Ennen kun jäin äitiyslomalle, alettiin koulussamme suunnitella "lähiliikuntapaikkaa". Koulun alueelle suunniteltiin siis telineitä, pelikenttiä ja rakennelmia, jotka kannustaisivat yläkoululaisia liikkumaan välitunneilla. Siihen asti kun välituntiliikunnaksi voi ainoastaan laskea sen, kun oppilas työntyi ulko-ovien edessä olevan paksun oppilasmassan läpi ulos ja sisään mennessään.
Myönnän suoraan: olin todella skeptinen!
Toki minusta oli hienoa, että koululle tällainen määräraha oli myönnetty ja että rakentaminen aloitettaisiin nopeasti, mutta minä olin VARMA siitä, että rakennettiin sinne mitä tahansa, ei liikunta välitunneilla lisäänny kuin ehkä vähän ja ehkä vain ihan aluksi. Parissa kuukaudessa pelikentät olisivat taas tyhjiä ja muut rakennelmat vaan hajotettaisiin.
Nyt olen todella iloinen siitä, että olin väärässä!
Koulumme pihalle rakennettiin pieni rautaverkolla aidattu jalkapallo-tms.-kenttä, aika korkea hämähäkkikiipeilyteline ja pari kuntoilulaitetta, jotka toimivat kehon omalla vastuksella. Rakennelmat valmistuivat syksyllä ja ne otettiin heti käyttöön. Liikunnanopettajat pyörittivät luokka vastaan luokka välituntiliigaa jalkapallossa ja pallon sai ihan mille välitunnille tahansa käyttöön.
Nyt usean kuukauden jälkeen, reilun kymmenen asteen pakkasessakin, pelikenttä on joka välitunnilla täysi oppilaita (osa pelaa, osa vaan törmäilee seassa, mutta huom! Ne liikkuu!!!). Kiipeilytelineen alimmilla tasoilla keikkuu melkein aina joku. Viime viikolla cross trainerissä seisoi kaksi seiskaluokkalaista tyttöä, kumpikin oman "polkimensa" päällä ja pomppi ylös alas koko välitunnin. Toki iso osa edelleen vaan seisoskelee paikallaan, mutta nyt ne, joilla energiaa on purettavana, pääsevät sitä purkamaan ja vahingossa myös liikkumaan.
Samalla minusta välitunnit on rauhoittuneet huomattavasti. Etenkin seiskojen pojat olivat ennen jatkuvasti vähän nujakoimassa keskenään - purkamassa energiaa. Nyt energisimmät tapaukset kurittavat palloa enemmän kuin kaveria. Palloaitauksessa on tosin vähän sellaista törmäilyä ja riehumista, mutta aidatusta alueesta on helppo poistua, jos siellä ei viihdy. Aitauksen ulkopuolella oleskelu on paljon rauhallisempaa.
Olen siis todella tyytyväinen ja ylpeä siitä, että saimme tuon liikunta-alueen ja siitä miten upeasti oppilaat ovat sen ottaneet vastaan! Toivon todella että sama meno jatkuu kesään asti!
perjantai 17. tammikuuta 2014
maanantai 13. tammikuuta 2014
Mielekkäiden lisätehtävien ongelma
Melkein kaikissa luokissa on niitä oppilaita, jotka saavat tehtävät valmiiksi murto-osassa siitä ajasta, mitä toisilla menee edes tehtävän ymmärtämiseen: olet juuri antanut tehtävät, kierrät luokassa auttamassa, pysähdyt selittämään tehtävänantoa yhdelle, joka ei oikein siltikään tajua mitä pitää tehdä, kierrät lisää ja huomaat, että Teemu ja Aino on jo melkein valmiita. Nyt jo! ajattelet. Kurkistat hieman mitä he ovat saaneet aikaan ja toivot, että voisit osoittaa edes pari kohtaa, että "Katsos tuo tuosta uudestaan!" vaikka sekin on vaan pikku hippusia, sillä molemmat huomaavat virheensä heti ja korjaavat ne kymmenessä sekunnissa. Ja sieltä se tulee:
"Ope! Mitä sitte kun on valmis?"
Olet kyllä varannut jotain lisätehtäviä nopeille, mutta joskus jo niitä antaessasi tiedät, että ne loppuvat ihan kohta taas kesken. Tuskastuttaa. Mitä ihmettä minä keksin, kun ne kohta taas on valmiit??
Tämän ei luulisi olevan niin vaikeaa! Varaa vaan lisätehtäviä niin paljon, etteivät ne lopu kesken. Heh heh. Mutta mitä ne tehtävät sitten ovat ja mistä niitä saa?
Kaikkia kirjan tehtäviä ei tehdä "yhdessä", joten aina jää jotain yli. Mutta ei silti aina. Tai niitä ei ole tarpeeksi.
Kaikkia kirjan kappaleita ei käsitellä, joten niiden tehtäviä voi teettä nopeilla. Mutta aina ei silti ole sopivia kappaleita etukäteen tiedossa tai nekin loppuvat kesken.
Aina voi kirjoituttaa vihkoon omia lauseita tai tekstejä. Mutta pidemmän päälle se ei ole kovin motivoivaa tai palkitsevaa nopeille.
Luokkaan voi varata lisätehtäviä monisteina. Minulla on ollut sanaristikkoja. Ne kävivät hyvin kaupaksi jonkun aikaa, kunnes nopeat kyllästyivät tekemään ristikoita.
Luokassa voi olla sarjakuvia, lehtiä ja kirjoja, joita nopeat voivat lueskella. Mutta jos niitä ei ole valmiiksi, niin mistä niitä oikein saa, kun tuntuu ettei rahaa niiden hankintaan koskaan ole? Minulla on ollut hieman laittomasti kopioituja kirjojen kappaleita (Harry Potteria, Hunger Gamesiä, Twilightia), mutta niihin tarttuu harva - liian pitkää, vaikeaa ja kirjasta riippuen liian noloa. Sarjakuvat ehkä kelpaisivat parhaiten, jos niitä olisi. Ja jos ne saisi kestämään. Ja pysymään tallessa.
Entä sitten...? Mitä muuta voisi olla? Haluaisin kannustaa hyviä huomaamaan miten hyviä he ovat. Haluaisin auttaa heitä oppimaan vielä lisää. Haluaisin antaa heille kiinnostavaa ja motivoivaa, haastavaa tekemistä. En haluaisi, että kukaan muistelee tuntejani: "Olin aina parissa minuutissa valmis ja tylsistyin uoliaaksi kun ei ollut mitään tekemistä!"
Miksi tämä tehtävävalikoima tuntuu minusta riittämättömältä? Miksen keksi mitään uutta? Auttakaa!
"Ope! Mitä sitte kun on valmis?"
Olet kyllä varannut jotain lisätehtäviä nopeille, mutta joskus jo niitä antaessasi tiedät, että ne loppuvat ihan kohta taas kesken. Tuskastuttaa. Mitä ihmettä minä keksin, kun ne kohta taas on valmiit??
Tämän ei luulisi olevan niin vaikeaa! Varaa vaan lisätehtäviä niin paljon, etteivät ne lopu kesken. Heh heh. Mutta mitä ne tehtävät sitten ovat ja mistä niitä saa?
Kaikkia kirjan tehtäviä ei tehdä "yhdessä", joten aina jää jotain yli. Mutta ei silti aina. Tai niitä ei ole tarpeeksi.
Kaikkia kirjan kappaleita ei käsitellä, joten niiden tehtäviä voi teettä nopeilla. Mutta aina ei silti ole sopivia kappaleita etukäteen tiedossa tai nekin loppuvat kesken.
Aina voi kirjoituttaa vihkoon omia lauseita tai tekstejä. Mutta pidemmän päälle se ei ole kovin motivoivaa tai palkitsevaa nopeille.
Luokkaan voi varata lisätehtäviä monisteina. Minulla on ollut sanaristikkoja. Ne kävivät hyvin kaupaksi jonkun aikaa, kunnes nopeat kyllästyivät tekemään ristikoita.
Luokassa voi olla sarjakuvia, lehtiä ja kirjoja, joita nopeat voivat lueskella. Mutta jos niitä ei ole valmiiksi, niin mistä niitä oikein saa, kun tuntuu ettei rahaa niiden hankintaan koskaan ole? Minulla on ollut hieman laittomasti kopioituja kirjojen kappaleita (Harry Potteria, Hunger Gamesiä, Twilightia), mutta niihin tarttuu harva - liian pitkää, vaikeaa ja kirjasta riippuen liian noloa. Sarjakuvat ehkä kelpaisivat parhaiten, jos niitä olisi. Ja jos ne saisi kestämään. Ja pysymään tallessa.
Entä sitten...? Mitä muuta voisi olla? Haluaisin kannustaa hyviä huomaamaan miten hyviä he ovat. Haluaisin auttaa heitä oppimaan vielä lisää. Haluaisin antaa heille kiinnostavaa ja motivoivaa, haastavaa tekemistä. En haluaisi, että kukaan muistelee tuntejani: "Olin aina parissa minuutissa valmis ja tylsistyin uoliaaksi kun ei ollut mitään tekemistä!"
Miksi tämä tehtävävalikoima tuntuu minusta riittämättömältä? Miksen keksi mitään uutta? Auttakaa!
torstai 9. tammikuuta 2014
Uudenvuodenlupaus: Lupaan puhua enemmän englantia luokassa
Minä olen sitä mieltä, että luokassa tulisi puhua mahdollisimman paljon englantia, jotta oppilaiden korvat tottuisivat kuulemaan sitä ja jotta he oppisivat mahdollisimman paljon. Jokainen suomeksi sanottu "ottakaa työkirjat esiin" tai "sivu on 83" on menetetty mahdollisuus toistaa näitä korvamadon kaltaisesti päähän tallentuvia koulumaailman fraaseja, menetetty mahdollisuus opettaa vahingossa edes jotain.
Periaatteessa minusta suomea tarvitsee puhua ainoastaan suomentaessa (yllätys!) ja kielioppia opettaessa (ymmärrys voi olla muutenkin heikkoa, joten säännöt on hyvä käydä minusta läpi myös suomeksi, mutta mikään ei estä selittämästä kaikkea kahdella kielellä - jos on aikaa ja energiaa).
Mutta sitten. Monet tehtävät vaativat suomen käyttöä, koska niissä käännetään tai niissä on vihjeet suomeksi ja tehtäviä tarkistaessa pitää pitää huoli että oppilaatkin ymmärtävät missä mennään.
Ja toisaalta. Joidenkin tehtävien tai ryhmätöiden ohjeistukset voivat olla sen verran moninaiset, että vähintäänkin ne on selitettävä kahdella kielellä.
Niin, ja sitten. Ääntämistä opettaessa, kun selittää vaikkapa kielen paikkaa jonkun äänteen kohdalla, on hyvä välillä varmistaa suomen avulla, että kaikki varmasti tajusivat.
Ja tosiaan. Sama tilanne on milloin minkäkin jutun kohdalla, riippuen ryhmästä. Joskus vaan näkee naamoista, että selitys ei mene millään englanniksi läpi ja on vaan turvauduttava suomeen.
Sitten joskus. Jos tahtoo, että luokassa viriää edes jonkinlainen keskustelu (opettajan monologin sijaan) on vain parempi antaa periksi ja vaihtaa suomeen.
Ja pakko se on tunnustaa. Välillä sitä innostuu tarinoimaan jostakin jutusta ja siitä pääsee vaan nopeammin ja helpommin, jos sen tekee suomeksi. Tai ei vaan jaksa hakata päätä seinään ja menee siitä, missä aita on matalin. Tai oma kieli on niin solmussa, että suomeksikin on vaikea saada kunnollista lausetta ulos - saati sitten englanniksi!
Ja sitten.... Sekä..... Ai niin..... Toisinaan myös..... Ja niin edelleen.....
Hups! Välillä tunnilla englanniksi on sanonut Good morning! Bye! ja ne pakolliset fraasit sivuista ja tehtävien numeroista.
Nyt tänä vuonna lupaan tsempata! Tänä vuonna sitkeästi selitän englanniksi ja toistan toisin sanoin, jos ei näytä että tajuavat ja ennen kuin turvaudun suomeen, turvaudun näyttämiseen, kirjoittamiseen ja vaikka viittomakieleen. Onhan se nyt p**hana jos opettajakin luovuttaa heti kun ei tule ymmärretyksi! Mitä sekin niille kirkasotsaisille lapsukaisille opettaa!?! Yritän luottaa siihen, että samoin kuin karkkilakossa, alku on aina vaikein ennen kuin keho - tai siis oppilaat - tottuvat muutokseen. Kun niille on sen sata kertaa toistanut ne samat ohjeet englanniksi, niin jos eivät tajua, on vika muualla kuin kielessä.
Lupaan puhua enemmän enlgantia luokassa!
Periaatteessa minusta suomea tarvitsee puhua ainoastaan suomentaessa (yllätys!) ja kielioppia opettaessa (ymmärrys voi olla muutenkin heikkoa, joten säännöt on hyvä käydä minusta läpi myös suomeksi, mutta mikään ei estä selittämästä kaikkea kahdella kielellä - jos on aikaa ja energiaa).
Mutta sitten. Monet tehtävät vaativat suomen käyttöä, koska niissä käännetään tai niissä on vihjeet suomeksi ja tehtäviä tarkistaessa pitää pitää huoli että oppilaatkin ymmärtävät missä mennään.
Ja toisaalta. Joidenkin tehtävien tai ryhmätöiden ohjeistukset voivat olla sen verran moninaiset, että vähintäänkin ne on selitettävä kahdella kielellä.
Niin, ja sitten. Ääntämistä opettaessa, kun selittää vaikkapa kielen paikkaa jonkun äänteen kohdalla, on hyvä välillä varmistaa suomen avulla, että kaikki varmasti tajusivat.
Ja tosiaan. Sama tilanne on milloin minkäkin jutun kohdalla, riippuen ryhmästä. Joskus vaan näkee naamoista, että selitys ei mene millään englanniksi läpi ja on vaan turvauduttava suomeen.
Sitten joskus. Jos tahtoo, että luokassa viriää edes jonkinlainen keskustelu (opettajan monologin sijaan) on vain parempi antaa periksi ja vaihtaa suomeen.
Ja pakko se on tunnustaa. Välillä sitä innostuu tarinoimaan jostakin jutusta ja siitä pääsee vaan nopeammin ja helpommin, jos sen tekee suomeksi. Tai ei vaan jaksa hakata päätä seinään ja menee siitä, missä aita on matalin. Tai oma kieli on niin solmussa, että suomeksikin on vaikea saada kunnollista lausetta ulos - saati sitten englanniksi!
Ja sitten.... Sekä..... Ai niin..... Toisinaan myös..... Ja niin edelleen.....
Hups! Välillä tunnilla englanniksi on sanonut Good morning! Bye! ja ne pakolliset fraasit sivuista ja tehtävien numeroista.
Nyt tänä vuonna lupaan tsempata! Tänä vuonna sitkeästi selitän englanniksi ja toistan toisin sanoin, jos ei näytä että tajuavat ja ennen kuin turvaudun suomeen, turvaudun näyttämiseen, kirjoittamiseen ja vaikka viittomakieleen. Onhan se nyt p**hana jos opettajakin luovuttaa heti kun ei tule ymmärretyksi! Mitä sekin niille kirkasotsaisille lapsukaisille opettaa!?! Yritän luottaa siihen, että samoin kuin karkkilakossa, alku on aina vaikein ennen kuin keho - tai siis oppilaat - tottuvat muutokseen. Kun niille on sen sata kertaa toistanut ne samat ohjeet englanniksi, niin jos eivät tajua, on vika muualla kuin kielessä.
Lupaan puhua enemmän enlgantia luokassa!
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Koe alkaa, ottakaa kirjat esiin!
Innostuin tuon Pisa-jutun kommentteja lukiessani ja niihin vastatessani tosissani kokeesta, joka tehtäisiin kirjan kanssa. Aloitin nimittäin kirjoittamaan syitä miksi kokeen ei oikeastaan tarvitsisi olla kovinkaan erilainen niihin kokeisiin verrattuna mitä aikaisemmin on pitänyt muutamaa tehtävätyyppiä lukuunottamatta.
Kaivelin koneeni kätköistä vanhan ysiluokan kokeen ja aloin tutkia koetta miettien mitä pitäisi tehdä toisin, jos kokeessa saisi pitää kirjaa mukana. Lähtökohtana kuitenkin on se, että oppilaan ei tarvitsisi kirjasta tarkistaa koko ajan kaikkea, koska aika ei siihen riitä. Esimerkiksi luetunymmärtämiseen menee helposti päivä, jos jokainen sana on etsittävä sanastosta ja silti ymmärrys jää heikoksi. Kirja toimisi siis tukena, ei kokeen keskipisteenä.
Tätä olisi hyvä painottaa myös kokeeseen valmistautuessa: ei voi jättää lukematta, koska kirja ei pelasta, jos ei itse mitään osaa. Sama juttu kokeen alussa. Oppilaita pitäisi muistuttaa, että he voisivat tehdä ensin ne kohdat, jotka osaavat tehdä ilmankin kirjaa ja vasta sitten palata niihin kohtiin, joissa kirjaa on käytettävä: etsimiseen menee muuten liikaa aikaa. Siksi ehkä tarvittaisiin pari koetta tällä tyylillä, että oppilaat tottuvat siihen. Tosin, tiedän sen jo nyt, heikoimmilla kokeessa menisi paljon aikaa kirjan pläräämiseen, kun taas paremmat tarkastavat muutaman sanan oikeinkirjoituksen ja pärjäävät entistä paremmin.
Tehtävä 1. Kuuntelutehtävä.
Kaivelin koneeni kätköistä vanhan ysiluokan kokeen ja aloin tutkia koetta miettien mitä pitäisi tehdä toisin, jos kokeessa saisi pitää kirjaa mukana. Lähtökohtana kuitenkin on se, että oppilaan ei tarvitsisi kirjasta tarkistaa koko ajan kaikkea, koska aika ei siihen riitä. Esimerkiksi luetunymmärtämiseen menee helposti päivä, jos jokainen sana on etsittävä sanastosta ja silti ymmärrys jää heikoksi. Kirja toimisi siis tukena, ei kokeen keskipisteenä.
Tätä olisi hyvä painottaa myös kokeeseen valmistautuessa: ei voi jättää lukematta, koska kirja ei pelasta, jos ei itse mitään osaa. Sama juttu kokeen alussa. Oppilaita pitäisi muistuttaa, että he voisivat tehdä ensin ne kohdat, jotka osaavat tehdä ilmankin kirjaa ja vasta sitten palata niihin kohtiin, joissa kirjaa on käytettävä: etsimiseen menee muuten liikaa aikaa. Siksi ehkä tarvittaisiin pari koetta tällä tyylillä, että oppilaat tottuvat siihen. Tosin, tiedän sen jo nyt, heikoimmilla kokeessa menisi paljon aikaa kirjan pläräämiseen, kun taas paremmat tarkastavat muutaman sanan oikeinkirjoituksen ja pärjäävät entistä paremmin.
Tehtävä 1. Kuuntelutehtävä.
- Muutettavaa: Ei muutoksia. Kuunnellessa ei ehdi kirjaa selata sillä se vain häiritsee kuuntelua tai jos jokin yksittäinen sana jää vaivaamaan, sen voi tarkistaa kirjasta ja se ei haittaa, vaan itse asiassa vastaa aika hyvin normaalia kielenkäyttötilannetta, jossa kuunnellaan yksipuolisesti jotakin ennalta nauhoitettua materiaalia.
- Arvioinnissa huomioitavaa: ei oikeastaan mitään erityistä yllämainituista syistä.
Tehtävä 2: Sanastotehtävä. Yhdistä sana ja suomennos.
- Muutettavaa: Ainoa tehtävätyyppi ristikoiden kanssa, jotka oikeastaan menettävät merkityksensä kokonaan ja pitäisi jättää pois, koska tehtävä testaisi ainoastaan sitä kuinka nopea on selaamaan sanastoja. Sanastotehtävistä kuitenkin aukkotehtävä voisi toimia, jos suomenkieliset vihjesanat jättäisi pois.
- Arvioidessa huomioitavaa: Aukkotehtävässä painopiste siirtyisi sanastosta rakenteiden ja asiayhteyksien ymmärtämiseen, tulkitsemiseen ja täydentämiseen: oppilas on täydentänyt lauseen tällä sanalla - sopiiko sana lauseeseen ja testiin? Oikeinkirjoituksessa ja taivuttamisessa voisi olla erityisen tarkka, koska oppilaalla on mahdollisuus tarkistaa oikeinkirjoitus ja koska painopiste olisi juuri lauseyhteyden ymmärtämisessä ja täydentämisessä.
Tehtävä 3: Sanastopainotteisia käännöslauseita.
- Muutettavaa: Käännöslauseissa ei ole mitään vikaa, tosin painopiste siirtyy sanastosta lauseen kokonaisuuden hallintaan. Varsinkin suomi - englanti -suunta toimisi varmasti, mutta miksei englanti - suomikin, jos lauseet on mietitty niin, että ne sisältävät ehkä sanontoja tai sellaisia kielioppirakenteita, jotka eivät pelkästään sanastoa selaamalla selviä.
- Arvioidessa huomioitavaa: Painopiste yksittäisten sanojen hallinnasta taas rakenteisiin, sanojen välisiin yhteyksiin ja kokonaisuuteen. Siitä että saa vain yksittäisiä sanoja paperille ei voisi ainakaan yhtä paljon palkita kuin perinteisessä kokeessa, mutta varsinkin jos HOJKSatut oppilaat tekevät samaa koetta, myös sanastosta voisi palkita, jos oppilas näin saa edes osan viestistä välitettyä. Tällöin painopiste arvioinnissa olisi viestinnässä: välittyykö viesti, tuleeko ymmärretyksi. (Käännöslause: "Minä olen Tarzan ja sinä olet ilmeisesti Jane" = Me Tarzan, you Jane! - Oppilas ei hallitse lauserakennetta, mutta on saanut viestinsä perille ja tullut ymmärretyksi. Tästä pitää minusta ehdottomasti palkita, sillä minusta yksi tärkeimmistä kielenopetuksen tavoitteista on kannustaa viestimään myös, ETENKIN, silloin, kun ei osaa täydellisesti.)
Tehtävät 4, 5 ja 6: Erilaisia kielioppitehtäviä
- Muutettavaa: Riippuu tehtävästä. Omistani kaikki olisivat kelvanneet sellaisenaan (4: Merkitse passiivilauseet. 5: Täydennä passiivilauseet vihjeen mukaan, 6: Muuta aktiivilauseet passiiviin. Käytä agenttia). Jokainen opettaja, joka on ikinä seurannut oppilaiden työskentelyä ja tehtävien tekoa tunnilla tai tarkistanut kotitehtäviä, tietää, että kaikki eivät osaa soveltaa sääntöä, vaikka heillä olisi kirja nenän edessä. Kielioppitehtävistä ehkä ainoastaan "täydennä taulukko verbien puutuvilla muodoilla" tai liian helpot suomennokset eivät kävisi.
- Arvioidessa huomioitavaa: Painopiste nimenomaan sääntöjen soveltamisessa ja ymmärtämisessä. Esimerkiksi jos kyse olisi vaikkapa kestoperfektistä, jossa aina keikkuu mukana been ja oppilas kirjoittaisi pelkästään sen jokaiseen kohtaan, en ehkä pisteitä antaisi. Itse asiassa kirjan käyttö kokeessa kertoisi opettajalle paljon paremmin johtuuko oppilaan tyhjä viiva siitä, ettei osaa sanastoa vai siitä ettei hallitse rakennetta.
Tehtävä 7: Rakennepainotteisia käännöslauseita
- Kuten tehtävässä 3
Tehtävä 8: Luetun ymmärtäminen
- Muutettavaa: Kysymysten on oltava laajempaa ymmärrystä mittaavia, jopa hieman tekstin tulkintaa vaativia. Itse asiassa siis paljon mielekkäämpiä, kuin monesti kirjan kokeissa olevat "luetunymmärrystehtävät", joissa luetaan pitkä teksti ja sitten kysytään mitä Jack söi aamupalaksi. Jos et muista sanaa roll ei tule pisteitä. Mitä luetun ymmärrystä se oikein on?? Tekstin voisi ehkä valita niin, että se sisältäisi sanoja, joita ei kirjan sanastossa ole. Tällöin voisi testata myös oppilaan kykyä päätellä sanoja tekstiyhteydestä ja kykyä ymmärtää näin tekstikokonaisuuksia. Tulkintaa tai syvällisempää ymmärrystä vaativat kysymykset voisivat toimia "kympinkaatajina" eli tehtävinä, joissa todella erotellaan ne, jotka oikeasti ymmärtävät ja osaavat ja joissa riittäisi haastetta myös niille kaikkein parhaille.
- Arvioidessa huomioitavaa: Oikeastaan jos tehtävän laatii huolella, niin arviointihan on aika suoraviivaista: onko oppilas ymmärtänyt oikein vai ei?
Muut tehtävätyypit:
- Lisäksi ainakin lyhyet koekirjoitelmat toimisivat ihan hyvin kirjan kanssa tehtyinä ja niillä saisi myös aikaan eroja parhaimpien välille. (Jos siis jotakuta pelottaa se, että hyvät vetävät vain puhtaita kymppejä, kun voivat tarkistaa ne viimeisetkin sanat kirjasta.)
Tosin, minusta sitten rinnalla voisi hyvin pitää pienempiä kokeita esimerkiksi verbien taivutusmuodoista ja erityisen tärkeästä sanastosta, joissa kirjaa ei ole saatavilla. Koska niin kuin edellisen tekstin kommenteissa alakoulun enkunope kirjoitti: osa asioista on vain opeteltava ulkoa ja ulkoa opetteluakin on opeteltava. Verbimuodot on tästä erinomainen esimerkki.
Minä alan olla tästä kirjan käytöstä kokeessa niin innoissani, että taidan kokeilla heti tammikuussa tätä! Kaikilla ryhmillä on ollut kokeet syksyllä jo ennen joulukuuta, joten he ovat ehtineet käydä 1-2 kappaletta edellisen kokeen jälkeen. Kokeen laatiminen on kuitenkin nyt vähän haastavaa, koska en ole itse niitä kappaleita opettanut enkä tiedä mitä sijaiseni on niissä painottanut. Kirjan käyttö kokeessa tasottaisi tätä siirtymistä minun opetukseeni...
Ja seuraavaksi voinkin alkaa miettiä millaisen kokeen voisi tehdä nettiä hyväksi käyttäen! :D
maanantai 30. joulukuuta 2013
PisaPisaPisa - kyllä, minullakin on mielipide :)
Olen pahoillani. Tiedän että tämä tulee jo kaikilla korvista, mutta ei ole pakko lukea, jos ei jaksa kuulla enää sanaakaan Pisa-tuloksista :) Tällä kertaa inspiraationani toimi tämä Hesarissa ilmestynyt uutinen, jossa esitettiin jälleen muutama ajatus siitä, mitkä seikat voisivat tuloksiin vaikuttaa. Minulla on oma ajatukseni.
Syytä tuloksiin on haettu vähän kaikkialta. Minusta syy ei ole liiallisessa teknologian määrässä. Tai teknologian puutteessa. Syy ei ole liiallisessa opettajajohtoisuudessa. Tai oppilaiden liiallisissa vapauksissa. Turha minusta syytellä myöskään työrauhaongelmia. Tai kotiongelmia. Tai maahanmuuttajia. Tai joulupukkia. (Vaikka olisihan se voinut tuoda vähän lisää tietokoneita meidän koululle...)
Minusta ongelma on siinä, että ympäröivä maailma opettaa ja ohjaa lapsia erilaisten taitojen pariin, kuin perinteinen koulu. Sekä siinä, että sen sijaan, että koulu olisi pyrkinyt nopeasti reagoimaan muutokseen muuttamalla vaatimuksiaan ja työskentelytapojaan, se edelleen liputtaa "vanhanaikaisen" opiskelun puolesta. Eli sen sijaan, että koulu hyödyntäisi lasten muualta hankkimat taidot, se taistelee niitä vastaan. Arvaahan sen kumpi sen taiston voittaa.
Taskussa kulkeva netti opettaa nuoret siihen, että minkä tahansa tiedon tai asian voi tarkistaa pienessä hetkessä. Motivaatio opetella ulkoa yksityiskohtia laskee, kun tietää että oikeassa elämässä ne voi aina tarkistaa tarpeen tullen. Ennen tilanne oli toinen. Jos tahdoit tarkistaa jonkun tiedon eikä käsillä ollut tietosanakirjaa, vahvoilla oli se, joka muisti asian ulkoa tai se, joka jaksoi lähteä kirjastoon. Yksittäisten tietojen ulkoa opettelu oli paremmin perusteltua.
Mutta! Ennen kuin joku siellä riehaantuu, että mitä voi oppilailta odottaakaan, kun opettajatkin myöntävät, että netistä saa kaiken valmiina - maltahan hetki vielä! Olen vasta puolessa välissä argumenttiani!
Nykyäänkään kaikkea ei kuitenkaan voi tarkistaa netistä. Netti ei korvaa taitoa ajatella omilla aivoilla, yhdistellä tietoja, tehdä niistä johtopäätöksiä, perustella. Hyvä yleissivistys myös suojaa humpuukilta, jota netti on tulvillaan. Ja nykypäivän ehkä tärkeimpiä taitoja on tiedon luotettavuuden arviointi, koska kaikki tieto on ulottuvillamme, mutta kaikki tieto ei ole luotettavaa. Nämä tiedot ja taidot on jokaisen itse hallittava. Mutta niitä ei kunnolla opeteta.
Valitettavasti perinteisen koulun suosima ulkoaopettelun painottaminen vie huomion pois kokonaisuuksista ja omasta ajattelusta. Jos peruskoululainen haluaa kokeesta hyvän numeron, hän käyttää aikansa kokeeseen valmistautuessaan opettelemalla ulkoa erinäisiä yksityiskohtia: nimiä, vuosilukuja, listoja. Jos hän taas on tullut siihen tulokseen, että numerolla ei ole niin väliä ja että jatkossa hän löytää samat tiedot helposti googlella, hän ei opettele mitään.
Moni nuori (tai aikuinenkaan) ei ymmärrä, että tietoja ja taitoja on siis kahdenlaisia. Eikä koulu sitä edelleenkään opeta. (Tiedän, moni kyllä tunnilla näitä asioita yrittää painottaa ja kehittää, mutta perinteinen koemalli: "lue kappaleet 5-12 ja kokeessa olet ilman kirjaa ja testataan mitä muistat" vie siltä pohjan ja oppilas päätyy opettelemaan asioita ulkoa.) Minusta tässä piilee ainakin osasyy siihen, miksi nuorten motivaatio opetella asioita on laskenut ja miksi oppimistulokset heikkenevät. Liian moni nuori tekee koulun vanhentuneen tietokäsityksen takia johtopäätöksen, että koulu opettaa turhia asioita, jotka myöhemmin löytyvät paljon pienemmällä vaivalla netistä.
Minusta, jotta voisimme opettaa nuorille pitkäjänteistä työskentelyä, omaa ajattelua ja laajempia kokonaisuuksia, meidän tulisi hyväksyä tämä tiedon jakautuminen kahteen eri lajiin. Meidän pitäisi myöntää, että osaa tiedoista ei tarvitse aina osata ulkoa, koska sen voi tarkistaa helposti ja suunnata opetuksen resurssit niihin tietoihin ja taitoihin, joita ei voi tai joita tarvitaan sen luotettavan tiedon löytämiseen. Ja myös testata ja arvioida niitä.
Kuulostaa aika ylevältä ja hienolta, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että vaadimme oppilaita osaamaan vaikkapa pohjan pinta-alan kaavan ulkoa, annamme sen valmiina kokeeseen (sen voi oikeassa elämässä tarkistaa äkkiä) ja testaamme osaako oppilas soveltaa sitä. Kielten kokeita voisi olla kahdenlaisia: toiset puhtaasti sanastopainotteisempia - sillä oikeassakin elämässä on osattava suurin osa sanoista ulkoa, kaikkea kun ei voi tarkistaa ja toiset sellaisia, joissa voisi olla vaikka koko kirja mukana ja testaisimme oppilaan kielitaitoa ja opiskelutaitoja laajemmin. Tai entäpä jos kielten tunneilla oikeasti opettelisimme käyttämään google kääntäjää ja muita nettisanakirjoja? Hyödyntämään wikipediaa käännöksissä? Jos emme tekisikään näistä vihollisia, vaan ystäviä ja työkaluja ja teettäisimmekin käännöksiä näitä työkaluja käyttäen, jolloin oppilaatkin huomaisivat, että ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan peruskielitaitoakin tarvitaan.
Vielä loppukommentti niille, jotka ovat huolissaan oppilaiden yleissivistyksen tasosta ("jos ne eivät mitään opettele ulkoa, niin mitä käy yleissivistykselle"): paras tapa oppia jotain ja muistaa se myös myöhemmin on käyttää tietoja, soveltaa niitä, yhdistellä ja pohtia. Ajatelkaapa, jospa ne oppilaat näin tekemällä muistaisivatkin paremmin ne asiat, jotka he ennen opettelivat vain irrallisina tietoina koetta varten ja unohtivat heti sen jälkeen?
Syytä tuloksiin on haettu vähän kaikkialta. Minusta syy ei ole liiallisessa teknologian määrässä. Tai teknologian puutteessa. Syy ei ole liiallisessa opettajajohtoisuudessa. Tai oppilaiden liiallisissa vapauksissa. Turha minusta syytellä myöskään työrauhaongelmia. Tai kotiongelmia. Tai maahanmuuttajia. Tai joulupukkia. (Vaikka olisihan se voinut tuoda vähän lisää tietokoneita meidän koululle...)
Minusta ongelma on siinä, että ympäröivä maailma opettaa ja ohjaa lapsia erilaisten taitojen pariin, kuin perinteinen koulu. Sekä siinä, että sen sijaan, että koulu olisi pyrkinyt nopeasti reagoimaan muutokseen muuttamalla vaatimuksiaan ja työskentelytapojaan, se edelleen liputtaa "vanhanaikaisen" opiskelun puolesta. Eli sen sijaan, että koulu hyödyntäisi lasten muualta hankkimat taidot, se taistelee niitä vastaan. Arvaahan sen kumpi sen taiston voittaa.
Taskussa kulkeva netti opettaa nuoret siihen, että minkä tahansa tiedon tai asian voi tarkistaa pienessä hetkessä. Motivaatio opetella ulkoa yksityiskohtia laskee, kun tietää että oikeassa elämässä ne voi aina tarkistaa tarpeen tullen. Ennen tilanne oli toinen. Jos tahdoit tarkistaa jonkun tiedon eikä käsillä ollut tietosanakirjaa, vahvoilla oli se, joka muisti asian ulkoa tai se, joka jaksoi lähteä kirjastoon. Yksittäisten tietojen ulkoa opettelu oli paremmin perusteltua.
Mutta! Ennen kuin joku siellä riehaantuu, että mitä voi oppilailta odottaakaan, kun opettajatkin myöntävät, että netistä saa kaiken valmiina - maltahan hetki vielä! Olen vasta puolessa välissä argumenttiani!
Nykyäänkään kaikkea ei kuitenkaan voi tarkistaa netistä. Netti ei korvaa taitoa ajatella omilla aivoilla, yhdistellä tietoja, tehdä niistä johtopäätöksiä, perustella. Hyvä yleissivistys myös suojaa humpuukilta, jota netti on tulvillaan. Ja nykypäivän ehkä tärkeimpiä taitoja on tiedon luotettavuuden arviointi, koska kaikki tieto on ulottuvillamme, mutta kaikki tieto ei ole luotettavaa. Nämä tiedot ja taidot on jokaisen itse hallittava. Mutta niitä ei kunnolla opeteta.
Valitettavasti perinteisen koulun suosima ulkoaopettelun painottaminen vie huomion pois kokonaisuuksista ja omasta ajattelusta. Jos peruskoululainen haluaa kokeesta hyvän numeron, hän käyttää aikansa kokeeseen valmistautuessaan opettelemalla ulkoa erinäisiä yksityiskohtia: nimiä, vuosilukuja, listoja. Jos hän taas on tullut siihen tulokseen, että numerolla ei ole niin väliä ja että jatkossa hän löytää samat tiedot helposti googlella, hän ei opettele mitään.
Moni nuori (tai aikuinenkaan) ei ymmärrä, että tietoja ja taitoja on siis kahdenlaisia. Eikä koulu sitä edelleenkään opeta. (Tiedän, moni kyllä tunnilla näitä asioita yrittää painottaa ja kehittää, mutta perinteinen koemalli: "lue kappaleet 5-12 ja kokeessa olet ilman kirjaa ja testataan mitä muistat" vie siltä pohjan ja oppilas päätyy opettelemaan asioita ulkoa.) Minusta tässä piilee ainakin osasyy siihen, miksi nuorten motivaatio opetella asioita on laskenut ja miksi oppimistulokset heikkenevät. Liian moni nuori tekee koulun vanhentuneen tietokäsityksen takia johtopäätöksen, että koulu opettaa turhia asioita, jotka myöhemmin löytyvät paljon pienemmällä vaivalla netistä.
Minusta, jotta voisimme opettaa nuorille pitkäjänteistä työskentelyä, omaa ajattelua ja laajempia kokonaisuuksia, meidän tulisi hyväksyä tämä tiedon jakautuminen kahteen eri lajiin. Meidän pitäisi myöntää, että osaa tiedoista ei tarvitse aina osata ulkoa, koska sen voi tarkistaa helposti ja suunnata opetuksen resurssit niihin tietoihin ja taitoihin, joita ei voi tai joita tarvitaan sen luotettavan tiedon löytämiseen. Ja myös testata ja arvioida niitä.
Kuulostaa aika ylevältä ja hienolta, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että vaadimme oppilaita osaamaan vaikkapa pohjan pinta-alan kaavan ulkoa, annamme sen valmiina kokeeseen (sen voi oikeassa elämässä tarkistaa äkkiä) ja testaamme osaako oppilas soveltaa sitä. Kielten kokeita voisi olla kahdenlaisia: toiset puhtaasti sanastopainotteisempia - sillä oikeassakin elämässä on osattava suurin osa sanoista ulkoa, kaikkea kun ei voi tarkistaa ja toiset sellaisia, joissa voisi olla vaikka koko kirja mukana ja testaisimme oppilaan kielitaitoa ja opiskelutaitoja laajemmin. Tai entäpä jos kielten tunneilla oikeasti opettelisimme käyttämään google kääntäjää ja muita nettisanakirjoja? Hyödyntämään wikipediaa käännöksissä? Jos emme tekisikään näistä vihollisia, vaan ystäviä ja työkaluja ja teettäisimmekin käännöksiä näitä työkaluja käyttäen, jolloin oppilaatkin huomaisivat, että ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan peruskielitaitoakin tarvitaan.
Vielä loppukommentti niille, jotka ovat huolissaan oppilaiden yleissivistyksen tasosta ("jos ne eivät mitään opettele ulkoa, niin mitä käy yleissivistykselle"): paras tapa oppia jotain ja muistaa se myös myöhemmin on käyttää tietoja, soveltaa niitä, yhdistellä ja pohtia. Ajatelkaapa, jospa ne oppilaat näin tekemällä muistaisivatkin paremmin ne asiat, jotka he ennen opettelivat vain irrallisina tietoina koetta varten ja unohtivat heti sen jälkeen?
torstai 26. joulukuuta 2013
Opetettaiskos yhdessä?
Kesästä asti, tai siis siitä asti kun luin Saloviidan Luokka haltuun -kirjan, olen miettinyt mahdollisuutta hyödyntää koulumme laaja-alaista erityisopettajaa vaativien ryhmien kanssa ja kokeilla samanaikaisopetusta. Meidän koulussa on käytetty aika ahkerasti "klinikkamallia", missä tukea tarvitsevat oppilaat ovat olleet joitain tunteja erityisopettajan luokassa opiskelemassa tuntien lomassa. Luokka haltuun -kirjassa todettiin kuitenkin tutkimuksiin nojaten, että se ei välttämättä olisi kaikkein tehokkain tapa tukea oppilaita. Yhdeksi ratkaisuksi tarjottiin samanaikaisopettamista. Ja sitä olen mielessäni nyt pyöritellyt.
Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.
Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.
Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?
Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...
Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.
Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?
Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?
Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.
Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.
Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?
Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...
Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.
Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?
Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Blogihiljaisuudesta kohti Joulurauhaa
Hei vaan pitkästä pitkästä aikaa! Syksy sujahti ohi aikamoisella vauhdilla. Ylihuomenna on jouluaatto ja pian vaihtuu vuosi. Onneksi. Toivottavasti ensi vuosi olisi vähän parempi.
Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.
Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.
Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!
Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.
Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)
Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014!
Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.
Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.
Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!
Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.
Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)
Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)