Meillä alkoi nyt tänä syksynä uudenlainen arki, joka on vaatinut totuttelua. Ensimmäistä kertaa tyttömme synnyttyä olemme molemmat mieheni kanssa taas työelämässä.
Ensin minä pidin vanhempainlomani ja sitten mies oli hoitovapaalla, sen jälkeen minä kesälomalla. Nyt olemme molemmat töissä. Tämä tarkoittaa pikkuiselle päiväkotipäiviä ja minulletotuttelua erilaiseen työrytmiin.
Aamuisin on noustava aikaisemmin, että saa lapsen ylös ja pukeisiin ja kiikutettua päiväkodin ovien sisäpuolelle ja itsensä töihin ajoissa. Kuulun siihen opettajalajiin, joka on yleensä koululla ainakin vartti ennen tuntien alkua ja nyt minun on täytynyt opetella tinkimään siitä. Jottei minun tarvitse herätä aamuyöstä ja jottei tytön tarvitse odotella aamupalaa päiväkodissa tolkuttoman kauaa on minun joustettava siitä aamuistuskelusta hiljalleen täyttyvässä opehuoneessa.
Toisaalta en nyt voi ihan samalla tavalla jäädä myöskään tuntien jälkeen koululle tekemään hommia valmiiksi. Sanakokeet on vaan kiltisti kannettava kotiin illalla tarkistettavaksi. Tuntisuunnitelmat on parempi tehdä viikonloppuna koko viikolle. Monisteet otettava väli- tai hyppytunneilla. Koululle jääminen melko pitkien päivien jälkeen venyttäisi hoitoaikaa ihan turhaan. Niinpä iltoja on nyt uhrattava työlle, vaikken koskaan ole tykännyt tehdä mitään töitä illalla. En kouluaikoinakaan tykännyt jättää läksyjä iltaan, koska väsyneenä en jaksa keskittyä. Nyt ei paljon ole vaihtoehtoja. Lapsi sänkyyn ja sanakoenippu esiin.
Myönnän että olen ollut aika poikki nyt ensimmäiset viikot. Tähän lisäksi vielä rauhaton luokanvalvontaluokka ja omista töistään väsynyt ja stressaantunut mies ja arki ei aina ole ihan sitä ihanuutta, mitä naistenlehdet antavat joskus ymmärtää. Ei auta kuin odotella, että kaikki tottuvat uuteen tilanteeseen (luojan kiitos typy sentään viihtyy päiväkodissa ihan hyvin eikä järjestä mitään kohatuksia sinne mennessään) ja toivoa, että kyllä se siitä pikkuhiljaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti