Kun maas' on hanki ja järvet jäässä...

Minun oli tarkoitus mennä tänään vierailemaan koulun joulujuhlassa, vaikka olenkin jo lomalaisena itse, mutta en sitten yksinkertaisesti jaksanut. Autossa istuminen ja ylipäänsä jaloillaan oleminen ei ole ihan herkkua ollut viime päivinä, joten jäin kotiin.

Vähän se silti harmittaa. Tykkään kovasti koulun juhlista ja nimenomaan joulu- ja kevätjuhlista. Muut juhlat ovat minusta vähän turhia :)

Varmaan noihin juhliin sekoittuu hieman nostalgiaa, helpotusta siitä, kun lukukausi on saatu päätökseen, innostusta alkavasta lomasta, jännitystä todistuksista, tulevan odotusta ja semmoista. Muistan itse asiassa aika paljonkin yksityiskohtia koulun juhlista siltä ajalta, kun olin itse vielä oppilas. Ja lähinnä juuri sen tunnelman: juhlallisen, iloisen ja odottavan. Siksi olisin ehkä tahtonut mennäkin käymään koululla tänään.

Nyt toivottelen kaikille oikein rauhaisaa joulua ja ihanaa lomaa! Ensi vuonna taas jatketaan uusin kujein :)

Koulumallien päivittelyä :)

Kirjoitin kilometrin mittaisen vastauskommentin koulun päivittämisjuttuun ja päätin sitten, että ehkä parempi onkin jatkaa ajatusta ihan omassa tekstissään. Minusta tämä on äärimmäisen kiinnostava aihe, koska se herättää niin paljon reaktioita puolesta ja vastaan.

Kuten yksi kommentoijista, minäkin olen aina pitänyt koulusta - ihan sellaisena kuin se on. Toisaalta en ole koskaan ollut muunlaisessa koulussa, joten vertailu on vähän sellainen "näin on paras, koska meillä on aina tehty näin" -argumentti, jonka monet uudistushaluiset varmaan omilta työpaikoiltaan tunnistavat. Vaikeinta ehkä onkin usein antaa uusille ajatuksille mahdollisuus ja pyrkiä eroon siitä tutusta ja turvallisesta, tai antaa ainakin mahdollisuus sille uudelle. (Tai no, "uudelle", John Deweyhän esitti aika saman suuntaisia ajatuksia jo vuosisadan alussa, joten ajatukset sinänsä eivät ole kovinkaan uusia...)


Seuraava luonnollinen vastareaktio lienee tässä oppilaan vapautta ja vastuutta korostavassa ajattelussa se, ovatko kaikki oppilaat valmiita ottamaan sitä vastuuta itselleen. Varmastikaan eivät. Eivät ainakaan ihan siinä määrin, kuin SVS:n kaltainen koulumuoto vaatisi. Eivätkä ainakaan kylmiltään. Enkä minäkään ihan täyteen vapauteen olisi suomalaisia koululaisia laskemassa. Kyllä yhteiskunnalla on oltava jonkinlainen "tae" siitä, että tarpeelliset asiat (mitä ne sitten ikinä ovatkaan) tulevat käsitellyiksi oppivelvollisuuden aikana. Mutta toisaalta haluaisin myös kysyä opettaako nykyinen koulusysteemi ottamaan vastuuta omasta oppimisesta? Minusta koulu tällä hetkellä opettaa eniten oppilaille miten tullaan opetetuksi sen sijaan, että koulu opettaisi miten asioita voi itse oppia. Toki meistä iso osa oppii siinä sivussa myös opiskelemaan ja ottamaan selvää, mutta opettajajohtoisuudessa on se vika, että oppilaskin oppii luottamaan opettajaan ylimpänä tiedon tasona sen sijaan, että oppisi etsimään, arvioimaan ja muokkaamaan tietoa itse.

Edellisessä kirjoituksessa sanoin kärjistetysti luku- ja laskutaidon riittävän mielestäni peruskoulun oppimääräksi. Ihan niin en tietenkään sitä tarkoittanut. Toki koulun pitää säilyttää se yleissivistävä merkityksensä: kaikilla pitää olla perustiedot historiasta, biologiasta, maantiedosta jne. Mutta olen myös sitä mieltä, että yleissivistykseen riittäisi hieman vähempikin yksityiskohtaisuus kuin mitä peruskoulu nyt sisältää ja perusasioihin tutustumisen ei tarvitsisi minusta sisältää ulkoaoppimisen pakkoa monessakaan aineessa. Eli en niinkään olisi muuttamassa peruskoulun oppimäärää pelkästään valinnaisiksi aineiksi, vaan palauttaisin oppimäärän oikeasti perusasioihin ja vaihtaisin nykyisen koesysteemin enemmän projektiluontoiseen suuntaan. Se vastaisi enemmän oikeaa elämää, kuin ulkoa yksityiskohtien opettelu ja kokeella testaaminen. Itse tehdessä ja selvittäessä asioita oppiminen on yleensä sitä paitsi tehokkaampaa kuin vaan muita kuunnellessa. Itse esimerkiksi muistan edelleen yksityiskohtia yhdestä yläasteella tehdystä englannin syventävän kurssin projektista, vaikka en muista edes varmuudella minkä nimistä kirjasarjaa käytimme kolme vuotta.

Kaikille oppilaille ei silti vapaampikaan tai omaa vastuuta painottavampi koulutyyppi sopisi. Mikään koulusysteemi ei varmasti poista sitä, että aina tulee olemaan niitä, joiden elämässä koululla ei ole mitään sijaa - oli koulu millainen tahansa. Silti uskon, että koulu, jossa opetus heti pienestä alkaen ottaisi paremmin huomioon lapsen kiinnostuksen kohteet ja omat vahvuudet ja sopivimmat työskentelytavat saattaisi vähentää niiden joukkoa, jotka päättävät kapinoida nykykoulun ulkoiseen pakkoon perustuvaa aiheiden ja työtapojen valikoimaa vastaan. Yliyksinkertaisena esimerkkinä en itse koskaan koulussa pitänyt luistelutunneista yhtä paljon kuin silloin kun itse sai valita menikö hiihtämään vai luistelemaan. Silloin luistelu tuntui voitolta, vaikka se normaalisti olikin minusta suunnilleen yhtä hirveää kuin hiihtäminen.

Oikeasti en siis todellakaan luopuisi oppiaineiden pakollisuudesta, en opettajavetoisista tunneista, en laskisi perusopetusta pelkän kiinnostuksen ja huvittamisen varaan. Mutta voisin tehdä muuten suuriakin muutoksia.

Voisin mielelläni karsia ops:ia raa'alla kädellä ja purkaa sitä ikuista ja ainaista kiirettä kaikissa oppiaineissa, kun on pakko vielä ehtiä tuo ja tämä. Vapauttaisin enemmän aikaa ja lahjoittaisin enemmän resursseja oppiaineiden rajat ylittäviin projekteihin ja opiskelumuotoihin, joissa oppilas oppisi paremmin ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, joissa oppilaalla olisi enemmän valtaa päättää oppiaineen sisällä mikä häntä kiinnostaa. Opettaisin oppilaat luottamaan itseensä tiedon etsijöinä, arvioijina ja käsittelijöinä sen sijaan, että opettaisin heidät luottamaan sokeasti oppikirjaan ja opettajaan. Parhaimmillaan koulu voisi silloin toimia kuin merenranta lähistöllä asuville lapsille: paikkana, joka tarjoaa innostusta ja motivaatiota, syyn opetella jotakin uutta, tukea ja apua oppimiseen sekä kannustusta ja palkintona uusia mielekkäitä taitoja ja halun  ja uskon omiin mahdollisuuksiin oppia lisää.

Koska tämä kaikki pohdinta liikkuu aika filosofisissa sfääreissä ja koska koulu nykyisellään on mitä on, tiedän hyvin että suuria muutoksia ei välttämättä mihinkään suuntaan ole tulossa ja että kaikki muutokset mitä oman opetuksen kautta tahtoo ottaa käyttöön, vaativat paljon työtä opettajalta projekteihin ja vastuun kantamiseen tottumattomien oppilaiden kanssa sekä arviointisysteemin kanssa, joka mielellään tahtoo asettaa oppilaat rinnakkain arvioitaviksi. Silti tämä on minusta inspiroiva teema. Pohdiskelin olisiko englanninopetusta mahdollista toteuttaa niin, ettei antaisikaan oppikirjan sanella rytmiä ja suuntaa, vaan käyttäisi oppikirjaa lähdeteoksena? Olisiko syytä käyttää enemmän aikaa opiskelutekniikoiden hiomiseen? Olisiko annettava oppilaille enemmän vapautta valita aiheiden kesken ja toisaalta totutettava heitä myös vastuun kantamiseen projektien ja sellaisten kautta? No, ainakin minulla on tässä tämä vuosi aikaa miettiä uraauurtavia suunnitelmia siihen, kun taas palaan töihin äitiyslomilta :D

Välirauha taistelussa työrauhan puolesta

Aloitin syksyn alussa taistelun työrauhan puolesta valvontaluokassani. Tartuin härkää sarvista ja otin heti järeämmät aseet käyttöön. Kirjoitimme luokan käytössäännöt. Otin yhteyttä koteihin ja jatkoin yhteydenpitoa pitkin syksyä lähinnä wilmaviestien kautta. Muutos oli hidasta, mutta haluan uskoa, että hieman jotain edistystä saimme aikaan.

Mitä sitten kaikesta tästä jäi vajaassa syyslukukaudessa käteen? Mikä muuttui?

Ensinnäkin kävi ilmi, että suurin osa luokan oppilaista ei ollut koskaan tajunnut heidän oman käytöksensä häiritsevän työrauhaa. Luokan oppilaat mielsivät työrauhan häirinnäksi ainoastaan tarkoituksellisen huutelun, protestoinnin, opettajan ärsyttämisen eli käytöksen, jota luokalle viimeisimmäksi tullut poika harrasti. Muut oppilaat eivät olleet ymmärtäneet, että kaverille juttelu kesken tunnin, yleinen naureskelu ja kommentointi voivat olla ihan yhtä häiritseviä. Ongelma oli siis suurimman osan mielestä jossain muualla kuin heissä itsessään.

Vanhemmat, joiden ensisijainen tietolähde oli tietysti oma lapsi, kuvittelivat kärjistetysti niin, että luokka on pullollaan kilttejä ja hiljaisia oppilaita, joita terrorisoi yksi poika. Samat vanhemmat olivat yllättyneitä, järkyttyneitä, loukkaantuneita sekä toisaalta kiitollisia ja erittäin yhteistyöhaluisia, kun aloin selvittää luokan kokonaistilannetta ja työrauhaongelmien syitä. "Siis meidän poikako?" "Me ollaan ymmärretty että se on vaan se uusi poika!" "Miksi kilttien lasten täytyy alistua tälläisiin saarnoihin? Eikö se häirikkö pitäisi siirtää tarkkikselle?"

Lopulta sinnikäs viestien lähettely ja yhteydenotot minun puoleltani saivat aikaan sen, että luokan vanhemmista ehdottomasti suurin osa käy Wilmassa viikottain. Yhteydenotot vanhemmilta minuun muissakin asioissa lisääntyivät selvästi kevääseen verrattuna. Vanhempainillassa vanhemmat olivat tyytyväisiä tiuhaan tiedottamiseen. "Tilannehan voikin olla koululla ihan erilainen kuin mitä on kuvitellut!"

Luokassa aloitin puolessa välissä syksyä pysäyttää tilanteita. "Huomaatteko mitä juuri tapahtui? Käskin teitä kolmea lopettamaan juttelun ja sen sijaan, että luokassa olisi tullut hiljaista, sinä sieltä kommentoit tilannetta, vaikkei moitteet edes koskeneet sinua ja te aloitte nauraa kommentille, jonka jälkeen koko luokka alkoi kommentoida ja jutella." "Hei! Tämä on nyt juuri sellainen tilanne, mistä olen teille sanonut, että teidän pitää opetella rauhoittumaan nopeammin. Olen nyt kolme kertaa sanonut, että keskustelut on lopetettava ja keskityttävä siihen omaan tehtävään ja silti puolet luokasta juttelee vielä."

Valaisevaa oli, kun kysyin nimettömänä luokalta kommentteja työrauhaan ja suurin osa luokasta vastasi kyselyssä, että heidän oma osuutensa työrauhaan oli, että he joskus juttelevat lähellä istuvien kanssa, mutta tarkoitus ei ole häiritä. Kerroin tämän tuloksen luokalle ja kysyin, että mitähän tämä mahtaa kertoa työrauhaongelmien syistä. Pienen johdattelun jälkeen loppupäätelmä taisi olla, että vaikkei ole tarkoitus häiritä, niin ehkä se silti voi häiritä, jos moni juttelee samaan aikaan.

Kaiken kaikkiaan luokanvalvontaluokkani on ihan huippuluokka. Sanavalmiita, helposti innostuvia, huumorintajuisia, aktiivisia ja mukavia oppilaita. Muutosta parempaan tapahtui ainakin minun tunneillani ja ainakin opettajainhuoneessa valitukset minun luokastani vähenivät syksyn myötä. Se yksi "häirikkö" rauhoittui hieman melko kovienkien otteiden seurauksena (joista en ala sen kummemmin kirjoittelemaan) - fiksuna poikana hänkin taisi tajuta, että joidenkin asioiden kanssa ei kannata liikaa venyttää onneaan. Muu luokka rauhoittui tunneilla, vaikka levottomiakin päiviä tietysti aina sattui eteen välillä. Luokasta tuli myös kohteliaampi kuin ennen. Tervehdykset kaikuivat käytävissäkin vastaan tullessa. Ikävähän tässä ihan tulee heitä vuoden poissaolon aikana! :)

Päivitettäisiinkö koulu?

Opettajakavereiden kesken levisi Facebookissa tuossa vähän aikaa sitten tämä Jani Kaaron kolumni, jota kommentoitiin puolin ja toisin aika vilkkaasti, kuka puolesta ja kuka vastaan.

Minusta jutussa on ehdoton pointti. Ihminen oppii tehokkaimmin ja pysyvimmin asioita, joita hän haluaa oppia. Etenkin lapset. Ja etenkin sellaiset lapset, joita on pienestä asti kannustettu ottamaan selvää niistä asioista, joista on kiinnostunut. Olen siitäkin samaa mieltä, että nykyinen koulusysteemi passivoi lapsia ja he oppivat tulemaan opetetuksi sen sijaan, että he oppisivat oppimaan.

Olen myös sitä mieltä, että hyvin hyvin suuri osa kaikesta siitä tiedosta, mitä koulussa opetetaan on loppujen lopuksi turhaa. Turhaa siis siinä mielessä, että ensinnäkin iso osa oppilaista ei opi sitä mitä heille opetetaan. Toiseksi he unohtavat aikuisikään mennessä suuren osan siitä, mitä ovat joskus oppineet. Kolmanneksi, isoa osaa siitä tiedosta, jonka he muistavat vielä aikuisinakin, he eivät oikeasti koskaan tarvitse. Tai jos tarvitsevat, heillä olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä asianmukaisista tiedonhakutaidoista, kuin pitkän ja raskaan kouluputken melko sattumanvaraisista lopputuloksista. Toki on jotain perustaitoja ja ehkä perustietoja, mitä kaikilla pitäisi kouluvuosien jälkeen hallussaan olla, mutta ehken nyt hairahdu sille sivupolulle, että alkaisin pohtia mitä ne mahtavat olla. Luku-, kirjoitus- ja laskutaidolla pärjäisi jo aika pitkälle kuitenkin. Ja rehellisesti sanottuna sellaisiakin ihmisiä on, joille tuskin muuta koulusta nytkään jää käteen.

Ensimmäinen vasta-argumentti, joka mieleeni pulpahtaa on silti juuri tuo, johon tavallaan jo vastasinkin. Entä jos kaikki eivät vaan kiinnostu kaikesta (tai jostain tai mistään) niin että eivät sitä koskaan opi. Vieras kieli voisi olla tällainen esimerkki. Mitä aiemmin kielen oppiminen alkaa, sitä parempia oppimistulokset yleensä ovat. Entä jos lapset eivät kielistä kiinnostu eivätkä niitä koskaan sitten koulussa opettelisi. Jo kirjoittaessani tuota olen valmis kumoamaan ainakin englannin osalta koko argumentin, sillä iso osa lapsista kiinnostuu nykyään englannista jo paljon paljon ennen kuin se kolmannella luokalla alkaa. Ja harmittavan ison osan innostus lopahtaa koulun kieltentunneilla, koska kielenoppiminen "koulun tavalla" on paljon hankalampaa, tylsempää ja työläämpää, kuin peleistä, netistä ja telkkarista oppimalla. Toinen vastaus onkin jo yllä. Ehkei siitä olisi kovin paljon haittaa, jos lapsi ei koskaan oppisi trigonometrisiä funktioita tai Etelä-Amerikan valtioita, jos lapsi oppisi sen sijaan miten nämäkin tiedot voisi saada selville, jos niitä joskus tarvitsee?

Toinen ihan hyvä vasta-argumentti on minusta se, että jossain määrin pitää lapsien oppia koulussa myös sitä, että aina ei kaikessa saa valita oman päänsä mukaan ja että joskus on siedettävä tylsää ja sillä hetkellä turhan tuntuista toimintaa. Huvipuistossa kesätöissä ollessa oli pakko sietää tylsiä kylmiä ja sateisia päiviä yksinään laitekopissa, jos tahtoi nauttia aurinkoisista päivistä, väenpaljoudesta ja nuoresta työporukasta. Koulussa on siedettävä tylsää bilsaa, jos tahtoo nauttia kivasta köksästä. Yhteiskunta ei vaan toimi niin, että kaikista voisi tulla taiteilijoita tai muusikoita tai yrittäjiä. Jonkun on oltava myös siivooja tai kaupankassa. Ja jatko-opinnoissa on kyettävä sietämään sitä, että on opittava myös juttuja, jotka eivät kiinnosta. Ei lääkäri voi sanoa, että "sori, kun mua ei noi vatsajutut kiinnostanu yhtään opiskeluaikana, ni jätin ne opettelematta kokonaan".

Loppujen lopuksi yhteiskunta ei koskaan moiseen valinnanvapauteen taivu, se on ihan varmaa, mutta kolumni on silti minusta inspiroiva. Tylsät opettajajohtoiset tunnit eivät tule mihinkään häviämään jatkossakaan, mutta jospas ne vähenisivät edes hiukan... Mitä nuoremmasta lapset tottuisivat ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja tekemään erilaisia projetktitöitä tms. sitä paremmin ne koulussa sujuisivat ja luulen että oppilaatkin oppisivat enemmän. Miksei englantia voisi opiskella niistä peleistä ja netistä ja telkkarista ja laulunsanoista, jos se parhaiten motivoi?

Toistaiseksi suurimmat haasteet opettajalle onkin juuri oppilaiden tottumattomuus, jolloin opettaja saa tehdä aika paljon töitä, ennen kuin työskentely sujuu edes suunnilleen toivotulla tavalla. Ja sitten toisaalta numeroarvioinnin ja projektien yhteensovittaminen, jossa myös kysytään paljon opettajan työpanosta ja viitseliäisyyttä. Mahdollisuudethan projektiluontoiseen opettamiseen ovat kaikilla käsissä, mutta tiedän etteivät kaikki opettajat viitsi tai jaksa tai ehdi paneutua tarpeeksi toteuttaakseen projektiopetusta. On niin paljon helpompaa opettaa jotain ja sitten testata, että osataanko sitä.

Blogi ja sen jatko

Olen tässä mietiskellyt miten pitäisin blogin pyörimässä myös ensi vuonna, vaikka itse pian siirrynkin kasvattamaan mahaa ja sitten toivottavasti kasvattamaan kahta lasta. ainakin nyt etukäteen olen ajatellut olla koko ensi vuoden pois töistä ja palailla sitten taas vuodenvaihteen tienoilla takaisin koulumaailman pyöritettäväksi. Kotiäidiksi en taida oikein kyetä ryhtyä eikä rahatilannekaan varmaankaan ole niin hyvä, että meillä olisi varaa luopua minun palkastani pitemmäksi aikaa kuin niiksi pariksi kuukaudeksi mitä vuodenvaihdetta täytyy odotella kotihoidontuen turvin.

En haluaisi kuitenkaan ihan kokonaan haudata blogia naftaliiniinkaan odottelemaan töihin paluuta. Silti tiedän, että kotona pienen lapsen kanssa ollessa voipi helposti käydä niin, ettei inspiraatiota työasioista jaaritteluun löydy niin helposti tai sitten aika menee johonkin muuhun, kuin siihen jaaritteluun. Jonkun verran ajattelin kirjoitella juttuja varastoon, mutta olisi ihan hullua yrittää koko vuodeksi kirjoittaa valmiita juttuja. Jonkun verran varmasti inspiraatiota löytynee ajankohtaisista keskusteluistakin. Koulu kun on aina ajankohtainen keskustelunaihe. Mutta siihenkään ei ihan ehkä parane pelkästään luottaa.

Katsotaan siis miten käy :) Varmaankin jonkun verran päivitystahti hidastuu eikä ehkä kumpua ihan niin tuoreista kokemuksista, mutta yritän kyllä. Olisi tietysti kiva, jos jollakin olisi jotain toiveitakin mistä voisin ammentaa inspiraatiota vuoden aikana... tai jos jollakin on pidemmälti sanottavaa jostain aiheesta, niin varmaan "vieras kynä"-kirjoituksia voisin julkaista... No, joka tapauksessa. toivottavasti mahdolliset hiljaiset jaksot eivät teitä tympäännytä liikaa, vaan jaksatte odotella ehkä hieman pidempään päivityksiä!

Äitillä on vähän hommia

Joskus sitä näinä iltoina, kun lapsen mentyä nukkumaan kaivan koepinon eteeni ja istun keittiönpöydän ääreen korjaamaan kokeita ja juomaan teetä, toivoisi valinneensa jonkin toisenlaisen ammatin. Sellaisen, mihin mennään hetki ennen oman työvuoron alkua paikalle, hoidetaan hommat ja kellon saavuttaessa oikean ajan, lähdetään kotiin ja jätetään työt työpaikalle. Sellaisen, missä vapaa-ajalla ei tarvitse tehdä töitä.

Vielä viime vuonna sain aika hyvin hoidettua työt melkeinpä kokonaan työpaikalla. Menin aina kahdeksaksi ja iltapäivisin olin niin kauan koululla, että suunnittelut, monistamiset, yhteydenotot koteihin, pedagogiset arviot, kokeiden laatimiset ja suurin osa jopa tarkistamisista tuli hoidettua. Illat sain keskittyä sitten olemaan vapaalla.

Tänä syksynä se ei ole onnistunut. Minulla on enemmän tunteja kuin viime vuonna, joten hyppyjä, myöhäisiä aamuja tai aikaisia iltapäiviä ei lukujärjestyksessä juuri ole. Mies palasi työelämään ja lähtee töihin hieman sen jälkeen, kun minä tulen kotiin. Koululle ei siis auta jäädä lorvimaan pitkäksi aikaa eikä kotona ole aikaa tehdä töitä ennen kuin lapsi nukkuu. Niinpä koeniput raahautuvat kotiin ja kummittelevat iltaisin mielessä.

Onneksi on miehellä on vapaitakin iltoja. Ja onneksi isovanhemmat asuvat lähellä ja tulevat silloin tällöin viihdyttämään taaperoa, jotta minä saan töitä taas ihan pikkuisen eteenpäin... Puolitoistavuotias lapsi osaakin jo matkia äitiä: puuväri käteen, vihko auki eteen ja tyttö tekee "hommia" tärkeän näköisenä. Mietin vaan, että näinköhän omat lapset aikuisena muistelee, niin kuin isäni muistelee omaa äitiään, että aina sillä oli iltaisin ne aineet ja vihkopinot, mitä se tarkisti... Toivottavasti ei sentään. Ehkä jossain vaiheessa taas työt ja vapaa-ajat saa jaksotettua järkevästi. Nyt keskityn odottamaan loman alkua :)

Hyvät vinkit kiertoon - suomentaminen

Sanon aina kaikille ryhmilleni, että tärkein läksy, mitä he koskaan englannintunneilta saavat on kappaleiden lukeminen niin, että ne ymmärtää eli suomentaminen. Jos sen tekee hyvin ja huolellisesti ja muistaa kerrata ovat lähestulkoon kaikki muut läksyt turhia.

Silti suomentaminen on ensimmäinen läksy, jonka oppilaat mieluiten jättävät tekemättä. Se vie eniten aikaa. Se on usein vaikeaa. Sen tekemistä tai tekemättä jättämistä on melkein mahdoton vedenpitävästi tarkistaa.

Kuten ennakoinnista kirjoitellessani kerroin, yritän nykyään tehdä kappaleen sisällön mahdollisimman arvattavaksi ja tutuksi jo ennen ensimmäistä kuuntelua. Haluan madaltaa kynnystä tutustua kappaleeseen. Haluan, että oppilaalle jää sellainen olo, että hän saa otteen tekstistä eikä lannistu ennen kuin pääsee edes vauhtiin. Kappaletta kuunnellessamme painotan kyllästymiseen asti sitä, että tekstiä pitää seurata koko ajan silmillään - näin oppii ääntämään, lukemaan ja kirjoittamaan paremmin. Ja ennen kaikkea näin kappaleesta ymmärtää eniten heti alkuun. Kappale luetaan aina ensin pelkästään englanniksi ja yleensä pareittain. Kyllästymiseen asti painotan, että parin on seurattava koko ajan missä mennään. Muuten siitä ei ole hyötyä. Pareissa vastataan yleensä joihinkin yleisiin ymmärryskysymyksiin, jotta kappaleen pääsisältö olisi kaikille varmasti tuttu, jotta se suomentaminen ei pelottaisi.

Lopulta päästään siihen suomentamiseen. Tiedän, että monille hyville oppilaille usein riittää ymmärtämiseen pelkkä kappaleen kuuntelu ja englanniksi lukeminen. Joidenkin kappaleiden kohdalla tämä minusta riittää. Joku kappale käsitellään vain pintapuolisemmin eikä vaadi samanlaista syventymistä kuin joku toinen. Haluan näin myös korostaa sitä, että aina ei ole pakko ymmärtää ihan joka ikistä sanaa, jotta voi ymmärtää kokonaisuuden. Se vastaa kuitenkin todellisuutta paremmin kuin pikkutarkka kääntäminen.

Sitten toisinaan kappale pitää suomentaa.

Yleensä suomentaminen ainakin aloitetaan tunnilla. Yleensä pareissa. Pareissa jokaiselle tulee enemmän suomennettavaa kuin suuremmissa ryhmissä. Pareissa oppilaat seuraavat paremmin missä mennään. Pareissa kynnys kysyä apua toiselta on matalampi. Näin ainakin niissä pareissa, joissa työskentely sujuu.

Lukeminen ja ymmärtäminen tai suomentaminen tulevat aina uuden kappaleen läksyksi enkä yleensä anna mitään aiheeseen liittymätöntä muuta tehtävää samanaikaisesti läksyksi. Ehkä jotain ymmärryskysymyksiä tai niitä tehtäviä, joissa pitää etsiä tekstistä joku tietty lause. Hankalien kappaleiden tueksi ja heikommille muutenkin annan usein kopiot kappaleen juonikaaviosta suomentamisen tueksi, jottei se punainen lanka pääse tekstistä niin helposti hukkumaan.

Tähän asti olen ihan tyytyväinen tähän omaan tapaani edetä uuden kappaleen ja sen suomentamisen tai ymmärtämisen kanssa. Sitten tulee se hankala kohta. Miten varmistaa ymmärtäminen?

• Koko ryhmän kanssa lause kerrallaan järjestyksessä suomentaessa ongelmaksi tulee helposti se, että oppilaat keskittyvät laskemaan sitä, mikä lause heille sattuu eivätkä kuuntele muita. Koko luokan kuunnellessa joidenkin heikompien tai ujompien on toisinaan vaikea suomentaa - tilanne jännittää liikaa. Ja tähän on varattava aina aikaa!

• Jos taas kysyy luokalta oliko kappaleessa vaikeita kohtia, joita he eivät ymmärtäneet tai joista eivät ole ihan täysin varmoja ymmärsivätkö ne oikein, on vastassa yleensä hiljaisuus. 

• Ymmärryskysymykset kertovat toki jotain, mutta aika ylimalkaisesti. 

• Usein teen niin, että suomennan itse kappaletta, mutta pysähdyn aina joihinkin kohtiin ja kysyn niitä sitten oppilailta. Tosin niin, että vastataan viittaamalla, ei järjestyksessä. Arvannette mikä ongelma tästä helposti seuraa? Vain ne muutamat osallistuvat ja vastaavat. Muut ovat hiljaa. 

• Toisinaan, jos kappale siihen soveltuu, saatan kopioida juonikaavion ja leikellä sen osiin. Oppilaiden tehtävä on järjestää se tekstinmukaiseen järjestykseen ja lukea sitten kappaleesta miten mikin kohta kaaviosta on siellä ilmaistu. 

• Kirjallinen suomennoskin toki olisi mahdollista, mutta on pitkien kappaleiden kanssa minusta turhan työlästä - varsinkin kun monet heikommista oppilaista kärsivät muutenkin jo vaikeuksista kirjallisen ilmaisun kanssa. Kannustan toki oppilaita omatoimisesti kirjoittamaan vaikeiden lauseiden suomennokset aina itse ylös ja hankalat sanat vaikka himmeällä kirjaan (vaikkei niin tietenkään saisi tehdä...). Mutta muuten tämä keino on kokonaan pois käytöstä. 

Jotenkin tahtoisin painottaa kappaleen lukemista ja hyvää ymmärtämistä vielä entisestään ja nimenomaan varmistaa sen, että kappale todellakin kunnolla ymmärretään tai suomennetaan, mutten ihan tiedä miten sen loppujen lopuksi parhaiten tekisin. 

Toki, kappaleen voisi suomennuttaa koko luokan kanssa niinkin, että etenisi satunnaisessa järjestyksessä, jolloin kaikenlainen lauseiden laskeminen olisi mahdotonta. Puhumissanktion (se, joka juttelee omiaan eikä kuuntele sitä, jonka vuoro on suomentaa, saa automaattisesti seuraavan suomennosvuoron) lisäksi voisi ottaa seuraamissanktion: jos ei tiedä missä mennään, kun suomentamisvuoro osuu kohdalle, joutuu suomentamaan yhden lauseen sijasta kaksi lausetta. Mutta haluanko tehdä suomentamisesta niin tiukan ja pelottavan tilanteen? Se vaan pahentaisi joidenkin oppilaiden jännitystä koko tilanteen suhteen. 

Joskus olen mielessäni pyöritellyt jonkinlaisia pistareita, joilla testaisin onko kappaletta kotona oikeasti suomennettu, mutta ajatus kaatuu siihen, että en tahdo testata mitä oppilaat muistavat ulkoa kappaleen sisällöstä - se kun ei ole kuitenkaan suomentamisen tarkoitus. Enkä toisaalta myöskään tahdo testata oppilaiden muistia yksittäisten lauseiden tai rakenteiden suhteen - hyvät selviäisivät niistä ilman kotona suomentamista, huonot eivät välttämättä silti, vaikka olisivat ne kotona suomentaneetkin. Tai sitten pistari pitäisi saada tehdä kirjan kanssa ja taas se suosisi hyviä, koska kirjan kanssa he selviäisivät ilman kotisuomennostakin. 

En tiedä... Vai pitäisikö minunkin vain luottaa enemmän siihen, että ne jotka oikeasti haluavat oppia, suomentavat tekstin joka tapauksessa ja ne, joita oppiminen ei kiinnosta, eivät opi silti, vaikka yrittäisin kuinka pakottaa heidät suomentamaan? 

Tunnustus :)

Ohhoh! Olen ollut niin omissa sfääreissäni tai vaihtoehtoisesti kiireen vuoksi laput silmillä, että melkein en huomannutkaan tätä:

Noviisiopettaja oli antanut minulle blogitunnustuksen! Ihan hämmennyksestä menin sanattomaksi, sillä vaikka toki tuo Bloggerin käyrä kertoo, että täällä käy muitakin lueskelemassa kuin minä, niin jotenkin se aina silloin tällöin unohtuu, että muitakin saattaa ihan kiinnostaa mitä kirjoittelen :) Suuren suuret kiitokset Noviisiopelle!!

Tunnustukseen liittyy seuraavat ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Nyt täytyy ihan ensin tunnustaa, että jos vertaa vaikkapa parin vuoden takaiseen aikaan, luen  tällä hetkellä todella vähän blogeja. Suurin syy lienee se kiirekiirekiire ja siitä seuraava väymysväsymysväsymys, joten blogien seuraaminen on muuttunut vähän enemmän satunnaiseksi selailuksi, mutta tässäpä kuitenkin muutama satunnaisessa järjestyksessä, joiden pariin palaan jatkuvasti. (Tuli muuten mieleen, että omien blogisuosikkien paljastaminen kertoo aika paljon ihmisestä...:)

1. Turun Tilda - alunperin, vuosia sitten, aloin seurata blogia lähinnä Tildan ihanan tyylin takia, nykyään juuri opettajuuteen liittyvät jutut pitävät minut sen parissa edelleen ja onhan se myönnettävä, että juuri Tildan blogi innoitti minua perustamaan omani
2. Verskin Valtakunta - aloin seurata Verskin blogia kun molemmat odotimme esikoisiamme. Verskillä on ihana huumorintaju, upea kyky tiivistää ajatuksia, rohkeutta puhua äitiyteen ja lapsiin liittyvistä jutuista rehellisesti ja kaunistelematta, mutta myös turhaan dramatisoimatta
3. Unikuun terapiahuone - Unikuun blogi on jatkuva inspiraation lähde. Minuun iskee hirveä käsityökuume joka kerta kun katselen Unikuun upeita ompeluksia. 
4. Kirjainten virrassa - Rakastan lukea ja rakastan lukea kirjoista. Hannan blogista olen kerännyt lukuvinkkejä kassikaupalla, saanut innostuksen äänikirjoihin ja muuten vaan hakenut innostusta kirjojen pariin!
5. Pötkyläisiä - T:n blogiin tutustuin samoin kuin Verskin blogiin, kun odotimme esikoisiamme samaan aikaan ja edelleen piipahdan silloin tällöin katsomassa mitä T:lle kuuluu.
6. Liikunnanvihaaja - Nelliina on kieltämättä aikamoinen blogistijulkkis meidän muiden seassa, mutta koska olen seuraillut Nelliinan vaatehuonetta iäisyyden ja nykyään melkeinpä innokkaammin tätä Liikunnanvihaaja-blogia, en oikein voi jättää häntä poiskaan. Nelliinan tyylissä kirjoittaa ihailen nimenomaan samaa suoruutta ja toisaalta turhan draaman välttämistä, kuin Verskinkin blogissa.
7. Tyylitellen - Tyylitellen blogia aloin seurata Tildan blogin kautta kauan sitten ja jäin niin koukkuun, että kun blogi jäi pitemmälle tauolle, hyvä ettei itku päässyt. Nyt blogi on taas ollut toiminnassa ja tämän blogin visuaalinen ilme pitää minua edelleen otteessaan. 
8. Lasteni suusta - Tämä on ihana, silloin tällöin päivittyvä, supersuloinen blogi, johon isä kerää lastensa oivalluksia ja sanomisia. 

Sitten niitä satunnaisia asioita itsestä...

1. Todella tykkään työstäni opettajana. Minulla on ihan huiput kollegat ja aivan mahtavia oppilaita. Opettajan työ on myös sopivan itsenäistä - saan itse päättää aika pitkälle miten ja mitä teen - ja toisaalta sopivasti muista riippuvaista - täytyy ottaa huomioon erilaiset oppilaat ja ryhmät, tehdä yhteistyötä erityisopettajien ja vanhempien kanssa. Olen varma, että jatkan tässä ammatissa eläkeikään asti!

2. Puhun paljon ja väittelen mielelläni. Lörpöttelen mielelläni vähän milloin mistäkin, kerron herkästi oman mielipiteeni asioihin ja nautin todella, jos pääsen väittelemään jostakin kiinnostavasta asiasta toisen sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa väitellä asiasta ottamtta sitä henkilökohtaisesti.

3. Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, sisaruksiini ja isovanhempiini. Näemme ehkä kerran viikossa vähintään, vietämme kaikki joulut ja juhannukset yhdessä ja minusta on ihanaa tietää, että tapahtuipa mitä vain, oma perhe on tukemassa minua.

4. Olen koukussa kahviin. Maailmassa ei ole mitään parempaa kuin istua kiireettömänä aamuna juomassa rauhassa isoa kuppia aamukahvia. Saatan jo illalla kaivata, että olisi aamu ja pääsisin juomaan aamukahvia.

5. Olen todella kiinnostunut psykologiasta. Halusin alunperin psykologiksi, mutta totesin, että ammatti voisi olla henkisesti hieman turhan rankka minulle. Silti olen todella kiinnostunut vähän kaikesta psykologiaan liittyvästä, etenkin muistiin, kieleen ja hahmottamiseen liittyvät asiat ovat jo työn puolesta minusta äärimmäisen kiinnostavia. Ehkä jos en opettajana halua olla eläkeikään asti, niin jatkan joskus kesken jääneitä psykologian opintojani ja alan sittenkin psykologiksi :)

6. Tahtoisin luopua televisiosta. Vaikka toisaalta TV:n tuijottaminen joskus puolikuolleena on ihan mukavaa, niin silti uskon, että ilman sitä onnistuisin tekemään enemmän asioita, joista todella pidän. Puolikuolleena voisi olla parempi mennä vaikka kirjan tai lehden kanssa sänkyyn. Tai itseä voisi lepuuttaa paljon mukavammin äänikirjan ja neuleen kanssa. TV kun myös syö energiaa ja aikaa ihan turhaan.

7. Rakastan tanssimista. Rytmi ja liike yhdistettynä ovat kuin huumetta. Olen myös edelleen sitä mieltä (siitäkin huolimatta, että miehelläni on kaksi vasenta jalkaa), että helpoin tapa hurmata minut olisi viedä minut tanssilattialle ja viedä niin hyvin, etten tajuaisi itse tekeväni mitään.

8. Kaipaan pitkille vaelluksille metsään mukavassa porukassa. Ihana ruumiillinen väsymys päivän kävelyn jälkeen, trangiassa laitettu iltaruoka ja raukeaa istuskelua yhdessä kesäillassa ennen kuin väsymys ajaa makuupusseihin on yksi ihanimmista asioista mitä tiedän!

Ahaa-elämyksiä

Sorkin viime sunnuntaina häthätää wilmaa auki puhelimen surkealla selaimella (ja kosketusnäytöllä johon en vaan tunnu ikinä tottuvan) ja onnistuin klikkaamaan vasemmasta palkista linkkiä "kyselyt". Rehellisesti sanottuna en ollut ikinä edes huomannut koko linkkiä aiemmin! Pakkohan minun oli sitten ihan oikeallakin tietokoneella alkaa tutkia sitä kysely-mahdollisuutta ja sain oikein ahaa-elämysten sarjan :D

Ensinnäkin kyselyitä onkin wilmalla äärettömän helppo tehdä! Napsuttelin heti kasaan omalle valvontaluokalle kouluviihtyvyyskyselyn, jossa vähän kyselin paitsi viihtymistä koulussa, myös luokkahengestä ja itsearvioita. Ensimmäisellä kerralla Star Softin sivuilta ohjeet olivat kyllä tarpeen, sillä vaikka kysely loppujen lopuksi on helppo tehdä, on sivupohja itsessään vähän sellainen, että sitä on ilman ohjeita vaikea ymmärtää.

Nyt siis olen kehottanut kaikkia oman valvontaluokan oppilaita käymään täyttämässä kyselyn ennen vanhempainiltaa, jolloin vanhemmille voi hieman välittää oppilaidenkin kommentteja ja kuulumisia. Toteutin kyselyn täysin nimettömänä niin, ettei minulla edes ole mahdollisuutta ottaa selvää kuka on mitäkin vastannut. Tahdon nimittäin mahdollisimman rehellisiä vastauksia. Noin puolet oppilaista on nyt käynyt täyttämässä kyselyn ja luulen, että suunnilleen siihen se jääkin. Niin kai aikuistenkin kohdalla vapaaehtoisten kyselyiden vastausprosentti jää jonnekin 50 prosentin alle.

Ensimmäisen kyselyn laadittuani alkoi mieleni kuplia.

Entäs jos loisin kiusaamiskyselyn, sellaisen joka olisi aina avoin ja jonne voisi nimettömänä ilmoittaa kiusaamisesta? Kiusaaminen on kaikesta puhumisesta ja paasaamisesta huolimatta tabu myös oppilaiden kesken. Kukaan ei halua leimautua kiusatuksi tai kantelijaksi. Moni tietää, mutta ei osaa tai uskalla tai jopa viitsi kertoa. Auttaisikohan nimetön kaavake wilmassa?

Entäs jos toteuttaisi itsearvioinnit wilmassa? Siis ihan nimellä. Se voisi toimia ihan hyvin, vaikka sitä varten pitäisi kyllä mennä koko luokan kanssa atk-luokkaan, koska muuten osalla jäisi varmasti arvioinnit tekemättä.

Voisikohan jonkun tehtävänkin teettää niin, että se palautettaisiin nimenomaan wilma-kyselyn kautta? Ei nyt mitään koetta ehkä peruskoululaisille kuitenkaan, mutta joku lyhyt kirjallinen työ. Netissä tehtävä luetunymmärtäminen tai aineistonhakutehtävä... Vastaukset olisi helppo kerätä yhteen wilmasta. Tähän tarkoitukseen on tietysti olemassa erillisiä työalustojakin, mutta meidän koulussa sellaista ei ole yhteisesti käytössä ja siksi helpointa olisi ehkä käyttää jo käytössä olevaa ja tuttua ohjelmaa.

Lukiossa ainakin voisi kerätä kurssipalautteet wilman kautta, mutta miksei myös peruskoulussa voisi pyytää palautteita wilmassa. Kyselynhän voisi suunnata myös vanhemmille ja pyytää vanhemmilta palautetta vaikkapa koulun ja kodin völisestä yhteistyöstä tai muusta semmoisesta.

Tai ihan hupia! Jos ystävänpäivänä tai halloweenina kirjoitettaisiin vaikka runoja ja oppilaat saisivat äänestää mielestään parhaan runon wilman kautta?

Hitsin vitsi, kun tuo pidempi työtauko taas tuossa lähenee enkä ehdi alkaa testailla kaikkia näitä hienouksia käytännössä! ...ja ehkä se on toisaalta hyväkin. Ehtii innostus taas vähän laantua. Loppujen lopuksi oppilaat kyllästyvät aika nopeasti kaikennäköisiin ylimääräisiin temppuihin, kun opettaja on vasta pääsemässä vauhtiin!

Kiirekiirekiirekiire

Kirjassa on kappaleita 24. Kouluviikkoja vuodessa noin 38 ja koska yseillä on meidän koulussa 2,5 viikkotuntia englantia (minusta ihan älytön ratkaisu muuten) olisi teoriassa mahdollista käyttää hieman alle 4 tuntia jokaisen kirjankappaleen käsittelyyn ja ehtiä käydä koko kirja läpi.

Käytännössä tuntimäärästä pitää karsia ensin monet ensimmäisten ja viimeisten viikkojen tunneista, satunnaiset arkipyhät, TET-viikot, erikoispäivät kuten liikuntapäivät, taksvärkit, koulun juhlat, luokkaretket ja muut semmoiset. Toisaalta jokaista koetta varten pitää varata ainakin 3 tuntia: kertaus-, koe- ja palautustunti. Ryhmätöihin, projekteihin ja kirjoitelmiin harvoin yksi oppitunti riittää millään.

Lopputuloksena olisi noin 2,5 oppituntia jokaista kappaletta kohti. Tai jos ollaan realistisia ja halutaan käyttää se noin 4 tuntia per kappale, ehditään käydä vuodessa noin 14 kappaletta.

Tiedän, että lähden täysin väärästä suunnasta miettimään koko juttua. Oppikirja ei ole koulun tarkoitus. Kappaleiden tai tehtävien ehtiminen ei ole koulun tarkoitus. Se ei ole paras ope, joka ehtii käydä suurimman määrän kappaleita. Nopea tahti ja kova kiire eivät takaa hyviä oppimistuloksia (väittäisin, että päinvastoin.) Koulun tarkoitus ei ole myöskään pelkästään opettaa englantia. Tai matematiikkaa tai äidinkieltä tai yhtään mitään muutakaan. Siis pelkästään.

Miksi sitä silti kuitenkin itseään piiskaa ja ja oppilaitaan kiirehtii?
Miksi itseä häiritsee ne yli hypätyt kirjan kappaleet ja käsittelemättä jätetyt kielioppiasiat?
Miksi sitä yrittää väkisin ehtiä enemmän kuin oikeasti pystyy?
Miksi on niin vaikea keskittyä johonkin kunnolla?
Miksi Itsenäisyys-juhlan osuminen omalle tunnille harmittaa, kun pitäisi ehtiä eteenpäin?
Miksi kahden viikon TET-jakso tuntuu liian pitkältä, kun se syö 6 hyvää englannintuntia?
Miksi, jos kerran haluan noudattaa "se mikä tehdään, tehdään hyvin eikä hosuta" -mottoa, en sitten kuitenkaan noudata sitä?
Miksi välillä itseä pitää oikein tietoisesti muistuttaa siitä, että tarkoitus on oppia englantia, ei hosua tehtäviä valmiiksi?
Miksei sitä voisi olla itselle ja oppilailleen armollisempi?

Yksi oppilas kiitti minua siitä, että asiat käydään rauhassa läpi ja ehtii kunnolla oppia ja ymmärtää. Aloin pohtia tuleeko nopeammilla oppilailla tylsää.
Korjasin kirjoitelmat ja mietin, miten parasta olisi kirjoituttaa ne puhtaaksi ja ehkä jopa laatia pieniä kertaustehtäviä niistä aiheista, joissa eniten kirjoituksissa oli ongelmia. Ehdin vain jakaa kirjoitelmat takaisin, en edes kunnolla selittää pisteytystä.
Järki sanoo, että kahdessa viikossa ei ehdi kunnolla käydä yhtä kielioppiasiaa ja kahta kappaletta. Silti joku riivaaja ajaa yrittämään.

Onkohan tästä kiireestä luvassa koskaan pelastusta vai loppuko kiirekin vasta sitten kun päätän lakata kiirehtimästä?

Hyvät vinkit kiertoon - sanojen harjoittelu

"Läksynä on opetella kappaleesta kaikki uudet sanat." "Riittääks ku luin kokeeseen lähinnä sanoja?" ""Ensi kerralla on sanakoe kappaleen sanoista." "Älkää takertuko jokaiseen sanaan, mitä ette ymmärrä, vaan yrittäkää saada kiinni kokonaisuudesta."

Sanojen opetteluun liittyy minusta kielenopettamisen ja -opiskelun yksi suurimmista paradokseista: toisaalta ilman sanoja ei pärjää ja niitä on pakko opetella sekä pakko patistella lukemaan, toisaalta taas yksittäisten sanojen osaaminen saa välillä suhteettomat mittasuhteet joissain koe- ja harjoitustehtävissä ja lopulta moni mieltää kielen opettelun juuri sanalistojen opetteluksi.

Sanojen opettelu jää myös helposti aika pitkälti jokaisen oppilaan omille niskoille. Samalla opettelu on aika yksipuolista ja onnettoman tehotonta. Yleensä syynä taitaa olla, että kunnolliseen harjoitteluun ja tekniikoiden opetteluun on harvoin aikaa koulussa. Toisaalta juuri sanojen harjoitteluun on ehkä kehitelty kaikkein eniten erilaisia tekniikoita, niin että jokaiselle erilaiselle oppijalle pitäisi kyllä löytyä sopivat. Jos niitä siis tarpeeksi opettaisi ja harjotuttaisi, jotta oppilaat ne omaksuisivat. Suurin osa kun lukee sanoja metodilla: "ensin mä vaan luen niitä ja sit mä saatan joskus peittää sen toisen ja kysellä itseltäni".

Minä poden ihan jatkuvasti huonoa omaatuntoa sanaston opettamisesta ja varsinkin niistä tekniikoiden opettamisesta. Tahtoisin opettaa enemmän erilaisia keinoja sanaston opetteluun. Tahtoisin harjoituttaa sanoja enemmän tunneilla. Tahtoisin osoittaa, että sanat oppii parhaiten kun ne ovat jossain yhteydessä, eivätkä osana vaan loputonta sanalistaa. Tahtoisin opettaa, että sanoilla voi leikkiä. Tahtoisin opettaa, että sanojen merkityksiä voi päätellä lauseyhteydestä. Tahtoisin opettaa miten sanakirjaa kannattaa käyttää ja millaista hyötyä netti tarjoaa sanaston opetteluun. Ja sitten tulee vastaan aika. Sitten oppilaiden kiinnostus. Sitten oma energia, suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Ja lopulta on se huono omatunto.

Tällä hetkellä sanojen harjoittelu tai opettaminen on minulla hävettävän vähäistä. Peruskaavani taitaa mennä suunnilleen näin:

- sanasto luetaan parin kanssa, itsekseen tai opettajan johdolla ennen kappaleen kuuntelemista
- toisinaan muistutan merkkaamaan uudet sanat sanastosta, aina en muista
- toisinaan sanastoa käytetään hyväksi kappaleen ennakoinnissa
- ysien kanssa kappaleista merkitään ns. tärkeät sanat - eli jaetaan sanastoa vähän sen mukaan, mitä sieltä on syytä opetella ja mikä ei ole ihan niin tärkeää
- sanastoa harjoitellaan lähinnä kirjan sanastotehtävien kanssa
- joskus pelataan sanastopeliä, jossa taululle kerätään kappaleen sanoja ja kahdesta joukkueesta on molemmista yksi kerrallaan taululla: minä sanon sanan suomeksi ja kumpi alleviivaa sen ensin englanniksi saa joukkueelleen pisteen
- sanakokeita pidän noin joka toisesta kappaleesta

Siinäpä se. Hirveän vähän. Hirveän yksipuolista. Oikein nolottaa.

Tässä kirjoittaessanikin olen jo keksinyt jotain mitä voisin tehdä lisää. Voisin tehdä lisätehtäviksi sanasokkeloita tai ristikoita kappaleiden sanoista. Oppilaat kun jostain syystä rakastavat ristikoita. Voisin laittaa oppilaat itse tekemään ristikoita toisilleen kotona läksynä. Haluaisin yhdistää sanaston opettelun kirjoittamisen harjoitteluun, mutta en tiedä miten se parhaiten tapahtuisi niin, että oma työmääräni ja kulutettava aika eivät kohtuuttomasti kasvaisi.

Kertokaapa miten te harjoitutatte sanastoa tunneilla? Vai annatteko läksyksi?

Miten pisteyttäisit?

Kokeilenpa nyt pikaisesti blogia neuvon kysymiseen.

Miten pisteyttäisit koetehtävän, jossa kymmenestä lauseesta on pitänyt rastittaa ne, jotka sisältävät tietyn verbimuodon. Esimerkiksi siis: Merkitse kaikki lauseet, jotka ovat konditioonalissa.

Kaikki lauseet eivät tietenkään ole kysytyssä muodossa eikä tehtävän ohjeissa ole sanottu kuinka moni lauseista on. Ainoa, mistä pystyy päättelemään oikeassa muodossa olevien lauseiden määrän, on maximipisteet, 5 pistettä.

Lopputulos: suurimmalla osalla oppilaista oikea määrä tai vähemmän rasteja - osa oikein, osa väärin. Tämä olisi helppo juttu: piste oikeista vastauksista, ei pistettä vääristä. Osalla on kuitenkin enemmän rasteja, kuin mitä oikeita vastauksia olisi.

Tahdonkin kysyä, mitä tekisit: 
a) Antaisitteko silti pisteen jokaisesta oikeasta vastauksesta, ei sakkoa vääristä vastauksista (vaikka jättää mahdolliseksi sen, että joku voi periaatteessa taktikoida ja ruksia vaikka kaikki lauseet.)

b) Antaisitko pisteen jokaisesta oikeasta vastauksesta ja miinuspisteen jokaisesta väärästä vastauksesta (vaikka pisteet auttamatta silloin putoaisivatkin aika alas, kun yhden kohdan erehdyksellä menettää tavallaan 2 pistettä)

c) Toteuttaisit jonkun välimuodon, esim. 1 piste oikeista vastauksista, puolikas miinuspiste vääristä (ruksimalla kaikki lauseet voisi siis silloin saada puolet pisteistä osaamatta koko asiaa, mutta toisaalta yhdellä erehdyksellä ei vielä menettäisi kamalasti pisteitä)

Mitäs sitä tänään päälleen pistäis?

Uutiskynnyksenkin ylitti väitöstutkimus, jossa tutkittiin sitä, mitä mieltä opettajat ovat toistensa pukeutumisesta.

Ei voi mitään, minua koko juttu naurattaa.

Opettajalla on julkinen ammatti, jossa saa kuitenkin pukeutua oman harkinnan mukaan niin kuin tykkää. Niin tekee myös koko kansakunta lähtiessään kotoaan julkiselle paikalle. Ihan kaikki arvioivat myös toistensa pukeutumista, ja minusta aika samantapaisesti kuin opettajat toisiaan tutkimuksen mukaan.

Meistä iso osa on niitä taviksia, jotka pukeutuvat ihan perussiististi: farkut ja joku paita ovat ehkä oikeasti suomalaisten kansallisasu, vaikka niistä tuulipuvuista aina maristaankin. Sitten on niitä epäsovinnaisia, jotka elävät kadotettua nuoruuttaan nahkaliiveissä tai suoralippaiset käpit päässään. Nille voi pyöritellä vähän silmiään. Iso mies ja tuollaiset vaatteet! Kolmantena on ne hienosti pukeutuvat, joiden millintarkkoja kampauksia ja rypyttömiä kauluspaitoja me muut vähän aina kadehditaan, sillä olisihan se ihan hienoa näyttää aina niin huolitellulta, jos viitsisi ja jaksaisi. Helpompaa on kuitenkin vähän paheksua ja kuitata koreilu turhaksi. Ja neljäntenä tulevat ne, joilta hyvä maku on vähän hukassa ja joiden ammattitaitoa toisten silmissä syö ammatissa kuin ammatissa (paitsi ehkä siinä maailman vanhimmassa) liian avonaiset paidat ja lyhyet hameet. (Onko miehillä tälle vastinetta? Liian seksuaalisesti pukeutuvat miehet? Mitä niillä on päällään? Liian tiukat housut?)

Tämä jaottelu ei kyllä todellakaan päde pelkästään opettajiin, vaan minusta samoja kategorioita voi oikein hyvin mennä soveltamaan vaikka paikalliseen ostoskeskukseen syysloman ratoksi ja ruksia, että minkä ryhmän edustajia eniten siellä taapertaa.

Ehkä tarvitaan kuitenkin vielä pari kategoriaa lisää, jotta laajennus kaikkiin kansanosiin on helpompi.

Lisäisin ensin urheilupukeutujat. Ne, jotka kävelevät marketissakin verkkareissa ja lenkkareissa. (Ottaen huomioon markettien nykyisen koon ei asuvalinta suinkaan ehkä ole huonoimmasta päästä...) Ne, joiden mielestä pelipaita on sopiva asu ravintolaan. Ne, jotka ruokkivat mielikuvaa suomalaisista tuulipukukansana, järkevissä goretex-ulkoilukengissä tietysti. Siis usein myös ne kotiäidit, jotka uhmaavat säätiloja tarjotakseen lapsukaisilleen keinon purkaa höyryjä leikkipuistossa. Tätä joukkoa on minusta kyllä opettajissakin, tosin ehkä lähinnä liikunnanopettajissa, joiden olisi pikkuisen kornia sipsuttaa korkokengissä tai marssia suorissa housuissa kentän laidalle. (Tosin omalle liikunnanopettajalleni ei kyllä aikanaan olisi ollut niistä vermeistä mitään haittaakaan. Hyvin se kahvinjuonti ja munkinmussutus olisi onnistunut ilman tuulipukuakin...)

Toiseksi joukosta puuttuvat myös epäsiistit. Tiedätte kyllä tyypin. Ne joilla on likaiset ja virttyneet college-housut, repsottavat reinot, puhkikulunut nahkatakki tai 30 vuotta vanha urheiluseuran tuulitakki. Ne jotka joko eivät oikeasti välitä yhtään miltä näyttävät tai jotka haluavat näyttää siltä, etteivät yhtään välitä miltä näyttävät. Tämä taitaa olla ainut joukko, jota ei juuri opettajista tai muista vastaavien alojen edustajista löydy... tai ei ainakaan ehkä ihan siinä rajuimmassa muodossaan. Jos epäsovinnaisesti pukeutuvat haluavat vähän venyttää käsitystä aikuisten normaalista pukeutumisesta, nämä eivät siitä piittaa ollenkaan.

No, johtopäätöksenä siis se, että ulkonäkö ja pukeutuminen vaikuttavat muiden ihmisten mielikuvaan sinusta ja kyvyistäsi ei kyllä minusta ole niin uusi ja ihmeellinen, että sitä ihan iltapäivälehdissä tarvitsisi ihmetellä. Mutta onpahan siis todistettu, että se pätee opettajiinkin - ainakin jos kysytään muilta opettajilta. Hauskempaa kyllä olisi kuulla oppilaiden mielipiteitä opettajien vaatteista. Tai vanhempien. Ja sitten opettajat voisivat arvioida millaisia mielikuvia oppilaiden pukeutuminen heissä herättää. Tai oppilaiden vanhempien! ...Tai kaipa sitä arviointia tehdään ihan koko ajan, puolinja toisin. Sitä vaan ei vielä kukaan ole saanut päähänsä tutkia!

Maitohapoilla

Pahoittelut laiskasta päivitystahdista, nyt vaan viime aikoina olisin tarvinnut vuorokausiini mielellään toiset 24h lisää, jotta ehtisin kaikkeen.

Päivärytmini on ollut koko syksyn aikamoinen.
6.15 kello soi - 45 min aikaa pukea, meikata, laittaa tukka, syödä aamupala ja juoda kahvi
7.00 herätän typsykän ja sujautan ulkohaalariin ja kampean autoon
7.20 lähden päiväkodilta ajelemaan töihin
8.00 ensimmäinen tunti alkaa
14.00 tai 14.45 viimeinen tunti päättyy, istun opehuoneessa tekemässä wilmakirjaukset, täyttämässä pedagogiset arviot, ottamassa kopiot ja tulosteet seuraavalle päivälle, soittelemassa tarpeelliset puhelut jne.
15.00/15.30 lähden ajelemaan kotiin joko suoraan tai kaupan kautta
15.30-17.00 välillä kotona ja mies tekee lähtöä töihin, loppuilta lapsen kanssa siihen asti, kunnes vihdoin ja viimein tulee se odotettu iltapuuroaika ja saan lapsen vihdoinkin sänkyyn
19.30/20.00 hetki aikaa itselle ja kotitöille
21.30 seuraavan päivän vaatteet valmiiksi itselle ja tytölle, suihkuun ja sänkyyn
22.00 kahdeksan tuntia aikaa nukkua

Nyt vaan viime viikkoina tuo armas, odotettu, ihana, tarpeellinen, tärkeä, korvaamaton iltahetki on mennyt kokeiden ja kirjoitelmien tarkistamiseen. Lopputuloksena loputon väsymys ja se, ettei minulla ole päivässä muuta "omaa aikaa" kuin hetki opehuoneessa ennen kotiinlähtöä. Työt seisoo, kun illalla ei vaan jaksaisi enää ja stressi taas aiheuttaa lisää väsymystä, joka hidastaa töitten tekemistä entisestään. Ehkä voin paljastaa, että väsymykseen vaikuttaa myös yksi, jo kohtalaisen kokoinen "sisäinen syy", jonka ansiosta lukuvuoteni katkeaa taas ennen aikojaan. Olen siis melkoisen maitohapoilla kun yritän pinnistää vielä vähän, että jaksaisin odottaa syyslomaa...

Mutta nyt takaisin ysien kirjoitelmien pariin. Yksi luokka olisi tarkistamatta vielä.

Google kertoo

En tiedä oletteko törmänneet koskaan siihen ainakin facebookissa kiertäneeseen juttuun, jossa käsketään googlaamaan "[oma nimi] on" ja listaamaan sitten millaisia täydennyksiä google tarjoaa. Päätin aikani kuluksi googlata "opettaja on" sanayhdistelmän ja tässäpä tulokset. Kun katsoo lauseiden kokonaisuutta, osutaan aika lähelle totuutta vai mitä olette mieltä?

Opettaja on henkilö, joka on koulutettu opettamaan muita.

Opettaja on rohkaisija.

Opettaja on kaaoksen hallitsemisen ekspertti.

Opettaja on usein yksin oppilaidensa ongelmien kanssa.

Opettaja on monelle oppilaalle se lähin ihminen.

Opettaja on kurinpitäjänä aika aseeton.

Opettaja on täsmällinen, innostunut ja aktiivinen opetuksen kehittäjä..

Opettaja on myös uuvutettu niin monilla uusilla tehtävillä ja uudistusten vauhti on niin kova, että harvalla on voimia ja aikaa perusteellisesti pohtia tai tuoda julkisuudessa esille sitä, mikä heistä olisi lapsille ja nuorille parasta. 

En taida viitsiä pilata lauantai-iltaa sillä, että lisäisin tuohon eteen sanan hyvä ja katsoisin mitä siitä seuraa! 

Ei tälläisiä päiviä enää, kiitos!

*iso ja pitkä ja syvä huokaus*

Perjantain olin saikulla flunssan takia. Aavistin poissaolon jo edellisenä päivänä, joten jätin ohjeet sijaistavalle opettajalle.

Silti maanantai ei ollut yhtään sen helpompi:

Ekalla tunnilla olin luvannut valvoa toisen aineen kokeen. Kyseinen opettaja ei ollut koulussa ja kokeet tietysti kadoksissa. Lopulta ne löytyi yhdestä työpöydänlaatikosta. Jaoin kokeen. "Ei tää oo meiän koe! Ei meil oo tälläsiä aiheita ollu!" Just. No oottakaas. On tääl toinenki koe. Kuulostaako tutummalle? "Joo, se on meiän." No vaihdetaan. (Miksi sitten osa silti oli alkanut tehdä koetta vaikka aihe ei ollut lähelläkään omaa koealuetta??)

Toisella tunnilla piti olla oman aineen koe. "Se sijainen sano, että koe siirtyy jonkun konsertin takia." Öööh...se konsertti on vasta iltapäivällä ja se koepäivän siirto koski vaan tota iltapäivän ryhmää, mut kai me sitte siirretään se koe. Mitäs me sit tehtäis...? "Pelataan hirsipuuta!" No kai sekin käy...

Pari tuntia myöhemmin piti kerrata imperfektiä. No mitäs te ehditte sijaisen kanssa? Ainaki kai nämä tehtävät, kun tähän on merkattu että loput kotiin? "Ei me niitä tunnilla tehty, kaikki tuli kotiin." Ai mitä? Kaks aukeamaa tehtäviä? "Joo." No mitä te sit teitte tunnilla? "Tarkistettiin se yks läksytehtävä ja kirjotettiin vihkoon." Ja siinä meni koko tunti? "Joo." Justiinsa. No kerran ootte tehny nää tehtävät kotona, ni tarkistetaan ne nyt sitte, mut ootte kyllä ison urakan tehneet. Pisteet teille siitä.

Vikalla tunnilla on se joku konsertti, jonka takia se yks koe piti siirtää. Saan lääkäriajan niin, että ehdin juuri saattaa ryhmäni konserttiin ja sopia parin opettajan kanssa, että pitävät minunkin oppilaita silmällä ja sitten äkkiä menoksi.

Tiistai ei helpottanut yhtään.

Aamulla tiputin lapsen tarhaan ja lähdin ajelemaan töihin. Noin viisi minuuttia kuluu ja mieleeni piirtyy kuva seiskojen kokeesta, jonka tein ja tulostin illalla valmiiksi. Koe odottaa siinä työpöydän reunalla. Pakko kääntyä hakemaan. Ylimääräiseen lenkkiin tuhrautuu aikaa ja lopputulos on se, että puolen tunnin matka pitäisi ehtiä ajaa vartissa. Justiinsa.

Ysiluokkalaiset on ärsyttäviä koko päivän.
"Siis mä en tajua, että mistä mun se kirjotelma pitää kirjottaa!" Mä oon just antamassa näitä aiheita teille, malttasitko oottaa sen kaks minuuttia? "Mut mä en tajua!"
"Mitä tähän suunnitelmaan pitää kirjottaa? En keksi mitään!" No jos sä et keksi suunnitelmaankaan yhtään mitään sanottavaa, ni miten sä sinne kirjotelmaan meinaat keksiä? "Ei ku kyl mä tiedän mitä mä aion kirjottaa." No se samahan se sinne suunnitelmaan tulee..
Yksi lentää ulos luokasta kirjoittamaan ohjeita hyvään tuntikäytökseen.
Toinen saa jälki-istunnon asiattomasta käytöksestä ja kielenkäytöstä ja vastaa tähän "Pitäisköhän sun käyttäytyä vähän aikuisemmin?" Siinä kohtaa teki mieli kirjoittaa että 2 tuntia jälki-istuntoa.

Kesken päivän muistan, että ne seiskojen kokeet on monistamatta. Koe CD on hukassa. Olen unohtanut tulostaa kuuntelun tekstin itselleni. Koetta jakaessani tajuan, että myös luetunymmärtämisen teksti puuttuu. Onneksi luokassa on myös oppilas, jolla englanti on yksilöllistetty eikä hänellä ole koetunti. Hän käy kiltisti hakemassa kopiot.
"Mä en tajua tätä vikaa tehtävää!" Siis luet sen tekstin ensin. Sitten korjaat ne lauseet suomeksi, niin että ne vastaa sitä tekstiä. Esimerkiksi se eka lause kun on, että Tom syö aamulla puuroa, niin jos se onkin vaikka Tim, niin kirjoitat että Tim syö aamulla puuroa. "Niin, mutta ei täällä puhuta mistään puurosta mitään!" Älä nyt sano vastauksia ääneen! Mut se on just se idea, korjaat sen lauseen silleen, että mitä siellä tekstissä sanotaan! Lopputulos: oppilas kääntää lauseet englanniksi.

Yksi luokanvalvontaluokkani poika lintsaa sekä aamun että iltapäivän valinnaistunnit. Samaan aikaan kuraattori ilmoittaa wilman kautta, että poika on luvannut minun kanssani tulla sopimaan luvattomien poissaolojen korvaamisesta. Näin pojan aiemmin päivällä, mutta hänellä kuulemma ei silloin ollut mitään viestejä minulle kuraattorilta. Kirkkain silmin.

Rehtori ilmoittaa lyhyellä varoitusajalla huomisaamuksi palaverin.

Joka kerta kun menen opehuoneeseen on kahvista vain palaneet pohjat jäljellä. Kaiken huipuksi: kotona sama juttu! Mies on unohtanut kahvinkeittimen päälle koko iltapäiväksi ja pannussa säilyy palanut maku vaikka sen tiskaa.

Nyt laukussa olisi nippu kokeita tarkistettavaksi. Väsyttää ihan tolkuttomasti. Ei huvita yhtään. Onnkesi on suklaalevy tsemppaamassa.

Opettaja ja oppilas tappeli - kumpi voitti?

Nyt on ollut lehdissä hirveästi juttuja koulussa sattuneista väkivaltatapauksista ja nimenomaan siis sellaisista, missä melko nuoret lapset ovat hyökänneet aikuisten kimppuun. Kassajonossa seisoessani Iltalehden kannesta pisti silmään otsikko, että viimeisen parin viikon aikana kouluissa olisi sattunut 6 pahoinpitelyä (tosin siis kai 2 oppilasta olisi pahoinpidellyt, mutta yhteensä kuutta opettajaa!). Aika hurjalta kuulostaa!

Viime keväänä taisin pohtia turvattomuutta koulussa silloin, kun hyökkääjä on joku ulkopuolinen henkilö, mutta nämä ns. koulunsisäiset väkivaltatapukset tai väkivallan uhkat ovat varmasti paljon paljon yleisempiä. Kaikki eivät päädy aina otsikoihin - varsinkaan jos kyseessä on nimenomaan "vain" väkivallan uhka.

Opettaja jää kieltämättä helposti alakynteen, jos vastassa on väkivaltainen oppilas. Paitsi että varsinkin vanhemmat oppilaat ovat helposti jo fyysisiltä mitoiltaan ja voimiltaan paljon opettajan yläpuolella, on meihin iskostettu pelko niistä mahdollisista seuraamuksista niissä tapauksissa, joissa opettaja puolustautuu, yrittää hillitä oppilasta tai menee kahden tappelevan oppilaan väliin. Siis paitsi, että opettajalle itselleen voi käydä huonosti, jos jää alakynteen, voi häntä vastassa ollakin lakijuttu, jos hän onnistuu oppilaan hillitsemään vaikkapa kiinni ottamalla. Ei ihme siis, että pelkkä ajatuskin tuollaisista tilanteista pelottaa!

Minä en ole joutunut koskaan pelkäämään työssäni. Kerran sijaisena ollessani yksi poika suuttui kahdelle muulle ja viskasi heitä tuolilla (ohi onneksi), mutta tilanne rauhoittui heti kun pojat kiltisti poistuivat luokasta kun komensin ja hain naapuriluokasta toisen opettajan avuksi. Se lienee ehkä pahin tapaus missä olen ollut.

Yläkoulussa en edes varsinaisesti usko väkivallan opettajia kohtaan olevan ihan niin yleistä kuin ehkä alakoulussa. Tämä on siis ihan vaan omaa mutu-tuntumaa, mutta paitsi että vanhemmat oppilaat osaavat ehkä paremmin jo säädellä toimintaansa, he ovat todennäköisesti melko tietoisia myös siitä, että ovat fyysisesti ylivoimaisia naisopettajaan nähden. Niinpä myös minun kynnykseni mennä vaikkapa ihan konkreettisesti kahden viisitoistavuotiaan väliin oikeassa tappelussa on korkeampi kuin jos kyseessä olisi kaksi kahdeksanvuotiasta. Ja toisaalta jos riita oikeasti olisi minun ja oppilaan välillä ja oppilas tuntisi tarvetta turvautua väkivaltaan, melkein luulen sen jäävän uhkauksen tasolle. (Ei sillä että väkivallalla uhkaaminen olisi yhtään sen vähäisempi teko kuin oikeasti lyöminen.) Voin kyllä olla tässä ihan väärässäkin... Pitää muistaa että opetan aika pienessä yläkoulussa aika pienessä yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa melko hyvin ja ongelmat ovat ehkä vähän erilaiset kuin vaikka pääkaupunkiseudulla. En tiedä. En ole siellä koskaan opettanut...

Luulenpa ettei tässä suhteessa laki tule kovinkaan paljon muuttumaan. Opettajan on jatkossakin ihan yhtä hankala puuttua fyysisesti oppilaan tekemisiin, sillä se sama laki joka rajoittaa näissä tapauksissa opettajan toimia lopettaa tai ehkäistä väkivaltaa, myös suojaa toisissa tilanteissa oppilasta opettajan väkivallalta eikä lakiin varmasti voida kirjata mitään "sallittua, kun tarkoitus on hyvä"-lauselmaa. Eikä se, että opettajalla olisi suuremmat oikeudet fyysisesti puuttua oppilaaseen tämän uhatessa opettajaa tai muita oppilaita varsinaisesti ratkaisisi ongelmaa. Ihan yhtä hyvin se oppilas voi opettajan kimppuun käydä opettajan oikeuksista huolimatta.

Ehkä kehitys viekin ajanmittaan samaan suuntaan kuin vaikka Yhdysvalloissa: metallinpaljastimiin ja vartijoihin kouluissa. Tai ehkä opettajat saavat hätäpainikkeet taskuissa kannettaviksi, joiden avulla voi hälyttää muita opettajia tai vartijan paikalle, jos jotain sattuu. Ja ehkä tulevaisuudessa rajankäyntiä opettajan ja oppilaan (tai vanhemman?) väkivaltaisuuksissa puidaan yhä enemmän oikeussaleissa.

Parastahan varmasti olisi, että jokaisella lapsella olisi välittävät vanhemmat, jotka laittaisivat lapsilleen kunnolliset rajat ja opettaisivat mikä on sallittua ja mikä ei. Että välituntivalvontoihin saataisiin lisää resursseja. Että ryhmäkoot voitaisiin pitää pieninä tai ainakin inhimillisinä. Että pienryhmäopetuksessa ja oppilas- sekä sosiaalihuollossa riittäisi resursseja myös ehkäistä ongelmia eikä vain paikata pahimpia. Mutta tälläinen taitaa olla ihan unelmointia nyky-Suomessa?

Hyvät vinkit kiertoon: ennakointi

Ajattelin aloittaa pientä postaussarjaa kielen opettamisen eri osa-alueista ja niihin liittyvistä vinkeistä ja kikoista. Lähinnä taidan ajautua pohdiskelemaan mitä itse yleensä luokissa päädyn tekemään, mutta toivoisin, että innostuisitte kommentoimaan ja jakamaan omia vinkkejänne myös. Opettamisessa kun taitaa urautua aika nopeasti niihin omiin tapoihin eikä uusia ideoita läheskään aina jaksa kehitellä käyttökelpoisiksi.

Hyvänä oppilaana olen itse aina suhtautunut aika ylimalkaisesti tekstien ennakointiin eli otsikoiden ja kuvien tutkimiseen tai sanastoon perehtymiseen etukäteen. Itse asiassa minusta meille ei norssissakaan juuri ennakoinneista puhuttu, virittäytymisestä teemaan ehkä, muttei varsinaisesti tekstin sisällön ennakoinnista.

Nyt tämän ihanaakin ihanamman kirjasarjan (Smart Moves) kanssa painiessani olen päätynyt opettamaan systemaattisesti ennakointia kaikille luokka-asteille. Toivon, että mahdollisimman moni oppisi ennakoinnista itselleen hyvän tavan siihen mennessä, että aloittavat ysiluokan kirjan ja törmäävät niihin tappaviin kappaleisiin, jotka ovat puolitoista aukeamaa pitkiä ja käsittelevät vaikkapa geeniteknologiaa.

Käytännössä minulla on pari vakiokikkaa, joita käytän.

Uuteen kappaleeseen siirryttäessä ja mielellään jo hyvissä ajoin etukäteen katsotaan kappaleen otsikko ja puhutaan kappaleen teemasta yleensä. Varsinaisia virittäytymisjuttuja käytän vähän tilanteen mukaan, mutta niistä taidan kirjoitella joku toinen kerta.

Tyypillisin keinoni laittaa oppilaat ennakoimaan tekstiä on luetuttaa kappaleen sanasto joko kotona tai tunnilla ja pistää oppilaat sen avulla päättelemään vastauksia sisältötehtävään. Sisältökysymyksistä itsestään jo oppii paljon kappaleen sisällöstä. Jos tehtävässä kysytään vaikkapa "Mitä pahaa kanit ovat tehneet ansaitakseen kuolemantuomion?" huomaa näppärä lukija, että tekstissä siis puhutaan ainakin kaneista, niiden tekosista ja että kaneille annetaan kuolemantuomio. Aika paljon jo siis. Jos sitten vielä lukee sanastoa, johon peräkkäin on listattu: purra, sähköjohto, palasiksi, vakava, vankila, hälytysjärjestelmä, saattaisi, vanki, paeta, ei kovin suurta mielikuvitusta tarvita, että on jo hyvä käry siitä miksi ne kanit ovat epäsuosittuja.

Oikein-väärin-väittämien vastaukset taas ovat usein sellaisia, että niiden oikeat vastaukset pystyy päättelemään ilman koko tekstin näkemistä. Vai mite itse korjaisitte väittämää kappaleesta, jonka otsikko on The little runaway: Mielestään Billy sai usein, mitä halusi ? Ja tärkeämpää kuin saada tehtävä etukäteen jo melkein kokonaan tehtyä, on saada ennakkokäsitys siitä, mitä on tulossa.

Ysien kanssa aloitettiin geeniteknologiakappale niin, että annoin etukäteen läksyksi etsiä ymmärrystehtävän ("Merkitse kuka sanoi seuraavat ajatukset") tietyt sanat valmiiksi englanniksi sanaston avulla: geeniteknologia, uhka, väittely, kehitysmaat, nälänhätä jne. Samalla kun sanoja käytiin läpi keskusteltiin myös niiden merkityksestä: Mitä geeniteknologialla tarkoitetaan? Mitä tarkoitetaan luomulla? Mitä immuuni tarkoittaa? Ennen varsinaista kappaleen kuuntelua luettiin vielä nopeasti ihan kappaleen alku ja todettiin yhdessä, että kyseessä on väittely ja se kuka kappaleen henkilöistä puolustaa, kuka vastustaa väittelyn aiheena ollutta geeniteknologiaa.

En tiedä kuvittelenko vain, vaan onko kappaleiden kokonaisymmärtäminen helpottunut ennakoinnin myötä. Ainakin tällä kertaa geeniteknologiakappaleen käsittely sujui paljon kivuttomammin kuin edellisen vuosiluokan kanssa. Vaikka kokeessahan sen sitten taitaa lopulta nähdä, että oliko mistään mitään hyötyä.

Ihan samaa metodia olen käyttänyt myös kuuntelutehtävien kanssa. Kuunteluihinkin kun usein liittyy sanasto, jota harva oppilas lukee, vaikka käskee tai kuuntelee tai ajattelee, jos yhdessä luetaan. Kun sanojen avulla on pääteltävä vastauksia kysymyksiin, joutuu niitä ihan eri tavalla päässä pyörittämään ja sanastosta oikeasti on jotain hyötyäkin.

Vaikeutta on välillä vaikea ymmärtää

Minusta tuntuu, että törmään melkein päivittäin siihen, miten vaikea minun on ymmärtää joidenkin oppilaiden vaikeuksia ymmärtää ja osata asioita. Olen itse kuulunut niihin oppilaisiin, joille koulu ei koskaan ollut vaikeaa. Paitsi että muutenkin opin helposti asiat pelkästään kuuntelemalla, olin yleensä aika kiinnostunut lähes kaikesta ja jos en ollut, niin olin sen verran tunnollinen, että opiskelin silti. Nyt opettajana joudun jatkuvasti kaikenlaisten oppimiseen liittyvien vaikeuksien kanssa, joista osaa on helpompi, osaa vaikeampi käsittää.

Ymmärrän hyvin motivaation aiheuttamat vaikeudet oppia - jos ei huvita opetella, ei opi kovin hyvin - sekä muistiin liittyvät vaikeudet: vaikka kuinka opettelisi, muistaminen on vaikeaa. Näiden ongelmien kanssa varmasti ihan jokainen joutuu joskus painimaan ja siksi niihin on helppo samaistua. Jotenkin käsitän myös lukemisen vaikeudet: vaikeuden pysyä rivillä, vaikeuden hahmottaa sanoja, vaikeuden ymmärtää tekstikokonaisuuksia. Luulen, että jokainen joka on ikinä yrittänyt todella väsyneenä lukea vaikeaa tekstiä kokee suunnilleen saman, kuin lukivaikeuksista kärsivä kohtaa aina kaikkien tekstien kanssa. Noin niin kuin kärjistäen siis. Jotenkin siis sekin on helpompi ymmärtää.

Vaikeinta minun on ymmärtää vaikeuksia noudattaa helppojakaan ohjeita tai soveltaa yksinkertaisiakaan sääntöjä. Esimerkiksi: kertaamme imperfektin. Kirjoitan taululle ja selitän, oppilaat kirjoittavat vihkoon. Luemme kirjan esimerkit yhdessä. Alleviivaamme verbirakenteet. Täydennämme työkirjan sääntölaatikot. Kaikkialla lukee: 
I didn't cry. Minä en itkenyt. 
She didn't tell anyone. Hän ei kertonut kenellekään. 
We didn't care. Me emme välittäneet. 
Lopulta olen toistanut ja hokenut, kysynyt ja onkinut vastaukset oppilaista, kirjoittanut sekä laittanut kirjoittamaan ja alleviivaamaan ja olen itse jo niin kyllästynyt, etten jaksaisi enää yhtään. Joten alamme tehdä tehtäviä ja lähden kiertämään ja auttamaan.

Luokasta löytyy aina oppilaita, joiden kirjaan on rustattu, kaikista ponnisteluista huolimatta:
I wasn't cry.
She don't tell.
We not.
Pysähdyn ja alan neuvoa.
   "Katsopas noita esimerkkejä tuossa yllä, niistä on alleviivattu ne oikeat verbimuodot. Millä ne verbimuodot aina alkavat?"
   "?????? emmtiä"
   "Katsopas tuolta. Mikä on se ensimmäinen alleviivattu sana kaikissa?"
   "???"
   "Katopa tarkkaan: didn't cry, didn't tell, didn't care. Mikä niissä kaikissa on se ensimmäinen sana?"
   "??? ai, didn't?"
   "No just se. Sun täytyis nyt tehdä samalla tavalla. Eli mitä sä kirjotat ihan ekaks siihen?"
   "Emmätiä"
   "No sä just sanoit sen ääneen. Mikä se eka alleviivattu sana kaikissa oli?"
   "Didn't"
   "Nii just, hyvä! Kirjotas se nyt siihen. Eli kaikkiin ekaks se didn't. Mitäs sen jälkeen?"
Ja näin jatketaan kunnes pari ensimmäistä kohtaa on saatu valmiiksi ja kehotan jatkamaan samaan malliin ja lähden jatkamaan kierrosta. Hetken päästä palaan katsomaan miten loput kohdat sujuivat. Seuraaviin kohtiin on iloisesti kirjoiteltu:
I didn't
She doesn't tell.
We did cared.
Hengitän syvään ja alamme taas alusta.

Näissä tapauksissa en edes elättele liikoja toivoja siitä, että imperfektin syvempi merkitys joskus oppilaalle aukeaisi tai että hän muuten vaan osaisi sitä käyttää ilman siis termikikkailua (sillä se nyt on loppujen lopuksi sama muistaako aikamuotojen nimiä, jos niitä osaa käyttää), mikä on siis tietysti ihan mahdollista - joskushan palaset loksahtavat kohdalleen, kun saa itse vapaasti valita mitä kirjoittaa tai sanoo. En vaan rehellisesti sanottuna ymmärrä miksi se säännön noudattaminen on niin mahdotonta edes yksinkertaisimpien sääntöjen kohdalla. Samalla taidan vähän pelätä, että koska en ymmärrä mikä siitä tekee oppilaalle vaikeaa, en osaa myöskään oikein neuvoa ja auttaa häntä ymmärtämään.

Mutta tässäpä lyhyt lista asioita, joita en aina oikein ymmärrä:

• En ymmärrä miten voi olla vaikeaa erottaa yksikköä monikosta. (Se on se -s. Miten sitä ei näe?)
• En ymmärrä miten jotkut yläkoululaiset eivät osaa aakkosia eivätkä siten osaa käyttää aakkosellista sanastoa. 
• En ymmärrä miten vaikeaa voi olla ymmärtää persoonapronominien yhteyttä vaikka erisnimiin tai yleensä substantiiveihin: äiti = hän, Pekka = hän, koira = se jne.
• En ymmärrä mikseivät toiset löydä kirjasta oikeaa kappaletta omin avuin (nehän on numerojärjestyksessä!).
• En ymmärrä miten jotkut oppilaat eivät koskaan kuule ensimmäistäkään ohjetta ellei ensin sano heidän nimeään ("Ottakaa työkirjat esiin. Työkirjat esiin. Onko kaikilla työkirjat esillä? Ottaisiko viimeisetkin nyt ne työkirjat esiin? Teppo! Sinä myös. Otatko työkirjan esiin!")
• En ymmärrä miten vaikeaa voi olla muistaa, ettei "I" koskaan kirjoiteta pienellä "i".
• En ymmärrä miten toiset oppilaat päätyvät kirjoittamaan kaikki mahdolliset verbit yhteen lauseeseen, esimerkiksi: "I'm was not have walking home." 
• En ymmärrä miksei suurimmalla osalla oppilaista ole omaa lukujärjestystä vaan osa tuntia käytetään aina sen miettimiseen ja kyselemiseen, että mitä meillä on seuraavalla tunnilla.

Taisin eksyä hieman kauas ymmärtämättömyyksissäni :) On varmaan paljon muutakin mitä en ymmärrä, mutta ehkäpä tämä tunnustuslista riittää tähän. En tiedä opinko koskaan ihan kaikkia näitä asioita kokonaan ymmärtämäänkään tai ottamaan huomioon. Toistaiseksi toivon vain, että se ajoittainen turhautuminen minkä nämä vaikeudet joskus minussa aiheuttavat, ei näkyisi ulospäin, vaan jaksaisin pysyä kärsivällisenä ja auttaa. Uudestaan ja uudestaan. 

Työrauhataistelun erä yksi ja kaksi

Jatkan vielä samasta aiheesta. Niin paljon se vie tällä hetkellä aikaani ja ajatuksiani.

Minun valvontaluokkani ongelma on siis ollut viime kevään ja tämän syksyn ajan huono työrauha ja levottomat tunnit. Ongelmat korostuvat joillakin tunneilla ja häviävät melkein kokonaan toisilla. Syyt ovat varmasti sekä opettajan tyylissä että oppiaineen kiinnostavuudessa. Silti suurin osa opettajista on nyt syksyllä valitellut, että ryhmä on raskas opettaa eikä sen kanssa oikein pääse eteenpäin siitä huolimatta, ettei luokka taidollisesti ole lainkaan muita huonompi.

Oma diagnoosini luokan tilanteesta on ollut seuraava: Luokalla on monta aktiivista oppilasta, jotka eivät ujostele olla äänessä. Luokalla on myös muutama oppilas, joilla on luonnostaan melko matala ärsykekynnys ja heikko tarkkaavaisuus: he huomaavat juttuja mitä muut eivät huomaa, he unohtuvat ajattelemaan omiaan kesken tehtävien, he saattavat reagoida vaikkapa ääntelemällä ennen kuin ehtivät ajatella. Lisäksi luokalla on yksi oppilas, joka mielellään haastaa opettajat väittelemään ja kinastelemaan tarvittaessa ihan mistä tahansa. Pikku hiljaa luokan yleinen ilmapiiri on liukunut siihen suuntaan, että suurin osa luokasta hyväksyy ja kannustaa häiriöitä, asettuu pelleille yleisöksi, tarttuu huolimattomiin kommentteihin, naureskelee ja huutelee tahattomillekin äänille. Eli pari oppilasta toimii kipinänä ja loppu luokka tuulena, joka puhaltaa kipinät aina liekkiin - ja tunnin rauha on menetetty.

Ensimmäinen erä työrauhan puolesta oli puhuttelu ja luokan käytössääntöjen kirjoituttaminen. Jokainen kirjoitti itse paperille mallin mukaan säännöt, allekirjoitti ne ja vei ne kotiin vanhemmille näytettäväksi. Kopiot säännöistä jaettiin jokaiselle luokkaa opettavalle opettajalle. Yksi naurahti ja sanoi: "Luuletko että ne kykenee tähän?" Yksi vanhempi otti yhteyttä ja sanoi: "Eikö tälläiset ole itsestäänselvyyksiä kaikille? En hyväksy että minun hyvinkäyttäytyvä lapseni joutuu tälläisiä kirjoittelemaan!" Pieniä näkökulma eroja opettajien ja vanhempien välillä siis... Muut opettajat ovat saaneet itse päättää miten ovat sääntöjen kanssa toimineet vai ovatko toimineet ollenkaan. Itse pidän niistä nyt pilkuntarkasti kiinni.

Toinen erä oli wilma-viesti kaikille vanhemmille. Kerroin luokan ongelmat ja korostin, ettei kyse ole tilanteesta, jossa pari häiriköi loppuja, vaan koko luokan asennoitumisesta mahdollisiin häiriöihin. Noin viikon kuluttua tästä laitoin vielä jokaisen oppilaan vanhemmille viestin, jossa kerroin lyhyesti juuri heidän lapsensa alkusyksystä: mikä sujuu, mikä ei, mitä ongelmia on tai mitä käytännön asioita täytyisi hoitaa. Se etu luokkani kanssa on, että lähes kaikki tulevat ihan kunnon perheistä, joissa ollaan kiinnostuneita koulunkäynnistä ja joissa lapsella on myös rajat. Saldona viesteihini olikin noin puolilta vanhemmilta vastausviesti wilmassa, noin kolmannekselta puhelu asiaan liittyen ja sitten ne pakolliset pari perhettä jotka eivät edelleen ole viestejä lukeneet tai niihin reagoineet huolimatta tekstiviestillä viesteistä muistuttamisesta. Kaikista yhteydenotoista jäi hyvä mieli minulle ja toivottavasti myös kodeille. Lupasin lähettää kuulumisia jatkossakin tilanteen edistymisestä.

No onko mikään sitten vielä muuttunut? Pari viikkoa on lyhyt aika oikeille muutoksille, mutta luokka on nyt taas aktiivisempi ja viittaa enemmän. Oppilaat ovat ainakin toistaiseksi myös kohteliaampia ja tervehtivät käytävilläkin reippaammin. Luokassa oleminen ajautuu edelleen helposti hälinään, mutta tilanne rauhoittuu nyt nopeammin kun komentaa ja eteenpäin ollaan päästy suunnilleen samaa tahtia kuin muidenki ryhmien kanssa. Toistaiseksi siis näyttäisi, että vaivannäkö on kannattanut. Toivon todella, että tämä suunta säilyy ja hommat alkavat taas sujua, sillä oikeasti luokkani on ihan huippu :)

Taistelu työrauhan puolesta

Työrauha. Kurinpito-ongelmat. Levottomat ja huonosti käyttäytyvät oppilaat.

Koulusta, oppilaista ja opettamisesta puhuttaessa puhutaan aina myös näistä. Muistaakseni OAJ:nkin joku tutkimus alkuvuodesta totesi, että yksi suuri syy nuorten opettajien alanvaihtopäätöksiin on juuri kurinpito-ongelmat. Oppilaita ei saa kuriin tai niiden kuriin saaminen vie opettajan energiaa ja aikaa kohtuuttomasti. Muistaakseni joku tutkimus totesi joskus myös, että kurinpidosta ei myöskään puhuta tarpeeksi opettajankoulutuksessa. Vai olisiko se ollut OAJ:n tutkimuksen yhteydessä, kun näin joku päätteli?

Kurinpito on hirveän subjektiivinen asia ja ymmärrän hyvin, miksi siitä puhutaan niin vähän opettajakoulutuksessa. Totuus kun lienee, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan jokaisen opettajan keinot nojautuvat aika pitkälle omaan persoonaan. Se mikä toimii yhden kohdalla, ei toimi toisen kohdalla. Toiset lankeavat aina samoihin sudenkuoppiin, jotkut eivät uskalla tai halua vaatia ja sitten on niitä, jotka aina saavat ryhmän kuin ryhmän kuriin eivätkä yksinkertaisesti ymmärrä mikseivät kaikki saa.

Omaa kurinpitoani luokassa olen pohtinut jonkun verran. Tiedän esimerkiksi, että minusta ei yksinkertaisesti ole tiukkisopettajaksi. Minä en vaan ole sellainen, että se luonnistuisi minulta. En osaisi olla luokassa, jos oppilaat pelkäisivät minua tai edes pelkäisivät suututtaa minua tai pelkäisivät kertoa vitsiä. Uskon kieltenluokassa muutenkin toimivan paremmin sellaisen ilmapiirin, jossa ei tarvitse pelätä avata suutaan ja jossa uskaltaa hassutellakin. Silloin ei virheetkään jännitä niin paljon (toivottavasti). Suurimman osan ryhmistä kanssa tämä toimii ihan hyvin. Satunnaiset huutelut tai keskinäiset jutut eivät niin häiritse minuakaan, kun ryhmä tarvittaessa osaa sitten myös keskittyä ja kuunnella.

Toki on sitten niitäkin ryhmiä, joissa tämä ei onnistu, sillä keskittyminen ei enää palaudukaan pienen vitsailun ja naureskelun jälkeen. Äkkiä sitä oppii huomaamaan mille ryhmille tai mille oppilaille ei saa antaa yhtään siimaa tai homma karkaa käsistä. Silloin osaan olla tiukkakin ja pitää kiinni sitten vaikka siitä täydellisestä hiljaisuudesta, vaikka se minusta on vähän ahdistavaa. Itse asiassa - hoksasin juuri - kun kohdalle sattuu niitäkin ryhmiä, jotka ovat hiljaisia ja sisäänpäinkääntyneitä ja joissa vallitsee kuoleman hiljaisuus suunnilleen suullistenkin tehtävien kohdalla, taidan itse olla pahin häirikkö luokassa. Yritän aina saada tunnelman rentoutumaan kertomalla mieleen juolahtavia, asiaa etäisesti sivuavia juttuja ja höpisemällä omiani, että edes vähän saisi hymyä tai rentoutta luokkaan.

Tässä tyylissä on se haittapuoli, että joidenkin oppilaiden tuntuu sitten olevan vaikea ymmärtää, että minutkin pitää ottaa tosissaan ja kun komennan, myös minua on toteltava. Tämä oli varsinkin ihan uran alkuvaiheessa ongelma, mutta ajan myötä olen ehkä itse oppinut paremmin äänensävyllä ja olemuksella viestimään milloin on aika hassutella ja milloin pitää olla vakavana. Olen oppinut, että vaikka mielelläni keskustelen oppilaitten kanssa vähän milloin mistäkin, täytyy minun aikuisena vetää raja siihen milloin aiheesta voi keskustella. Niinpä välitunnille laumoja ajaessani en kuuntele ensimmäistäkään mutinaa tai selittelyä. Tunnilla selvät "harhautuskeskustelut" (jolla oppilas yrittää saada opettajan huomion johonkin muuhun aiheeseen ja näin kuluttaa tunnilta aikaa) torppaan alkuunsa. Tunnilla en ala inttää mistään kenenkään kanssa. Oppilaiden kanssa muutenkin toimii sama asenne kuin eläinten kanssa: jos näytät, että pelkäät tai että epäröit, ei oppilas enää kuuntele tai kunnioita tai tottele.

Tänä vuonna olen saanut oman valvontaluokkani kanssa painia työrauhaongelmien ja tarkoituksellisen häirinnän kanssa. Salaa olen kadehtinut niitä opettajia, joilla ei koskaan ole mitään ongelmia tämänkään luokan kanssa. Salaa olen myös tyytyväinen siitä, että suurimalla osalla luokkaa opettavista opettajista on vaikeuksia heidän kanssaan - en ole siis ainoa. Ja vähemmän salaa olen tyytyväinen siitä, että nostaessani työrauhaongelman esiin myös vanhempien kanssa, olen saanut enemmän yhteydenottoja viikon sisällä kuin koko kevään aikana yhteensä! Taistelu työrauhan puolesta on siis alkanut :)

Uuden arjen opettelua

Meillä alkoi nyt tänä syksynä uudenlainen arki, joka on vaatinut totuttelua. Ensimmäistä kertaa tyttömme synnyttyä olemme molemmat mieheni kanssa taas työelämässä.

Ensin minä pidin vanhempainlomani ja sitten mies oli hoitovapaalla, sen jälkeen minä kesälomalla. Nyt olemme molemmat töissä. Tämä tarkoittaa pikkuiselle päiväkotipäiviä ja minulletotuttelua erilaiseen työrytmiin.

Aamuisin on noustava aikaisemmin, että saa lapsen ylös ja pukeisiin ja kiikutettua päiväkodin ovien sisäpuolelle ja itsensä töihin ajoissa. Kuulun siihen opettajalajiin, joka on yleensä koululla ainakin vartti ennen tuntien alkua ja nyt minun on täytynyt opetella tinkimään siitä. Jottei minun tarvitse herätä aamuyöstä ja jottei tytön tarvitse odotella aamupalaa päiväkodissa tolkuttoman kauaa on minun joustettava siitä aamuistuskelusta hiljalleen täyttyvässä opehuoneessa.

Toisaalta en nyt voi ihan samalla tavalla jäädä myöskään tuntien jälkeen koululle tekemään hommia valmiiksi. Sanakokeet on vaan kiltisti kannettava kotiin illalla tarkistettavaksi. Tuntisuunnitelmat on parempi tehdä viikonloppuna koko viikolle. Monisteet otettava väli- tai hyppytunneilla. Koululle jääminen melko pitkien päivien jälkeen venyttäisi hoitoaikaa ihan turhaan. Niinpä iltoja on nyt uhrattava työlle, vaikken koskaan ole tykännyt tehdä mitään töitä illalla. En kouluaikoinakaan tykännyt jättää läksyjä iltaan, koska väsyneenä en jaksa keskittyä. Nyt ei paljon ole vaihtoehtoja. Lapsi sänkyyn ja sanakoenippu esiin.

Myönnän että olen ollut aika poikki nyt ensimmäiset viikot. Tähän lisäksi vielä rauhaton luokanvalvontaluokka ja omista töistään väsynyt ja stressaantunut mies ja arki ei aina ole ihan sitä ihanuutta, mitä naistenlehdet antavat joskus ymmärtää. Ei auta kuin odotella, että kaikki tottuvat uuteen tilanteeseen (luojan kiitos typy sentään viihtyy päiväkodissa ihan hyvin eikä järjestä mitään kohatuksia sinne mennessään) ja toivoa, että kyllä se siitä pikkuhiljaa :)

Nyt siivoat kyllä jälkesi! Eikun...

Olen seuraillut puolella korvalla keskustelua koulujen kurinpitokeinoista. Jostain syystä keskustelu ei ihan kamalasti ole jaksanut kiinnostaa siitäkään huolimatta, että meilläkin pohdittiin lukuvuoden alussa muita vaihtoehtoja iänikuisten jälki-istuntojen vähentämiseksi ja tehokkaampien kurinpitokeinojen löytämiseksi.

Jälki-istunnoissa on vähän se ongelma, että niille, jotka niissä jatkuvasti ovat, ei jälki-istunto enää ole kovin suuri pelote. Ja juuri siihen pelottavuuteenhan jälki-istunto perustuu. Ajatellaan, että välttääkseen sen tunnin tyhjyyteen tuijottamisen, oppilas noudattaisi sääntöjä. Lopulta kuitenkin jälki-istuntoja keräävät käytännössä samat oppilaat, joita ei rangaistuksen uhka juuri hetkauta. Heillä kun on tähän sopiva ratkaisu: ei tulla paikalle! Tähänkään ei ole aina ihan helppo puuttua eikä koululla ole oikein kiristyskeinoja. Lain mukaanhan koulu ei saa pantata todistustakaan niin, että sitä ei saisi jos on jälki-istuntoja noudattamatta. Kaiken lisäksi jälki-istunto ei myöskään mitenkään puutu ongelman ytimeen. Se kohdistuu vain ja ainoastaan rankaisemaan, ei selvittämään tai parantamaan tilannetta. Niinpä siis myöhästelijää rangaistaan istuttamalla, mutta ongelma ei välttämättä ratkea, kun syyt ovat muualla.

Lopultahan koulut ovat niin selkä seinää vasten, että monet lipsuvat laittomuuksien puolelle. Kyllä, meilläkin sanotaan ettei todistusta saa, jos on jälki-istuntoja istumatta, vaikka niin ei saisi sanoa. Kyllä, meillä laitetaan kirjoittamaan järjestyssääntöjä paperille, kun rikkomukset on pienempiä eikä jälki-istuntoa viitsi langettaa. Kyllä, olen marssittanut oppilaita siivoamaan pihalle viskotut roskat, vaikka sekin on lain mukaan työrangaistus ja siis kielletty.

Joissain kouluissa käytössä on kasvatuskeskustelut ja niistä on kuulemma ihan hyviä kokemuksia. Toisaalta niidenkin tehoa ilmeisesti syö inflaatio. Ahkerimmin keskusteluissa ravaavat ja heidän vanhempansa eivät oikein enää kiinnostu koko jutusta. Jossain lehtijutussa haastateltiin yläkoululaista tyttöä, joka kertoi kerran olleensa "kakessa" ja että hänen sekä äidin mielestä aihe oli ihan liian pieni. (Vähän heristäisin sormeani äidin suuntaan, sillä kodin näkökulmasta esim. kännykän käyttö tunnilla ei varmaankaan ole kovin iso juttu, mutta koulun näkökulmasta ei yhden voi antaa käyttää kännykkää, jos tahtoo kaikkien olevan käyttämättä...) Kasvatuskeskustelun ehkä hankalin puoli on se, että se vaatii taitavan aikuisen keskustelemaan ja koko keskustelun tehokkuus riippuukin aika pitkälle siitä, valitaanko keskustelijaksi sopiva henkilö. Muuten minusta keskustelut on ihan hyvä idea, ainakin tietyntyylisiin rikkomuksiin, sillä niissä voidaan oikeasti puuttua ongelman syihin eikä pelkkien seurausten rankaisemiseen.

Entäpä sitten ne paljon puhutut työrangaistukset?

Periaate minusta on ihan oikeansuuntainen. Terve järkikin sanoo, että oppilas joka sotkee paikkoja, olisi velvoitettu siivoamaan jälkensä. Luulenpa että puolen tunnin siivousurakka siistijöiden seurassa tai kotitalousluokan peltien tiskaaminen tai tupakkanurkan siivoaminen voisi olla tehokkaampi rangaistus kuin tunnin nuokkuminen paikallaan luokassa.

Mutta.

Arvaan mihin tämä aloite lainsäädännön tasolla todennäköisimmin kaatuu, jos on kaatuakseen: miten määritellään sopiva työrangaistus? Jos oppilas sotkee pihan, on järkevää pyytää häntä siivoamaan se. Mutta entäs muut rikkomukset ja rangaistukset? Missä menee kohtuuden raja? Mitä oppilaan voi laittaa tekemään ja mitä ei? Voin jo jotenkin nähdä sellaiset "Oppilaat pakotettiin kuuraamaan vessoja"-otsikot, joissa järkyttyneet vanhemmat päivittelevät, että kyllähän he ymmärtävät työrangaistukset, mutta tämä menee orjuuttamisen puolelle.

Miten laki siis saadaan kirjoitettua niin, että se toisaalta mahdollistaa järkevät työrangaistukset, mutta myös pystyy määrittelemään järkevyyden niin, että se on kaikille osapuolille selvä ja myös suojelee koulua turhilta kohuilta? Koska jos laki rajaa työrangaistuksen niin, että se on ainoastaan välittömien seurausten korjaamista (ts. siivoat mitä olet sotkenut) se ehkä jää turhan kapeaksi eikä varsinaisesti avarra kurinpitokeinojen kirjoa yhtään... Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Paremmin laki antaisi mahdollisuuksia, jos se sallisi esimerkiksi sen, että oppilaan voisi laittaa pesemään kotitalousluokan essut ja astiapyyhkeet vaikka rangaistuksena siitä, että on sotkenut jonkun toisen oppilaan vaatteen. Tai muuta semmoista. Mutta siellä tulee sitten vastaan se kohtuuden ja sopivuuden määritteleminen.

Monisäikeinen juttu, mutta ehdottomasti kehittämisen arvoinen!

Teemana hyvät tavat

Joka syksyn alussa lukuvuosisuunnitelmaan kirjataan yleisiä tavoitteita tai teemoja lukuvudelle. Klassisia teemoja ovat yrittäjyyskasvatus, ympäristön suojelu tai kansainvälisyys. Vuoden aikana sitten toteutetaan tai ei toteuteta teeman mukaisia tapahtumia ja tempauksia. Käytännössä teemat taitavat päätyä yleensä ainoastaan sen suunnitelman koristukseksi ja keväällä, kun suunnitelmaa käydään läpi, arvioidaan teeman toteutumista "olihan meillä silloin se yks vierailija, eiks se nyt vähän niin ku yrittäjyyttä ollu?" -tyylisillä yritelmillä.

Meillä on parin vuoden ajan lukuvuosisuunnitelmaan kirjattu tavoitteiksi hyvien tapojen ja käytöksen korostaminen. Käytännössä mitään sen kummempaa ei tätä teemaa varten ole järjestetty ja tapoja on korostettu ihan yhtä paljon kuin ennenkin: jälki-istuntoja kirjoittamalla, käytösnumeroita alentamalla ja Wilma-viestejä kirjoittelemalla. Tavoite on siis ollut ihan turha korulause lukuvuosisuunnitelmassa: näyttää kivalta, muttei merkitse mitään.

Viime keväänä oli jo aistittavissa opettajakunnassa pientä muutosta. Ilmassa oli kyllästymistä yleiseen käytökseen ja tänä syksynä suunnittelupäivistä lohkesikin iso osa siihen, että pohdimme kaikkia mahdollisia ja mahdottomia käytösongelmia ja keinoja puuttua niihin. Keskusteluissa korostuivat yhteiset, kirjatut säännöt ja yhteiset, määrätyt toimintatavat - yhteinen linja opettajien kesken. Useamman kerran todettiin, että jos kaikki opettajat johdonmukaisesti vaativat samaa ja reagoivat rikkomuksiin samoin, myös oppilaat alkavat noudattaa sääntöjä ja ohjeita paremmin.

Ensimmäinen sääntö päätettiin heti suunnittelupäivänä ja otettiin käyttöön kun koulu alkoi. Kännykkät jätetään jokaisen tunnin alussa niille varattuun paikkaan luokkaan. Yllättävän kivuttomasti tuo sujuukin, pieniä pakollisia väittelyitä lukuunottamatta.

Suunnitteilla on myös kaikille yhteiset säännöt ruokalaan (meillä kolme koulua aterioi samassa ruokalassa ja säännöt tuntuvan hieman joustavan eri ikäryhmien kohdalla), selkeät säännöt välitunneilla ulosmenoa varten, erilaiset tempaukset pitkin lukuvuotta hyvään käytökseen liittyen ja niin edelleen. Perustimme oikein tiimin pohtimaan kaikkia näitä juttuja läpi lukuvuoden.

Aika näyttää onko tämäkin ponnistus yhtä tyhjänpäiväinen kuin aiemmin, vai onnistuttaisiinko tällä kertaa edes hieman muuttamaan jotakin koulun arjessa. Loppujen lopuksi käytöksen ollessa kyseessä, ei kovin suuria muutoksia aina edes tarvita vaan pienetkin jutut muuttavat paljon kokonaisuutta. Toivotaan parasta, sillä en tahtoisi keväällä olla kirjaamassa lukuvuoden tavoitteiden saavuttamista arvioitaessa, että "pyrimme korostamaan hyviä tapoja" piste. Tahtoisin olla kirjaamassa, mitä saavutimme oikeasti.

Yksi takana, yhdeksän jäljellä syyslomaan

Niin se taas pyörähti käyntiin. Väsyttävä viikko kaiken kaikkiaan. Ensimmäinen viikko kun on täynnä kaikenlaista säätöä ja sohlaamista uusien oppilaitten, kirjojen, vihkojen, tilojen, ruokailujen, valvontojen ja kaiken mahdollisen kanssa.

Ensin pakollinen suunnittelupäivä, jonka suunnittelut nyt on mikä enemmän mikä vähemmän kiinnostavaa - välillä ei oikein ketään tunnu kiinnostavan ja välillä uppoudutaan keskustelemaan pitkäksi ajaksi jostain yksittäisestä jutusta (tänä vuonna meillä ne yksittäiset jutut taisivat olla kännykät oppitunneilla ja mitä eväitä kouluun saa tuoda ja miten se sääntöihin pitäisi kirjata). Sitten ensimmäinen koulupäivä, jonka aikana lähinnä vaan tapetaan aikaa valvontaluokan kanssa. Ja vihdoin ensimmäinen varsinainen koulupäivä oppitunteineen, jota seuraa toinen ja kolmas ja niin sitä ollaan päästy vauhtiin.

Nyt vaan odotan sitä, että rutiinit lähtevät pyörimään ja saa keskittyä olennaiseen. Vaikka on kivaa kun on vähän erilaisia päiviä ja tutustumista ja semmoista, niin ilman niitä viikkoja, joiden aikana vaan mennään eteenpäin - luetaan kappaleita, tehdään tehtäviä, tarkistetaan, käydään välitunnilla ja syömässä jne. - ei tätä työtä jaksaisi kukaan. Arkea odotellessa siis!

Nyt taidan hautautua sohvalle nauttimaan lauantai-illan rauhasta karkkipussi kanssa ja toivoa, että huomenna olisi sen verran energiaa, että jaksaisin vilkaista seiskojen lähtötasokokeet läpi :)

Mukavaa lukuvuotta kaikille!

Se on keltainen!

Olen syksyfani.

Tykkään viileistä päivistä (tosin olisin kyllä malttanut odottaa niitä hyvin sinne syyskuulle...) ja rakastan sitä koulun alun tuntua ilmassa ja kaupoissa. Viihdyn parhaiten juuri syysvaatteissa ja olen varma että murretut syysvärit sopivat minulle paremmin kuin kirkkaat kesävärit. Ihana pehmoinen neule on mukavampi kuin kesämekko.

Joka syksy tekee mieli aloittaa uusia harrastuksia: uusi kieli, jumppa, käsityöt tai kuvataide. Olen ihan fiiliksissä kun selaan kansalaisopiston vihkosta ja mietin mikä kaikki voisi olla kivaa. Oikeasti hyvin harvoin aloitan mitään uutta, koska tiedän että tähän elämäntilanteeseen se nyt ei vaan oikein sovi.

Parasta on kirjakaupoissa juuri ennen koulun alkua. Voisin hankkia joka vuosi ihania kyniä, uuden penaalin, koulu-(tai siis työ)laukun, vihkoja, kansioita ja muita koulutarvikkeita. Hypistelen päiväkirjoja ja hullaannun kalentereista. Tosin kalenteria ei tarvitse enää ostaa, sen saa töistä. Ja tänä vuonna se on keltainen.

Poikkesin muissa asioissa koululla jo viime viikolla ja nappasin mukaani samalla uuden kalenterin. En ole vielä alkanut sitä täyttää, mutta ehkä huomenna, aamukahvin jälkeen, kun kerrankin olen yksin kotona.

Minä rakastan täyttää kalenteria. Kirjoitan aina nimet ja puhelinnumerot ja semmoiset aloitussivulle. Jäljennän lukujärjestyksen, vaikka sitten kyllä liimaan siitä myös kopion kanteen, nopeammin saataville. Alan tehdä suunnitelmia suunnittelusivuille. Kirjoitan opetusryhmien oppilaiden nimet taakse. Luen niitä aforismeja oikeasta alanurkasta. Siirtelen sivumerkkejä sopiville kohdille. Hypistelen. Selailen. Puhkun intoa syksystä ja uudesta kouluvuodesta.

Into kalenterin täyttämiseen yleensä laantuu pian syksyn edetessä, kun kaikkea ei muista, ehdi ja jaksa kirjoittaa heti ylös (ja sitten se jää). Läksyt unohtuu merkata ylös. Poissaolijoita joutuu muistelemaan päivän päätteeksi. Koenumerot naputtelee suoraan wilmaan ja laiminlyö kalenterin. Jos nyt vihdoin tänä vuonna saan tietokoneen omaan luokkaani, niin voi olla, että siirryn merkkaamaan suoraan wilmaan paljon sellaista, mikä nyt on vielä toistaiseksi pitänyt ensin laittaa ylös kalenteriin muistiin ja siirtää sieltä sitten myöhemmin wilmaan. En silti usko, että tulen koskaan olemaan yhtä innoissani wilmaan naputtelemisesta, kuin kalenterin täydentämisestä.

Kalentereissa vaan on sitä jotain oikeaa tunnelmaa :) 

Onko oppilas sun kaveri? Edes Facebookissa?

Viikko siihen, että työt alkaa :)

Ilmeisesti oppilaillakin on koulu palannut mieleen, sillä minulle tupsahti taas kaveripyyntö Facebookiin. Pyyntö tuli tällä kertaa oppilaalta, joka keväällä pääsi ysiltä eli ei nykyiseltä oppilaalta. Mutta melkein.

Olen pitänyt tähän asti tiukan linjan siinä, että minulla ei ole oppilaita kavereina FB:ssä. Katson, että kyse on minun yksityiselämästäni: kuvista, mielipiteistä, perheestä, kavereista. Aina joskus joku on kaveripyynnön laittanut ja olen kieltäytynyt, kiittänyt ja kertonut etten ota oppilaita kavereiksi. Olen myös joskus sanonut, että pyydä uudestaan kun et ole enää minun oppilaani, niin katsotaan sitten uudestaan. No nyt ollaan sitten tässä.

Minulla on aika paljon kollegoita, joilla on oppilaita kavereina FB:ssä. On sellaisia, jotka käyttävät FB:tä jopa oppilaille tiedottamiseen. On sellaisia, jotka tuskin lainkaan käyttävät FB:tä ja siksi oikeastaan on sama keitä kavereina on ja keitä ei, kun mitään henkilökohtaista tai ylipäänsä mitään ei sen kautta voi nähdä tai lukea. On sellaisia, joilla on oppilaita kavereina, mutta heidät on eroteltu eri listoille, jotta nämä eivät näe kaikkia päivityksiä ja kaikkia kuvia. Saattaa olla sellaisiakin, joille ei ole väliä, että oppilaat näkevät - onhan opettajakin vain ihminen ja hyvä se on oppilaidenkin ymmärtää. Tiedän myös sellaisia (tosin en opettajia), joilla on työprofiili ja henkilökohtainen profiili ja päivitykset sen mukaisia. Ja sitten on meitä, jotka emme ota oppilaita kavereiksi ollenkaan.

Nyt sitten olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta poika ei enää ole oppilaani, joten voisin hyväksyäkin hänet kaveriksi. Toisaalta sitten hänellä on varmasti kavereita, jotka taas edelleen ovat oppilaitani enkä tahtoisi kyllä yksityisten asioideni leviävän edes suusta suuhun. (Olettaen että ne nyt edes ketään oppilaita kiinnostaisivat niin paljon, että viitsisivät juoruta.) Voisin kyllä tehdä kaverilistan, johon oppilaat laittaisin ja rajaisin heidän näkymiään profiiliini, mutta miksi sitten ylipäänsä hyväksyisin kutsun? Ei minulla ole tarvetta paisuttaa kaverilistaani valtavaksi vain jotta se näyttäisi hienolta. Ja onko oppilas edes oikeasti kaverini?

Jos hyväksyisin tämän oppilaan, saattaisin saada kutsuja lisää. Silloin pitäisi miettiä missä menee raja siihen, kenet hyväksyn ja kenet en. Olisi epäreilua hyväksyä yhden (entisen) oppilaan kutsu ja hylätä toisen. Voiko oppilaista käyttää samaa perustelua kuin kavereista: "en ole tuon kanssa kovin läheinen eikä me olla koskaan missään tekemisissä, niin en hyväksy häntä kaverikseni". En oikein voi vedota läheisyyteen yhden, mutten toisen (entisen) oppilaan kanssa. Tai ehkä siinä tapauksessa voisin, jos oikeasti tuntisin jonkun myös koulun ulkopuolelta vaikka perhesiteiden tai harrastusten kautta. Ja tuskinpa näitten oppilaitten kanssa olisin tekemisissä mitenkään muuten kuin Facebookissa. (Sitten taas toisaalta, olisinko niiden työkavereiden, jotka kaverilistaltani kyllä löytyvät? Vai onko se eri asia? Miten?)

Taidan pitää edelleen linjani ja kieltäytyä kutsusta, vaikka onhan se imartelevaa että edes pyydetään :)