Kahvi on maailman tärkein asia. Tai opettajainhuoneen tärkein asia ainakin. Jopa tärkeämpi kuin sohvat. Tai tietokoneet. Kahvia pitää olla.
Joskus huvittaa miten suurella tarkkuudella kahvinkeittoon koulussa suhtaudutaan. Tiedän, että joissain kouluissa on kahvinkeittovuorot. Toisissa on ehdoton sääntö, että se joka juo viimeisen tipan, keittää seuraavan pannun. Meidän koulussa kahvin keittää se, jonka tekee mieli ja joka ehtii. Systeemi toimii yllättävän hyvin sen epämääräisyydestä huolimatta. Kyllähän se tyhjä pannu itseäkin harmittaa ruokailusta tullessa, mutta Moccamaster on onneksi nopea ja sillä voi ensin laittaa puoli pannua tippumaan toiseen kannuun ja täyden siihen toiseen, jotta ehtii itse juoda sen kupillisen vielä välitunnin aikana siitä tyhjemmästä pannusta, joka tietysti tippuu nopeammin ja muut saavat sitten odotella sitä toista pannua.
Tässä yhtenä päivänä opettajainhuoneen suurin tragedia oli kahvimitan katoaminen kaapista. Mittaa etsittiin monen opettajan voimin. Koulusihteeri haettiin apuun. Mitta löytyi lopulta, kun eräs opettaja palautti mitan lainattuaan sitä omaan luokkaansa tunniksi. Siis oikeasti vain yhdeksi tunniksi. :D
Kahvin tuomisesta on lista, johon ruksitaan tuodut paketit tai suodatinpussit. Meillä on myös kirjoittamaton sääntö siitä, että kahveista kelpaa JuhlaMokka ja KultaKatriina. Joku on joskus tuonut kaappiin paketin Rainbow-kahvia ja siihen ei ole koskettukaan. (Vaikka se on itse asiassa parempaa kuin Kulta Katriina...) Yhdessä toisessa koulussa muistan, että lukuvuoden alussa kerättiin kahvikolehti - kaikki antoivat tietyn summan - ja yksi opettajista sitten haki koko rahalla kahvia ja pusseja.
Ja kahvia juodaan koko ajan. Moni lorauttaa sekaan vettä, ettei kahvi ole liian kuumaa. Makua se ei tietenkään paranna, mutta ehtiipä juoda. Maidon käyttäjille on oma lista, jotta maito ei vaan lopu kaapista kesken. Oman maitovuoron unohtaminen voi olla synneistä pahin, sillä keittäjät eivät tykkää, että ruokalasta haetaan kahvimaitoa.
Ainakin yksi työkavereistani on lopettanut kahvin juomisen töissä sen takia, että siitä tulee tapa ja kahvia tulee helposti juotua päivässä monta kupillista. Minä en ihan suoraan sanottuna aio edes yrittää. Ihana kuppi kahvia aamutuntien välissä tai (ja) ruuan jälkeen tai (ja) hyppytunnilla tai (ja) joskus jopa töitten jälkeen, kun jää tekemään jotain rästihommia on pelastanut monta päivää. (Pullan kanssa tietenkin :)
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
maanantai 27. helmikuuta 2012
Ope sairastaa (töissä)
No niinhän tässä taisi käydä, että se flunssa sai sitten minutkin kiinni. Pahimmat kuumeet vältin (niin kuin aina), mutta olo on aika kehno edelleen. Nyt sitten aletaan arpoa, että mennäkö töihin vai eikö mennä.
Kipeänä ei töihin kannata mennä. Olo on vaan kehnompi ja saattaa tartuttaa taudin eteenpäin tai voi iskeä itselle joku inhottava jälkitauti.
Kotiinkaan ei kannata jäädä ellei ole ihan ihan pakko. Poissaolo tarkoittaa ohjeiden lähettämistä sijaista varten. (Jos siis tahtoo että tunneilla tehdään yhtään mitään aiheeseen liittyvää.) Ja niiden kirjoittaminen vie paljon aikaa, kun kappaleet, sivunumerot, tehtävien numerot, tarkistuskalvot, cd-levyjen paikat jne pitää listata. Samassa ajassa suunnittelee itse pidettäväksi kolminkertaisen määrän tunteja. Sitten kun palaa takaisin töihin, pitää alkaa ihmetellä, että mitä luokissa oikeasti tehtiin ja tekivätkö kaikki ja onko tehtävät tarkistettu ja ketä oli poissa mistäkin ryhmästä, että Wilman saa ajan tasalle ja niin edelleen.
Vaihtoehtona olisi tietenkin olla välittämättä. Kukaan meistä ei ole korvaamaton ja muutama päivä atk-luokassa ilman mitään järkevää tekemistä ei oppilaiden tulevaisuuden uria pilaa. Silti sitä vaan on niin tunnollinen. Niin kiinni omissa aikatauluissaan. Niin innokas kontrolloimaan asioita, ettei vaan osaa jättää asioita oman onnensa nojaan edes pariksi päiväksi.
Uskokaa pois. Todella moni opettaja tulee töihin kipeänä, koska se on se pienempi paha!
Kipeänä ei töihin kannata mennä. Olo on vaan kehnompi ja saattaa tartuttaa taudin eteenpäin tai voi iskeä itselle joku inhottava jälkitauti.
Kotiinkaan ei kannata jäädä ellei ole ihan ihan pakko. Poissaolo tarkoittaa ohjeiden lähettämistä sijaista varten. (Jos siis tahtoo että tunneilla tehdään yhtään mitään aiheeseen liittyvää.) Ja niiden kirjoittaminen vie paljon aikaa, kun kappaleet, sivunumerot, tehtävien numerot, tarkistuskalvot, cd-levyjen paikat jne pitää listata. Samassa ajassa suunnittelee itse pidettäväksi kolminkertaisen määrän tunteja. Sitten kun palaa takaisin töihin, pitää alkaa ihmetellä, että mitä luokissa oikeasti tehtiin ja tekivätkö kaikki ja onko tehtävät tarkistettu ja ketä oli poissa mistäkin ryhmästä, että Wilman saa ajan tasalle ja niin edelleen.
Vaihtoehtona olisi tietenkin olla välittämättä. Kukaan meistä ei ole korvaamaton ja muutama päivä atk-luokassa ilman mitään järkevää tekemistä ei oppilaiden tulevaisuuden uria pilaa. Silti sitä vaan on niin tunnollinen. Niin kiinni omissa aikatauluissaan. Niin innokas kontrolloimaan asioita, ettei vaan osaa jättää asioita oman onnensa nojaan edes pariksi päiväksi.
Uskokaa pois. Todella moni opettaja tulee töihin kipeänä, koska se on se pienempi paha!
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Alakoulu, yläkoulu vai lukio?
"On se varmasti aikamoista siellä teinien kanssa...!"
"Ootko sä ajatellut lukioon siirtyä opettamaan?"
"Kyllä se varmaan on aika rankkaa nykypäivänä yläasteella opettaa!"
Tai niin kuin elokuvasta Bad Teacher: "Mitä pitää mennä ihmisen elämässä pieleen, että päätyy yläasteen (liikunnan) opettajaksi?"
Yläkoulun opettaja saa aina perustella ja puolustella työtään yläkoulun opettajana. Eikä kukaan koskaan tunnu uskovan, kun vakuuttaa, että se on oikeastaan pohjimmiltaan ihan mukavaa hommaa.
Myönnän kyllä, etten aina ole ollut samaa mieltä. Ennen ensimmäistäkään kunnon työkokemusta opettajan olin jo varma, että yläkoulu on pahin paikka ja lukion lehtoriksi pitää pyrkiä. Mielipiteeni vaihtui tosin aika nopeasti, kun pääsin oikeasti opettamaan eri-ikäisiä lapsia.
Alakoulussa lapset on lapsia ja tunneilla voi leikkiä ja piirtää ja laulaa. Pienet lapset ovat myös herttaisen innoissaan englanninopiskelusta. Heidän mielialansa on helppo lukea ilmeestä: naamasta näkyy kun osataan ja ymmärretään ja toisaalta myös se kun ollaan ihan pihalla. Pienet lapset voivat tietysti olla levottomia, mutta se on pääasiassa sellaista luontaista levottomuutta. 10-vuotias ei aina edes itse huomaa kävelevänsä toiselle puolelle luokkaa, ei se sitä yleensä pahuuttaan tee. Häiriöt luokassa eivät ole tarkoituksellista häiritsemistä, vaan fyysisiä reaktioita väsymykseen, turhautumiseen tai kyllästymiseen.
Alakoulussa kaiken joutuu kuitenkin opettamaan kädestäpitäen. Miten sanoja opetellaan? Mitä tarkoittaa kun kappale suomennetaan? Miten se G kirjoitettiinkaan. Kaiken joutuu toistamaan ainakin 10 kertaa, eri sanoin ja uudestaan ja taas eri tavalla ja taas uudestaan. Sitten se pitää vielä erikseen selittää Matille ja vielä toisen kerran Villelle.
Lukiossa opettamisessa olisi tietysti se hyvä puoli, että siellä voisi keskustella oikeasti mielenkiintoisista aiheista, käyttää paremmin autenttisia materiaaleja, toteuttaa kunninhimoisempia projekteja. Eikä vaan voisi, vaan myös pitäisi. Siis jotta olisi hyvä opettaja. Sillä oppilaat pitäisi johdatella ajattelemaan itse (taito jota harva tuntuu oppivan ennen kuin täyttää suunnilleen 30). Mutta. Lukio on alusta asti kirjoituksiin valmistautumista. Oikeastaan millään muulla ei lukiossa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja ne itse kirjoitukset on ihan kauhea stressin aihe myös opettajille: valvontoja, korjaamista, arvostelua - osaanko antaa oikeat pisteet? - ja niin edelleen.
Entäs oppilaat sitten? Yhdeksässä vuodessa oppilaat oppivat sen, ettei luokassa kannata näyttää innostustaan, ymmärtämistä tai ainakaan sitä, ettei ymmärrä. Ainut hyväksyttävä tunteen ilmaus luokassa on kuolettavaa tylsistymistä ilmaiseva tyhjä tuijotus. Että se siitä innostavasta keskustelusta ja mielenkiintoisista projekteista.
Siksi yläkoulu on mukava välimuoto. Oppilaita ei vielä puserreta samalla tavalla yo-koemuottiin, vaan tavoite on, että kaikki oppisivat jotain. Opettaja saa opettaa ihan perinteiselläkin tavalla ja oppilaista vielä suureksi osaksi näkyy, kun joku kiinnostaa tai ei kiinnosta. Opettajille on hyvät perusmateriaalit ja työnmäärää ja ajankohtaa on helpompi itse määrätä. Eikä ne oppilaat ole niin kamalia, kuin usein annetaan ymmärtää. Päin vastoin. Suurin osa teineistä on ihan äärimmäisen mukavia, vaikkei aina innokkaimpia oppijoita. Mutta se on pelin henki. Kaikkea ei vaan voi saada :)
"Ootko sä ajatellut lukioon siirtyä opettamaan?"
"Kyllä se varmaan on aika rankkaa nykypäivänä yläasteella opettaa!"
Tai niin kuin elokuvasta Bad Teacher: "Mitä pitää mennä ihmisen elämässä pieleen, että päätyy yläasteen (liikunnan) opettajaksi?"
Yläkoulun opettaja saa aina perustella ja puolustella työtään yläkoulun opettajana. Eikä kukaan koskaan tunnu uskovan, kun vakuuttaa, että se on oikeastaan pohjimmiltaan ihan mukavaa hommaa.
Myönnän kyllä, etten aina ole ollut samaa mieltä. Ennen ensimmäistäkään kunnon työkokemusta opettajan olin jo varma, että yläkoulu on pahin paikka ja lukion lehtoriksi pitää pyrkiä. Mielipiteeni vaihtui tosin aika nopeasti, kun pääsin oikeasti opettamaan eri-ikäisiä lapsia.
Alakoulussa lapset on lapsia ja tunneilla voi leikkiä ja piirtää ja laulaa. Pienet lapset ovat myös herttaisen innoissaan englanninopiskelusta. Heidän mielialansa on helppo lukea ilmeestä: naamasta näkyy kun osataan ja ymmärretään ja toisaalta myös se kun ollaan ihan pihalla. Pienet lapset voivat tietysti olla levottomia, mutta se on pääasiassa sellaista luontaista levottomuutta. 10-vuotias ei aina edes itse huomaa kävelevänsä toiselle puolelle luokkaa, ei se sitä yleensä pahuuttaan tee. Häiriöt luokassa eivät ole tarkoituksellista häiritsemistä, vaan fyysisiä reaktioita väsymykseen, turhautumiseen tai kyllästymiseen.
Alakoulussa kaiken joutuu kuitenkin opettamaan kädestäpitäen. Miten sanoja opetellaan? Mitä tarkoittaa kun kappale suomennetaan? Miten se G kirjoitettiinkaan. Kaiken joutuu toistamaan ainakin 10 kertaa, eri sanoin ja uudestaan ja taas eri tavalla ja taas uudestaan. Sitten se pitää vielä erikseen selittää Matille ja vielä toisen kerran Villelle.
Lukiossa opettamisessa olisi tietysti se hyvä puoli, että siellä voisi keskustella oikeasti mielenkiintoisista aiheista, käyttää paremmin autenttisia materiaaleja, toteuttaa kunninhimoisempia projekteja. Eikä vaan voisi, vaan myös pitäisi. Siis jotta olisi hyvä opettaja. Sillä oppilaat pitäisi johdatella ajattelemaan itse (taito jota harva tuntuu oppivan ennen kuin täyttää suunnilleen 30). Mutta. Lukio on alusta asti kirjoituksiin valmistautumista. Oikeastaan millään muulla ei lukiossa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja ne itse kirjoitukset on ihan kauhea stressin aihe myös opettajille: valvontoja, korjaamista, arvostelua - osaanko antaa oikeat pisteet? - ja niin edelleen.
Entäs oppilaat sitten? Yhdeksässä vuodessa oppilaat oppivat sen, ettei luokassa kannata näyttää innostustaan, ymmärtämistä tai ainakaan sitä, ettei ymmärrä. Ainut hyväksyttävä tunteen ilmaus luokassa on kuolettavaa tylsistymistä ilmaiseva tyhjä tuijotus. Että se siitä innostavasta keskustelusta ja mielenkiintoisista projekteista.
Siksi yläkoulu on mukava välimuoto. Oppilaita ei vielä puserreta samalla tavalla yo-koemuottiin, vaan tavoite on, että kaikki oppisivat jotain. Opettaja saa opettaa ihan perinteiselläkin tavalla ja oppilaista vielä suureksi osaksi näkyy, kun joku kiinnostaa tai ei kiinnosta. Opettajille on hyvät perusmateriaalit ja työnmäärää ja ajankohtaa on helpompi itse määrätä. Eikä ne oppilaat ole niin kamalia, kuin usein annetaan ymmärtää. Päin vastoin. Suurin osa teineistä on ihan äärimmäisen mukavia, vaikkei aina innokkaimpia oppijoita. Mutta se on pelin henki. Kaikkea ei vaan voi saada :)
lauantai 25. helmikuuta 2012
Wilmapurnaus
Meidän koulussa siirryttiin jokin aika sitten Wilman käyttöön. Opettajainhuoneesta poistuivat poissaolokirjat ja oppilaiden repuista poissaolovihkot (sikäli kun ne siellä aiemminkaan tallessa säilyivät). Nyt kaikki vähänkin merkittävä pitäisi näkyä siis Wilmassa: poissaolot, myöhästymiset, läksyjen unohdukset, aktiiviset tuntiosallistumiset, kokeet ja niiden arvosanat.
Mutta ei näy.
Osa opettajista on edelleen sitä mieltä, että on vaivalloista merkitä näitä tietoja Wilmaan vanhempien ja muiden opettajien näkyville. Kaikissa luokissa ei ole koneita ja tuntien jälkeen taitaa olla liian vaivalloista istahtaa opettajainhuoneen koneelle napsuttelemaan edes ne poissaolijat näkyviin. Osa ei vaan viitsi, ei kiinnosta. Joku perusteli, ettei viitsi kirjoittaa sinne mitään, koska ei ne vanhemmat kuitenkaan sitä lue.
Minua se suoraan sanottuna ärsyttää.
Ryhmänohjaajan homma on helpottunut minusta Wilman myötä suuresti. Yhdellä klikkauksella näkee ketkä unohtelevat tavaroitaan, kuka saapuu aina myöhässä, kuka ei osaa rauhoittua ja kuka viittaa ahkerasti. Tai näkee siltä osin kun niitä merkitään. Wilma olisi erinomainen tiedonkeräysväline. Jos oppilaan kanssa tulee jotain ongelmaa ja hänen asioitaan käsitellään vaikka OHR:ssä, saisi Wilmasta helposti printattua tiedot siitä miten tyypillä koulussa menee. Ei olisi välttämätöntä juosta kysymässä jokaiselta aineenopettajalta, että mites se Hessu siellä sun tunneilla, tekeeks se jotain. Tai pitäisi se kai silti kysyä, mutta yleiskatsauksen saisi Wilmasta helposti. Wilmasta voisi olla hyötyä myös vaikka kiusaamistapausten selvittelyssä, kun Wilmaan olisi laitettu kaikki ne kahinat, joihin opettajat ovat joutuneet puuttumaan.
Meillä ei siis ole vielä yhtenäistä linjaa siitä, mitä pitää merkitä ja mitä ei tarvitse. En tiedä miten tämä on ratkaistu muissa kouluissa. Onko kaikki opettajat jollain tasolla velvoitettu tekemään se 'bare minimum' vai onko se meidänkin vain hyväksyttävä, että opettajissakin on aina niitä, joita velvollisuudet eivät koske ja kiinnosta.
Sitten ne samat opettajat vinkuu, että kun se Wilma ei ollenkaan ole niin hyödyllinen kuin sen piti olla. Ei kai jos sitä ei käytetä!
Mutta ei näy.
Osa opettajista on edelleen sitä mieltä, että on vaivalloista merkitä näitä tietoja Wilmaan vanhempien ja muiden opettajien näkyville. Kaikissa luokissa ei ole koneita ja tuntien jälkeen taitaa olla liian vaivalloista istahtaa opettajainhuoneen koneelle napsuttelemaan edes ne poissaolijat näkyviin. Osa ei vaan viitsi, ei kiinnosta. Joku perusteli, ettei viitsi kirjoittaa sinne mitään, koska ei ne vanhemmat kuitenkaan sitä lue.
Minua se suoraan sanottuna ärsyttää.
Ryhmänohjaajan homma on helpottunut minusta Wilman myötä suuresti. Yhdellä klikkauksella näkee ketkä unohtelevat tavaroitaan, kuka saapuu aina myöhässä, kuka ei osaa rauhoittua ja kuka viittaa ahkerasti. Tai näkee siltä osin kun niitä merkitään. Wilma olisi erinomainen tiedonkeräysväline. Jos oppilaan kanssa tulee jotain ongelmaa ja hänen asioitaan käsitellään vaikka OHR:ssä, saisi Wilmasta helposti printattua tiedot siitä miten tyypillä koulussa menee. Ei olisi välttämätöntä juosta kysymässä jokaiselta aineenopettajalta, että mites se Hessu siellä sun tunneilla, tekeeks se jotain. Tai pitäisi se kai silti kysyä, mutta yleiskatsauksen saisi Wilmasta helposti. Wilmasta voisi olla hyötyä myös vaikka kiusaamistapausten selvittelyssä, kun Wilmaan olisi laitettu kaikki ne kahinat, joihin opettajat ovat joutuneet puuttumaan.
Meillä ei siis ole vielä yhtenäistä linjaa siitä, mitä pitää merkitä ja mitä ei tarvitse. En tiedä miten tämä on ratkaistu muissa kouluissa. Onko kaikki opettajat jollain tasolla velvoitettu tekemään se 'bare minimum' vai onko se meidänkin vain hyväksyttävä, että opettajissakin on aina niitä, joita velvollisuudet eivät koske ja kiinnosta.
Sitten ne samat opettajat vinkuu, että kun se Wilma ei ollenkaan ole niin hyödyllinen kuin sen piti olla. Ei kai jos sitä ei käytetä!
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Miten minä tähän päädyin?
Minusta ei pitänyt tulla opettajaa.
Minä en koskaan haaveillut opettajan ammatista. Silti luulen, ettei kukaan vanhoista koulukavereista varsinaisesti yllättynyt siitä, että minusta opettaja tuli. Kaipa minulla on sellainen opettajapersoona: päällepäsmäri, joka tykkää olla äänessä ja joka viihtyi koulussa.
Vasta yliopistossa päätin, että minusta tulee opettaja. Olin silloin toista tai kolmatta vuotta kirjoilla lukemassa kieliä ja yksinkertaisesti päätin, että hyvä on sitten, minä alan opettajaksi.
Aivan liian kulunut vitsi kertoo ne kolme syytä olla opettaja. (Tosin nykyään sen kai pitäisi olla 2 ja puoli syytä, koska elokuussa koulu alkaa aina puolenvälin tienoilla.) Minun kolme syytäni olivat ensinnäkin se, että luin kieliä ja halusin selkeän ammatin, johon valmistua. Inhosin sitä, että yliopistossa hoettiin, ettei se ole ammattiin valmistava koulu. Minä en tahtonut opiskella kuutta vuotta ja sitten alkaa miettiä, että mitähän sitä isona ryhtyisi tekemään. Rupeaisiko asiantuntijaksi tai projektipäälliköksi tai joksikin muuksi epämääräiseksi häärääjäksi. Opettajuus oli selkeä tavoite opiskelulle ja selkeä ammatti tulevaisuudessa.
Toiseksi, opettajan työ vaikutti silloin suhteellisen pysyvältä. Minun hermoni eivät olisi riittäneet jatkuvaan apurahahakemusrumbaan tai projektien pallotteluun. Tähtäimessä oli virka ja varmuus toimeentulosta. Tosin vähänpä silloin tiesin siitä, miten vaikeaa voi opettajan olla saada sitä virkaa nykypäivänä.
Kolmanneksi, tahdoin ammatin ihmisten parissa. Kieliä lukemalla olisi voinut hakeutua myös kääntäjäksi, muttasiihen ei minua saisi kirveelläkään. En todellakaan jaksaisi istua ja pohtia ja pähkiä jotain sanamuotoja itsekseni päivästä toiseen. Minulla ei ole sitä pitkäjänteisyyttä ja minä tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Ja niinpä minä päätin siis alkaa opettajaksi, koska tahdoin ammatiltani kieliä, varmuutta ja ihmisiä.
Kaupan päälle tulivat vielä lyhyehköt päivät ja pitkät lomat. Turha valehdella, ettei niillä olisi ollut mitään osuutta päätöksenteossa.
Olkoon tämä alku blogilleni, jonka ideaa olen pitkään päässäni pyöritellyt. Ja olkoon tämä esittely minusta, sillä ehkä se, miten olen tähän päätynyt, kertoo vähän myös siitä kuka minä olen. Tervetuloa lukemaan, mitä ajatuksia milloinkin kannan reppuvihkossani koulusta kotiin.
Minä en koskaan haaveillut opettajan ammatista. Silti luulen, ettei kukaan vanhoista koulukavereista varsinaisesti yllättynyt siitä, että minusta opettaja tuli. Kaipa minulla on sellainen opettajapersoona: päällepäsmäri, joka tykkää olla äänessä ja joka viihtyi koulussa.
Vasta yliopistossa päätin, että minusta tulee opettaja. Olin silloin toista tai kolmatta vuotta kirjoilla lukemassa kieliä ja yksinkertaisesti päätin, että hyvä on sitten, minä alan opettajaksi.
Aivan liian kulunut vitsi kertoo ne kolme syytä olla opettaja. (Tosin nykyään sen kai pitäisi olla 2 ja puoli syytä, koska elokuussa koulu alkaa aina puolenvälin tienoilla.) Minun kolme syytäni olivat ensinnäkin se, että luin kieliä ja halusin selkeän ammatin, johon valmistua. Inhosin sitä, että yliopistossa hoettiin, ettei se ole ammattiin valmistava koulu. Minä en tahtonut opiskella kuutta vuotta ja sitten alkaa miettiä, että mitähän sitä isona ryhtyisi tekemään. Rupeaisiko asiantuntijaksi tai projektipäälliköksi tai joksikin muuksi epämääräiseksi häärääjäksi. Opettajuus oli selkeä tavoite opiskelulle ja selkeä ammatti tulevaisuudessa.
Toiseksi, opettajan työ vaikutti silloin suhteellisen pysyvältä. Minun hermoni eivät olisi riittäneet jatkuvaan apurahahakemusrumbaan tai projektien pallotteluun. Tähtäimessä oli virka ja varmuus toimeentulosta. Tosin vähänpä silloin tiesin siitä, miten vaikeaa voi opettajan olla saada sitä virkaa nykypäivänä.
Kolmanneksi, tahdoin ammatin ihmisten parissa. Kieliä lukemalla olisi voinut hakeutua myös kääntäjäksi, muttasiihen ei minua saisi kirveelläkään. En todellakaan jaksaisi istua ja pohtia ja pähkiä jotain sanamuotoja itsekseni päivästä toiseen. Minulla ei ole sitä pitkäjänteisyyttä ja minä tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Ja niinpä minä päätin siis alkaa opettajaksi, koska tahdoin ammatiltani kieliä, varmuutta ja ihmisiä.
Kaupan päälle tulivat vielä lyhyehköt päivät ja pitkät lomat. Turha valehdella, ettei niillä olisi ollut mitään osuutta päätöksenteossa.
Olkoon tämä alku blogilleni, jonka ideaa olen pitkään päässäni pyöritellyt. Ja olkoon tämä esittely minusta, sillä ehkä se, miten olen tähän päätynyt, kertoo vähän myös siitä kuka minä olen. Tervetuloa lukemaan, mitä ajatuksia milloinkin kannan reppuvihkossani koulusta kotiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)