torstai 20. joulukuuta 2012

Kun maas' on hanki ja järvet jäässä...

Minun oli tarkoitus mennä tänään vierailemaan koulun joulujuhlassa, vaikka olenkin jo lomalaisena itse, mutta en sitten yksinkertaisesti jaksanut. Autossa istuminen ja ylipäänsä jaloillaan oleminen ei ole ihan herkkua ollut viime päivinä, joten jäin kotiin.

Vähän se silti harmittaa. Tykkään kovasti koulun juhlista ja nimenomaan joulu- ja kevätjuhlista. Muut juhlat ovat minusta vähän turhia :)

Varmaan noihin juhliin sekoittuu hieman nostalgiaa, helpotusta siitä, kun lukukausi on saatu päätökseen, innostusta alkavasta lomasta, jännitystä todistuksista, tulevan odotusta ja semmoista. Muistan itse asiassa aika paljonkin yksityiskohtia koulun juhlista siltä ajalta, kun olin itse vielä oppilas. Ja lähinnä juuri sen tunnelman: juhlallisen, iloisen ja odottavan. Siksi olisin ehkä tahtonut mennäkin käymään koululla tänään.

Nyt toivottelen kaikille oikein rauhaisaa joulua ja ihanaa lomaa! Ensi vuonna taas jatketaan uusin kujein :)

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Koulumallien päivittelyä :)

Kirjoitin kilometrin mittaisen vastauskommentin koulun päivittämisjuttuun ja päätin sitten, että ehkä parempi onkin jatkaa ajatusta ihan omassa tekstissään. Minusta tämä on äärimmäisen kiinnostava aihe, koska se herättää niin paljon reaktioita puolesta ja vastaan.

Kuten yksi kommentoijista, minäkin olen aina pitänyt koulusta - ihan sellaisena kuin se on. Toisaalta en ole koskaan ollut muunlaisessa koulussa, joten vertailu on vähän sellainen "näin on paras, koska meillä on aina tehty näin" -argumentti, jonka monet uudistushaluiset varmaan omilta työpaikoiltaan tunnistavat. Vaikeinta ehkä onkin usein antaa uusille ajatuksille mahdollisuus ja pyrkiä eroon siitä tutusta ja turvallisesta, tai antaa ainakin mahdollisuus sille uudelle. (Tai no, "uudelle", John Deweyhän esitti aika saman suuntaisia ajatuksia jo vuosisadan alussa, joten ajatukset sinänsä eivät ole kovinkaan uusia...)


Seuraava luonnollinen vastareaktio lienee tässä oppilaan vapautta ja vastuutta korostavassa ajattelussa se, ovatko kaikki oppilaat valmiita ottamaan sitä vastuuta itselleen. Varmastikaan eivät. Eivät ainakaan ihan siinä määrin, kuin SVS:n kaltainen koulumuoto vaatisi. Eivätkä ainakaan kylmiltään. Enkä minäkään ihan täyteen vapauteen olisi suomalaisia koululaisia laskemassa. Kyllä yhteiskunnalla on oltava jonkinlainen "tae" siitä, että tarpeelliset asiat (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) tulevat käsitellyiksi oppivelvollisuuden aikana. Mutta toisaalta haluaisin myös kysyä opettaako nykyinen koulusysteemi ottamaan vastuuta omasta oppimisesta? Minusta koulu tällä hetkellä opettaa eniten oppilaille miten tullaan opetetuksi sen sijaan, että koulu opettaisi miten asioita voi itse oppia. Toki meistä iso osa oppii siinä sivussa myös opiskelemaan ja ottamaan selvää, mutta opettajajohtoisuudessa on se vika, että oppilaskin oppii luottamaan opettajaan ylimpänä tiedon tasona sen sijaan, että oppisi etsimään, arvioimaan ja muokkaamaan tietoa itse.


Edellisessä kirjoituksessa sanoin kärjistetysti luku- ja laskutaidon riittävän mielestäni peruskoulun oppimääräksi. Ihan niin en tietenkään sitä tarkoittanut. Toki koulun pitää säilyttää se yleissivistävä merkityksensä: kaikilla pitää olla perustiedot historiasta, biologiasta, maantiedosta jne. Mutta olen myös sitä mieltä, että yleissivistykseen riittäisi hieman vähempikin yksityiskohtaisuus kuin mitä peruskoulu nyt sisältää ja perusasioihin tutustumisen ei tarvitsisi minusta sisältää ulkoaoppimisen pakkoa monessakaan aineessa. Eli en niinkään olisi muuttamassa peruskoulun oppimäärää pelkästään valinnaisiksi aineiksi, vaan palauttaisin oppimäärän oikeasti perusasioihin ja vaihtaisin nykyisen koesysteemin enemmän projektiluontoiseen suuntaan. Se vastaisi enemmän oikeaa elämää, kuin ulkoa yksityiskohtien opettelu ja kokeella testaaminen. Itse tehdessä ja selvittäessä asioita oppiminen on yleensä sitä paitsi tehokkaampaa kuin vaan muita kuunnellessa. Itse esimerkiksi muistan edelleen yksityiskohtia yhdestä yläasteella tehdystä englannin syventävän kurssin projektista, vaikka en muista edes varmuudella minkä nimistä kirjasarjaa käytimme kolme vuotta.

Kaikille oppilaille ei silti vapaampikaan tai omaa vastuuta painottavampi koulutyyppi sopisi. Mikään koulusysteemi ei varmasti poista sitä, että aina tulee olemaan niitä, joiden elämässä koululla ei ole mitään sijaa - oli koulu millainen tahansa. Silti uskon, että koulu, jossa opetus heti pienestä alkaen ottaisi paremmin huomioon lapsen kiinnostuksen kohteet ja omat vahvuudet ja sopivimmat työskentelytavat saattaisi vähentää niiden joukkoa, jotka päättävät kapinoida nykykoulun ulkoiseen pakkoon perustuvaa aiheiden ja työtapojen valikoimaa vastaan. Yliyksinkertaisena esimerkkinä en itse koskaan koulussa pitänyt luistelutunneista yhtä paljon kuin silloin kun itse sai valita menikö hiihtämään vai luistelemaan. Silloin luistelu tuntui voitolta, vaikka se normaalisti olikin minusta suunnilleen yhtä hirveää kuin hiihtäminen.

Oikeasti en siis todellakaan luopuisi oppiaineiden pakollisuudesta, en opettajavetoisista tunneista, en laskisi perusopetusta pelkän kiinnostuksen ja huvittamisen varaan. Mutta voisin tehdä muuten suuriakin muutoksia.

Voisin mielelläni karsia ops:ia raa'alla kädellä ja purkaa sitä ikuista ja ainaista kiirettä kaikissa oppiaineissa, kun on pakko vielä ehtiä tuo ja tämä. Vapauttaisin enemmän aikaa ja lahjoittaisin enemmän resursseja oppiaineiden rajat ylittäviin projekteihin ja opiskelumuotoihin, joissa oppilas oppisi paremmin ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, joissa oppilaalla olisi enemmän valtaa päättää oppiaineen sisällä mikä häntä kiinnostaa. Opettaisin oppilaat luottamaan itseensä tiedon etsijöinä, arvioijina ja käsittelijöinä sen sijaan, että opettaisin heidät luottamaan sokeasti oppikirjaan ja opettajaan. Parhaimmillaan koulu voisi silloin toimia kuin merenranta lähistöllä asuville lapsille: paikkana, joka tarjoaa innostusta ja motivaatiota, syyn opetella jotakin uutta, tukea ja apua oppimiseen sekä kannustusta ja palkintona uusia mielekkäitä taitoja ja halun  ja uskon omiin mahdollisuuksiin oppia lisää.

Koska tämä kaikki pohdinta liikkuu aika filosofisissa sfääreissä ja koska koulu nykyisellään on mitä on, tiedän hyvin että suuria muutoksia ei välttämättä mihinkään suuntaan ole tulossa ja että kaikki muutokset mitä oman opetuksen kautta tahtoo ottaa käyttöön, vaativat paljon työtä opettajalta projekteihin ja vastuun kantamiseen tottumattomien oppilaiden kanssa sekä arviointisysteemin kanssa, joka mielellään tahtoo asettaa oppilaat rinnakkain arvioitaviksi. Silti tämä on minusta inspiroiva teema. Pohdiskelin olisiko englanninopetusta mahdollista toteuttaa niin, ettei antaisikaan oppikirjan sanella rytmiä ja suuntaa, vaan käyttäisi oppikirjaa lähdeteoksena? Olisiko syytä käyttää enemmän aikaa opiskelutekniikoiden hiomiseen? Olisiko annettava oppilaille enemmän vapautta valita aiheiden kesken ja toisaalta totutettava heitä myös vastuun kantamiseen projektien ja sellaisten kautta? No, ainakin minulla on tässä tämä vuosi aikaa miettiä uraauurtavia suunnitelmia siihen, kun taas palaan töihin äitiyslomilta :D


maanantai 10. joulukuuta 2012

Välirauha taistelussa työrauhan puolesta

Aloitin syksyn alussa taistelun työrauhan puolesta valvontaluokassani. Tartuin härkää sarvista ja otin heti järeämmät aseet käyttöön. Kirjoitimme luokan käytössäännöt. Otin yhteyttä koteihin ja jatkoin yhteydenpitoa pitkin syksyä lähinnä wilmaviestien kautta. Muutos oli hidasta, mutta haluan uskoa, että hieman jotain edistystä saimme aikaan.

Mitä sitten kaikesta tästä jäi vajaassa syyslukukaudessa käteen? Mikä muuttui?

Ensinnäkin kävi ilmi, että suurin osa luokan oppilaista ei ollut koskaan tajunnut heidän oman käytöksensä häiritsevän työrauhaa. Luokan oppilaat mielsivät työrauhan häirinnäksi ainoastaan tarkoituksellisen huutelun, protestoinnin, opettajan ärsyttämisen eli käytöksen, jota luokalle viimeisimmäksi tullut poika harrasti. Muut oppilaat eivät olleet ymmärtäneet, että kaverille juttelu kesken tunnin, yleinen naureskelu ja kommentointi voivat olla ihan yhtä häiritseviä. Ongelma oli siis suurimman osan mielestä jossain muualla kuin heissä itsessään.

Vanhemmat, joiden ensisijainen tietolähde oli tietysti oma lapsi, kuvittelivat kärjistetysti niin, että luokka on pullollaan kilttejä ja hiljaisia oppilaita, joita terrorisoi yksi poika. Samat vanhemmat olivat yllättyneitä, järkyttyneitä, loukkaantuneita sekä toisaalta kiitollisia ja erittäin yhteistyöhaluisia, kun aloin selvittää luokan kokonaistilannetta ja työrauhaongelmien syitä. "Siis meidän poikako?" "Me ollaan ymmärretty että se on vaan se uusi poika!" "Miksi kilttien lasten täytyy alistua tälläisiin saarnoihin? Eikö se häirikkö pitäisi siirtää tarkkikselle?"

Lopulta sinnikäs viestien lähettely ja yhteydenotot minun puoleltani saivat aikaan sen, että luokan vanhemmista ehdottomasti suurin osa käy Wilmassa viikottain. Yhteydenotot vanhemmilta minuun muissakin asioissa lisääntyivät selvästi kevääseen verrattuna. Vanhempainillassa vanhemmat olivat tyytyväisiä tiuhaan tiedottamiseen. "Tilannehan voikin olla koululla ihan erilainen kuin mitä on kuvitellut!"

Luokassa aloitin puolessa välissä syksyä pysäyttää tilanteita. "Huomaatteko mitä juuri tapahtui? Käskin teitä kolmea lopettamaan juttelun ja sen sijaan, että luokassa olisi tullut hiljaista, sinä sieltä kommentoit tilannetta, vaikkei moitteet edes koskeneet sinua ja te aloitte nauraa kommentille, jonka jälkeen koko luokka alkoi kommentoida ja jutella." "Hei! Tämä on nyt juuri sellainen tilanne, mistä olen teille sanonut, että teidän pitää opetella rauhoittumaan nopeammin. Olen nyt kolme kertaa sanonut, että keskustelut on lopetettava ja keskityttävä siihen omaan tehtävään ja silti puolet luokasta juttelee vielä."

Valaisevaa oli, kun kysyin nimettömänä luokalta kommentteja työrauhaan ja suurin osa luokasta vastasi kyselyssä, että heidän oma osuutensa työrauhaan oli, että he joskus juttelevat lähellä istuvien kanssa, mutta tarkoitus ei ole häiritä. Kerroin tämän tuloksen luokalle ja kysyin, että mitähän tämä mahtaa kertoa työrauhaongelmien syistä. Pienen johdattelun jälkeen loppupäätelmä taisi olla, että vaikkei ole tarkoitus häiritä, niin ehkä se silti voi häiritä, jos moni juttelee samaan aikaan.

Kaiken kaikkiaan luokanvalvontaluokkani on ihan huippuluokka. Sanavalmiita, helposti innostuvia, huumorintajuisia, aktiivisia ja mukavia oppilaita. Muutosta parempaan tapahtui ainakin minun tunneillani ja ainakin opettajainhuoneessa valitukset minun luokastani vähenivät syksyn myötä. Se yksi "häirikkö" rauhoittui hieman melko kovienkien otteiden seurauksena (joista en ala sen kummemmin kirjoittelemaan) - fiksuna poikana hänkin taisi tajuta, että joidenkin asioiden kanssa ei kannata liikaa venyttää onneaan. Muu luokka rauhoittui tunneilla, vaikka levottomiakin päiviä tietysti aina sattui eteen välillä. Luokasta tuli myös kohteliaampi kuin ennen. Tervehdykset kaikuivat käytävissäkin vastaan tullessa. Ikävähän tässä ihan tulee heitä vuoden poissaolon aikana! :)

tiistai 4. joulukuuta 2012

Päivitettäisiinkö koulu?

Opettajakavereiden kesken levisi Facebookissa tuossa vähän aikaa sitten tämä Jani Kaaron kolumni, jota kommentoitiin puolin ja toisin aika vilkkaasti, kuka puolesta ja kuka vastaan.

Minusta jutussa on ehdoton pointti. Ihminen oppii tehokkaimmin ja pysyvimmin asioita, joita hän haluaa oppia. Etenkin lapset. Ja etenkin sellaiset lapset, joita on pienestä asti kannustettu ottamaan selvää niistä asioista, joista on kiinnostunut. Olen siitäkin samaa mieltä, että nykyinen koulusysteemi passivoi lapsia ja he oppivat tulemaan opetetuksi sen sijaan, että he oppisivat oppimaan.

Olen myös sitä mieltä, että hyvin hyvin suuri osa kaikesta siitä tiedosta, mitä koulussa opetetaan on loppujen lopuksi turhaa. Turhaa siis siinä mielessä, että ensinnäkin iso osa oppilaista ei opi sitä mitä heille opetetaan. Toiseksi he unohtavat aikuisikään mennessä suuren osan siitä, mitä ovat joskus oppineet. Kolmanneksi, isoa osaa siitä tiedosta, jonka he muistavat vielä aikuisinakin, he eivät oikeasti koskaan tarvitse. Tai jos tarvitsevat, heillä olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä asianmukaisista tiedonhakutaidoista, kuin pitkän ja raskaan kouluputken melko sattumanvaraisista lopputuloksista. Toki on jotain perustaitoja ja ehkä perustietoja, mitä kaikilla pitäisi kouluvuosien jälkeen hallussaan olla, mutta ehken nyt hairahdu sille sivupolulle, että alkaisin pohtia mitä ne mahtavat olla. Luku-, kirjoitus- ja laskutaidolla pärjäisi jo aika pitkälle kuitenkin. Ja rehellisesti sanottuna sellaisiakin ihmisiä on, joille tuskin muuta koulusta nytkään jää käteen.

Ensimmäinen vasta-argumentti, joka mieleeni pulpahtaa on silti juuri tuo, johon tavallaan jo vastasinkin. Entä jos kaikki eivät vaan kiinnostu kaikesta (tai jostain tai mistään) niin että eivät sitä koskaan opi. Vieras kieli voisi olla tällainen esimerkki. Mitä aiemmin kielen oppiminen alkaa, sitä parempia oppimistulokset yleensä ovat. Entä jos lapset eivät kielistä kiinnostu eivätkä niitä koskaan sitten koulussa opettelisi. Jo kirjoittaessani tuota olen valmis kumoamaan ainakin englannin osalta koko argumentin, sillä iso osa lapsista kiinnostuu nykyään englannista jo paljon paljon ennen kuin se kolmannella luokalla alkaa. Ja harmittavan ison osan innostus lopahtaa koulun kieltentunneilla, koska kielenoppiminen "koulun tavalla" on paljon hankalampaa, tylsempää ja työläämpää, kuin peleistä, netistä ja telkkarista oppimalla. Toinen vastaus onkin jo yllä. Ehkei siitä olisi kovin paljon haittaa, jos lapsi ei koskaan oppisi trigonometrisiä funktioita tai Etelä-Amerikan valtioita, jos lapsi oppisi sen sijaan miten nämäkin tiedot voisi saada selville, jos niitä joskus tarvitsee?

Toinen ihan hyvä vasta-argumentti on minusta se, että jossain määrin pitää lapsien oppia koulussa myös sitä, että aina ei kaikessa saa valita oman päänsä mukaan ja että joskus on siedettävä tylsää ja sillä hetkellä turhan tuntuista toimintaa. Huvipuistossa kesätöissä ollessa oli pakko sietää tylsiä kylmiä ja sateisia päiviä yksinään laitekopissa, jos tahtoi nauttia aurinkoisista päivistä, väenpaljoudesta ja nuoresta työporukasta. Koulussa on siedettävä tylsää bilsaa, jos tahtoo nauttia kivasta köksästä. Yhteiskunta ei vaan toimi niin, että kaikista voisi tulla taiteilijoita tai muusikoita tai yrittäjiä. Jonkun on oltava myös siivooja tai kaupankassa. Ja jatko-opinnoissa on kyettävä sietämään sitä, että on opittava myös juttuja, jotka eivät kiinnosta. Ei lääkäri voi sanoa, että "sori, kun mua ei noi vatsajutut kiinnostanu yhtään opiskeluaikana, ni jätin ne opettelematta kokonaan".

Loppujen lopuksi yhteiskunta ei koskaan moiseen valinnanvapauteen taivu, se on ihan varmaa, mutta kolumni on silti minusta inspiroiva. Tylsät opettajajohtoiset tunnit eivät tule mihinkään häviämään jatkossakaan, mutta jospas ne vähenisivät edes hiukan... Mitä nuoremmasta lapset tottuisivat ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja tekemään erilaisia projetktitöitä tms. sitä paremmin ne koulussa sujuisivat ja luulen että oppilaatkin oppisivat enemmän. Miksei englantia voisi opiskella niistä peleistä ja netistä ja telkkarista ja laulunsanoista, jos se parhaiten motivoi?

Toistaiseksi suurimmat haasteet opettajalle onkin juuri oppilaiden tottumattomuus, jolloin opettaja saa tehdä aika paljon töitä, ennen kuin työskentely sujuu edes suunnilleen toivotulla tavalla. Ja sitten toisaalta numeroarvioinnin ja projektien yhteensovittaminen, jossa myös kysytään paljon opettajan työpanosta ja viitseliäisyyttä. Mahdollisuudethan projektiluontoiseen opettamiseen ovat kaikilla käsissä, mutta tiedän etteivät kaikki opettajat viitsi tai jaksa tai ehdi paneutua tarpeeksi toteuttaakseen projektiopetusta. On niin paljon helpompaa opettaa jotain ja sitten testata, että osataanko sitä.