Olen pahoillani. Tiedän että tämä tulee jo kaikilla korvista, mutta ei ole pakko lukea, jos ei jaksa kuulla enää sanaakaan Pisa-tuloksista :) Tällä kertaa inspiraationani toimi tämä Hesarissa ilmestynyt uutinen, jossa esitettiin jälleen muutama ajatus siitä, mitkä seikat voisivat tuloksiin vaikuttaa. Minulla on oma ajatukseni.
Syytä tuloksiin on haettu vähän kaikkialta. Minusta syy ei ole liiallisessa teknologian määrässä. Tai teknologian puutteessa. Syy ei ole liiallisessa opettajajohtoisuudessa. Tai oppilaiden liiallisissa vapauksissa. Turha minusta syytellä myöskään työrauhaongelmia. Tai kotiongelmia. Tai maahanmuuttajia. Tai joulupukkia. (Vaikka olisihan se voinut tuoda vähän lisää tietokoneita meidän koululle...)
Minusta ongelma on siinä, että ympäröivä maailma opettaa ja ohjaa lapsia erilaisten taitojen pariin, kuin perinteinen koulu. Sekä siinä, että sen sijaan, että koulu olisi pyrkinyt nopeasti reagoimaan muutokseen muuttamalla vaatimuksiaan ja työskentelytapojaan, se edelleen liputtaa "vanhanaikaisen" opiskelun puolesta. Eli sen sijaan, että koulu hyödyntäisi lasten muualta hankkimat taidot, se taistelee niitä vastaan. Arvaahan sen kumpi sen taiston voittaa.
Taskussa kulkeva netti opettaa nuoret siihen, että minkä tahansa tiedon tai asian voi tarkistaa pienessä hetkessä. Motivaatio opetella ulkoa yksityiskohtia laskee, kun tietää että oikeassa elämässä ne voi aina tarkistaa tarpeen tullen. Ennen tilanne oli toinen. Jos tahdoit tarkistaa jonkun tiedon eikä käsillä ollut tietosanakirjaa, vahvoilla oli se, joka muisti asian ulkoa tai se, joka jaksoi lähteä kirjastoon. Yksittäisten tietojen ulkoa opettelu oli paremmin perusteltua.
Mutta! Ennen kuin joku siellä riehaantuu, että mitä voi oppilailta odottaakaan, kun opettajatkin myöntävät, että netistä saa kaiken valmiina - maltahan hetki vielä! Olen vasta puolessa välissä argumenttiani!
Nykyäänkään kaikkea ei kuitenkaan voi tarkistaa netistä. Netti ei korvaa taitoa ajatella omilla aivoilla, yhdistellä tietoja, tehdä niistä johtopäätöksiä, perustella. Hyvä yleissivistys myös suojaa humpuukilta, jota netti on tulvillaan. Ja nykypäivän ehkä tärkeimpiä taitoja on tiedon luotettavuuden arviointi, koska kaikki tieto on ulottuvillamme, mutta kaikki tieto ei ole luotettavaa. Nämä tiedot ja taidot on jokaisen itse hallittava. Mutta niitä ei kunnolla opeteta.
Valitettavasti perinteisen koulun suosima ulkoaopettelun painottaminen vie huomion pois kokonaisuuksista ja omasta ajattelusta. Jos peruskoululainen haluaa kokeesta hyvän numeron, hän käyttää aikansa kokeeseen valmistautuessaan opettelemalla ulkoa erinäisiä yksityiskohtia: nimiä, vuosilukuja, listoja. Jos hän taas on tullut siihen tulokseen, että numerolla ei ole niin väliä ja että jatkossa hän löytää samat tiedot helposti googlella, hän ei opettele mitään.
Moni nuori (tai aikuinenkaan) ei ymmärrä, että tietoja ja taitoja on siis kahdenlaisia. Eikä koulu sitä edelleenkään opeta. (Tiedän, moni kyllä tunnilla näitä asioita yrittää painottaa ja kehittää, mutta perinteinen koemalli: "lue kappaleet 5-12 ja kokeessa olet ilman kirjaa ja testataan mitä muistat" vie siltä pohjan ja oppilas päätyy opettelemaan asioita ulkoa.) Minusta tässä piilee ainakin osasyy siihen, miksi nuorten motivaatio opetella asioita on laskenut ja miksi oppimistulokset heikkenevät. Liian moni nuori tekee koulun vanhentuneen tietokäsityksen takia johtopäätöksen, että koulu opettaa turhia asioita, jotka myöhemmin löytyvät paljon pienemmällä vaivalla netistä.
Minusta, jotta voisimme opettaa nuorille pitkäjänteistä työskentelyä, omaa ajattelua ja laajempia kokonaisuuksia, meidän tulisi hyväksyä tämä tiedon jakautuminen kahteen eri lajiin. Meidän pitäisi myöntää, että osaa tiedoista ei tarvitse aina osata ulkoa, koska sen voi tarkistaa helposti ja suunnata opetuksen resurssit niihin tietoihin ja taitoihin, joita ei voi tai joita tarvitaan sen luotettavan tiedon löytämiseen. Ja myös testata ja arvioida niitä.
Kuulostaa aika ylevältä ja hienolta, mutta tarkoitan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että vaadimme oppilaita osaamaan vaikkapa pohjan pinta-alan kaavan ulkoa, annamme sen valmiina kokeeseen (sen voi oikeassa elämässä tarkistaa äkkiä) ja testaamme osaako oppilas soveltaa sitä. Kielten kokeita voisi olla kahdenlaisia: toiset puhtaasti sanastopainotteisempia - sillä oikeassakin elämässä on osattava suurin osa sanoista ulkoa, kaikkea kun ei voi tarkistaa ja toiset sellaisia, joissa voisi olla vaikka koko kirja mukana ja testaisimme oppilaan kielitaitoa ja opiskelutaitoja laajemmin. Tai entäpä jos kielten tunneilla oikeasti opettelisimme käyttämään google kääntäjää ja muita nettisanakirjoja? Hyödyntämään wikipediaa käännöksissä? Jos emme tekisikään näistä vihollisia, vaan ystäviä ja työkaluja ja teettäisimmekin käännöksiä näitä työkaluja käyttäen, jolloin oppilaatkin huomaisivat, että ne eivät anna valmiita vastauksia, vaan peruskielitaitoakin tarvitaan.
Vielä loppukommentti niille, jotka ovat huolissaan oppilaiden yleissivistyksen tasosta ("jos ne eivät mitään opettele ulkoa, niin mitä käy yleissivistykselle"): paras tapa oppia jotain ja muistaa se myös myöhemmin on käyttää tietoja, soveltaa niitä, yhdistellä ja pohtia. Ajatelkaapa, jospa ne oppilaat näin tekemällä muistaisivatkin paremmin ne asiat, jotka he ennen opettelivat vain irrallisina tietoina koetta varten ja unohtivat heti sen jälkeen?
maanantai 30. joulukuuta 2013
torstai 26. joulukuuta 2013
Opetettaiskos yhdessä?
Kesästä asti, tai siis siitä asti kun luin Saloviidan Luokka haltuun -kirjan, olen miettinyt mahdollisuutta hyödyntää koulumme laaja-alaista erityisopettajaa vaativien ryhmien kanssa ja kokeilla samanaikaisopetusta. Meidän koulussa on käytetty aika ahkerasti "klinikkamallia", missä tukea tarvitsevat oppilaat ovat olleet joitain tunteja erityisopettajan luokassa opiskelemassa tuntien lomassa. Luokka haltuun -kirjassa todettiin kuitenkin tutkimuksiin nojaten, että se ei välttämättä olisi kaikkein tehokkain tapa tukea oppilaita. Yhdeksi ratkaisuksi tarjottiin samanaikaisopettamista. Ja sitä olen mielessäni nyt pyöritellyt.
Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.
Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.
Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?
Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...
Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.
Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?
Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?
Joulun alla koululla käydessäni juttelin erityisopettajamme kanssa tästä ja hän sanoi olevansa myös kiinnostunut kokeilemaan. Ekä aikaakaan kun sopiva tunti oli raivattu alkuvuoden lukujärjestykseen. Sopiva tunti sattui vielä löytymään juuri sille seiskaryhmälle, joka sisältää useampiakin HOPSattuja oppilaita ja joka kuulemma on myös vähän muita levottomampi. Eli juuri sille ryhmälle, joka toivottavasti tästä hyötyy eniten.
Nyt sitten joulun ratoksi aloin tutkia mitä samanaikaisopetus vaatii, mitä työtapoja siinä voisi käyttää ja miten siitä saisi tehokasta. En haluaisi mennä vain suoraan siihen, että minä opetan ja erkka kiertelee ja auttelee. Tai en ainakaan pelkästään - aiheesta riippuen sekin voi olla ihan hyvä ratkaisu jollekin tunnille. Ehkä kuitenkin niin muotoiltuna, että toinen opettaa ja sitten molemmat kiertelee ja auttelee. Mutta se vähän tuntuu tylsältä... ja ehkä niin ei tule kunnolla hyödynnettyä sitä, että luokassa on paikalla kaksi pätevää opettajaa, joista toinen vielä on erityisopettaja.
Saloviidan kirjassa mainittiin työpistetyöskentely, jossa luokka jaettaisiin esimerkiksi neljään ryhmään, jotka kiertäisivät työpisteillä. Kahta pistettä luotsaisi opettajat ja kaksi sisältäisi itsenäistä työtä. Minä tykkäisin tästä työtavasta, mutta minua vähän arveluttaa aika. 45 minuutin oppitunnilla alusta menisi ainakin 10 minuuttia, helposti vartti siihen, että selvittäisi ryhmät ja "kylmien" pisteiden tehtävät ja päästäisiin alkuun. Jos loppuun varaa 2 minuuttia ja siirtymiin minuutin jokaiseen, jäisi työskentelyaikaa noin 6 minuuttia per piste. Eli ihan liian vähän. Jos pisteitä olisi vähemmän, täytyisi oppilasryhmien taas olla isompia eikä aikaa silti jäisi kuin vajaa 9 minuuttia per piste. Riittäisikö se mihinkään? Häiritsisikö jatkuva pisteeltä toiseen vaihtaminen niiden keskittymistä, joille se muutenkin on vaikeaa? Olisiko ylipäänsä mahdollista välttää sitä "ai siis mihin nyt piti mennä?" ja "mitä täällä pitikään tehdä?" kysymyksiä, jotka toistuisivat joka siirtymäkohdassa?
Olisi tietysti myös mahdollista jakaa ryhmä kahtia - yhtä suuriin tai erisuuriin ryhmiin - ja opettaa sitten kahta pienempää ryhmää. Se tietysti mahdollistaisi "tasoryhmittelyn", jolloin heikommat saisivat tukea ja lahjakkaammat pääsisivät eteenpäin. Tai vuorottelun: läksyt voisi tarkistaa pienellä porukalla kunnolla - vaikkapa kappaleen ymmärtämisen? - ja toinen ryhmä voisi jo tutustua tulevaan kielioppiasiaan - ja päin vastoin. Tosin ajankäytön kanssa pitäisi olla tarkkana, jotta kummankin ryhmän kanssa päästään yhtä pitkälle. Entä voisivatko ryhmät silti olla samassa tilassa vai pitäisikö etsiä vapaa luokka toisen ryhmän käyttöön? Jatkuvaa tasoryhmittelyä en ainakaan halua tehdä luokan sisälle, vaikka jossain määrin opettaminen tason mukaan olisi perusteltua...
Ainakin samanaikaisopetus on suunniteltava tarkkaan etukäteen, jotta kahden opettajan läsnäolosta oikeasti saa kaiken hyödyn irti ja jotta tunnilla ei tuhlaannu aikaa nuottien setvimiseen. Se lienee tässä se haastavin kohta - löytää yhteistä aikaa sen verran, että saadaan kuviot sovittua etukäteen. Toisaalta, päävastuu tunnista taitaa kuitenkin jäädä minulle, koska aineenopettajana minun on pidettävä huoli siitä missä ollaan menossa ja mihin olisi päästävä. Mutta toisaalta en halua liikaa sanella tuntien sisältöä yksin, koska aika usein sitä oppii muilta uutta kun yhdessä suunnittelee juttuja ja kuuntelee toisten ajatuksia.
Olen kyllä oikeasti aika innoissani tästä mahdollisuudesta. Sen järjestyminen ei todellakaan ollut ihan itsestäänselvä juttu, sillä usein laaja-alaisen klinikalla istuu useampi oppilas eri luokista samaan aikaan. Silloin ei erkka pääse karkaamaan minun ryhmäni luokse. Oikein sormet syyhyävät, että pääsen suunnittelemaan ja toteuttamaan tätä! Kuka tietää, ehkä jos tämä toimii hyvin, voisi lukujärjestykset jatkossa luonnistua niin, että sopivia aikoja löytyisi enemmän?
Kertokaapa millaisia kokemuksia teillä on samanaikaisopetuksesta? Millaisia juttuja olette toteuttaneet? Miten toimi? Mitä pitäisi huomioida?
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Blogihiljaisuudesta kohti Joulurauhaa
Hei vaan pitkästä pitkästä aikaa! Syksy sujahti ohi aikamoisella vauhdilla. Ylihuomenna on jouluaatto ja pian vaihtuu vuosi. Onneksi. Toivottavasti ensi vuosi olisi vähän parempi.
Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.
Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.
Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!
Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.
Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)
Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014!
Vuoden aikana on vastaan tullut niin paljon kupruja yksityiselämässä, että voimat uhkasivat jo hiipua kesällä. Kaiken on kruunannut sairastelut: nuorempi on ollut koko syksyn flunssassa, vanhemmalla ollut sekalaisia sairastumisia. Korvalääkäri suositteli, että voisimme muuttaa Etelä-Eurooppaan. Sillä kuulemma monet näistä korva- jne. -tulehduksista helpottaisivat. (En kuitenkaan kysynyt vakuutusyhtiöltä suostuisivatko he muuttoa korvaamaan, vaikka lääkäri sitä suosittelikin :) ) Aikuisetkaan eivät ole meidän perheessä ilman lääkäriä selvinneet, kun mies vihdoin alkoi selvittää omia tarkkaavaisuus- ja uniongelmiaan ja käveli kotiin masennus ja add-diagnoosien kanssa. Tai ei se ihan noin kädenkäänteessä tapahtunut, mutta lopputulos on suunnilleen tuo.
Syksy on ollut vähän parempi, kun ymmärsin lopettaa imetyksen ja hain vähän etäisyyttä kodin juttuihin harrastusten kautta. Silti voimat, hermot ja huumori ovat olleet vähän vähissä. Siitä johtuu myös blogihiljaisuus. Onneksi arjen pyörittämiseen on saanut apua isovanhemmilta ja kunnalta ja pimeys taittui jo pitenevien päivien puoleen ja kohta se onkin kesä käsillä. Katsotaan mitä kesä tuo tullessaan ja millaisia ratkaisuja meidän perheessä kevään aikana tehdään. Joulupukilta toivon voimia, terveyttä ja rauhaa.
Vaikka on vuoteen tietysti mahtunut paljon iloa ja ihanaakin. Esikoinen alkaa olla ihan mahdoton papupata. Vajaa kolmevuotias juttelee päivästä toiseen hassuja juttuja ja oppii uutta. Satuja on luettava loputtomat määrät (Tuhkimoa ja Arielia varsinkin), autossa on kuunneltava Ti-Ti Nallea tai Huvituttia, kotona tanssitaan balettia, rakennetaan linnoja ja tehdään sirkustemppuja ja jatkuvasti halutaan (tai ei haluta) kaikkea ja ei mitään. Nuorempi harjoittelee liikkumista, ylettämistä ja isosiskon leikkien sotkemista sellaisella innolla, että samaa sinnikkyyttä toivoisi joskus näkevänsä koulussakin. Tosin olen monesti todennut, että jos kaikki ihmiset joutuisivat opettelemaan kävelemisen vasta aikuisiällä, moni meistä ei koskaan sitä taitoa oppisi!
Minulla edessä on töihinpaluu. Aloitin jo nyt joulun alla haistelemaan koulun tuulia ja paljon kaikkea uutta ja kivaa oli työpaikalla meneillään. Äkkiä töiden ilmapiiri tempaa mukaansa ja sitä uppoaa pohtimaan niitä kouluarjen kysymyksiä. Olen siis todella innoissani töiden alkamisesta. Tykkään töistäni. Tykkään kollegoistani. Tykkään oppilaistani. Tykkään siitä, että saan elämääni muutakin kuin kodin ja tontin rajojen sisään jäävät asiat. Tykkään siitä, että pääsen töihin.
Tiedän jo nyt, että blogikin tästä hiljalleen virkoaa. Minulla vaan taitaa olla keskimääräsitä suurempi tarve pohtia erilaisia töihin liittyviä ratkaisuja ja kysymyksiä muiden kanssa ja vaikka opehuoneessa keskustelukumppaneita toki onkin kiitettävästi, saan täällä koottua ajatuksiani vähän laajemmin ja odotan aina innolla kommenttejanne ja vinkkejänne. Tällä hetkellä esimerkiksi mielessäni pöyrii samanaikaisopetuksen mahdollisuudet ja toteutus, sillä juttelin siitä erityisopettajamme kanssa tuossa joulun alla ja hän heti löysi sopivan tunnin, jolloin voisimme yhteisvoimin luotsata yhtä hieman haastavampaa ryhmää eteenpäin. Olen niin iloinen siitä, että hän tykkäsi ajatuksesta ja siitä, että sopiva tunti löytyi niin helposti. Mutta. Kirjoittelen siitä varmaankin tarkemmin tässä pyhien aikana. :)
Nyt toivotan kaikille ihanaa, rauhallista, rentouttavaa, lämmittävää, hidasta ja täyteläistä Joulua ja onnellista, tervettä, iloista, energistä, turvallista ja sujuvaa vuotta 2014!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)