mutta se on pääasiassa sellaista luontaista levottomuutta. 10-vuotias ei aina edes itse huomaa kävelevänsä toiselle puolelle luokkaa, ei se sitä yleensä pahuuttaan tee. Häiriöt luokassa eivät ole tarkoituksellista häiritsemistä, vaan fyysisiä reaktioita väsymykseen, turhautumiseen tai kyllästymiseen.

Alakoulussa kaiken joutuu kuitenkin opettamaan kädestäpitäen. Miten sanoja opetellaan? Mitä tarkoittaa kun kappale suomennetaan? Miten se G kirjoitettiinkaan. Kaiken joutuu toistamaan ainakin 10 kertaa, eri sanoin ja uudestaan ja taas eri tavalla ja taas uudestaan. Sitten se pitää vielä erikseen selittää Matille ja vielä toisen kerran Villelle.

Lukiossa opettamisessa olisi tietysti se hyvä puoli, että siellä voisi keskustella oikeasti mielenkiintoisista aiheista, käyttää paremmin autenttisia materiaaleja, toteuttaa kunninhimoisempia projekteja. Eikä vaan voisi, vaan myös pitäisi. Siis jotta olisi hyvä opettaja. Sillä oppilaat pitäisi johdatella ajattelemaan itse (taito jota harva tuntuu oppivan ennen kuin täyttää suunnilleen 30).  Mutta. Lukio on alusta asti kirjoituksiin valmistautumista. Oikeastaan millään muulla ei lukiossa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja ne itse kirjoitukset on ihan kauhea stressin aihe myös opettajille: valvontoja, korjaamista, arvostelua - osaanko antaa oikeat pisteet? - ja niin edelleen.

Entäs oppilaat sitten? Yhdeksässä vuodessa oppilaat oppivat sen, ettei luokassa kannata näyttää innostustaan, ymmärtämistä tai ainakaan sitä, ettei ymmärrä. Ainut hyväksyttävä tunteen ilmaus luokassa on kuolettavaa tylsistymistä ilmaiseva tyhjä tuijotus. Että se siitä innostavasta keskustelusta ja mielenkiintoisista projekteista.

Siksi yläkoulu on mukava välimuoto. Oppilaita ei vielä puserreta samalla tavalla yo-koemuottiin, vaan tavoite on, että kaikki oppisivat jotain. Opettaja saa opettaa ihan perinteiselläkin tavalla ja oppilaista vielä suureksi osaksi näkyy, kun joku kiinnostaa tai ei kiinnosta. Opettajille on hyvät perusmateriaalit ja työnmäärää ja ajankohtaa on  helpompi itse määrätä. Eikä ne oppilaat ole niin kamalia, kuin usein annetaan ymmärtää. Päin vastoin. Suurin osa teineistä on ihan äärimmäisen mukavia, vaikkei aina innokkaimpia oppijoita. Mutta se on pelin henki. Kaikkea ei vaan voi saada :)