keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hyvät vinkit kiertoon - kieltä ja kulttuuria 1

Tämä on vaikea aihe. Ei siksi, ettei olisi mitään sanottavaa, vaan että tässä on aika helppo eksyä filosofointiin, määrittelyihin ja jaaritteluihin. Olen nyt hetken aikaa tässä miettinyt enkä oikein tunnu pääsevän kiinni aiheeseen millään... Aloin kirjoittaa hyviä vinkkejä kiertoon siitä miten kulttuuritietoa voisi mukavasti opettaa kieltentunnilla ja kompastuin siihen, että vaikka kuinka yrittäisin, ei aiheesta voi kirjoittaa ennen kuin määrittelee mitä kulttuurilla tarkoitetaan. Siitä kaikki kuitenkin leienvät yhtä mieltä, että kieltä ei voi opettaa tyhjiössä ilman minkäänlaista kulttuuriyhteyttä - jos siis kulttuuri ymmärretään laajasti.

Yliopistossa yksi lehtoreistamme jakoi kulttuurin aina: Kultuuriin suurella alkukirjaimella eli musiikkiin, taiteeseen, kirjallisuuteen jne. sekä kulttuuriin pienellä alkukirjaimella eli kaikkeen muuhun tapoihin, elämään, historiaan, maantieteeseen jne liittyvää mitä yksi kielialue nyt vaan voi sisältää. Ehkä tähän voisi tehdä vielä pienen alaluokan kielenkäytön kulttuurille eli sille, ettei pelkkä kielen muoto riitä, vaan pitää tietää miten sitä käytetään, pragmatiikalle. Sillä se on aika tärkeää kulttuuria. Siis sellaiset tapaukset, että esimerkiksi "Hi! How are you?" ei ole varsinaisesti kysymys, vaan pelkkä tervehdys, se vaan kuuluu osaksi sitä tervehdystä.

Siitä varmaan kaikki ovat yhtä mieltä, että pragmatiikan opettamista ei voi kieltentunnilla välttää. Mutta riittääkö se, että opetetaan, että englanninkielessä "please" kuuluu lisätä pyyntöihin, sillä sen poisjättäminen on pahempi virhe kuin suomeksi kiitos-sanan poisjättö? Pitäisikö peruskoulun kielenopetus sisältää myös kulttuuria? Entä Kulttuuria? Kuuluuko kieltentunnilla opettaa, että "täällä on maa nimeltä Australia ja siellä puhutaan englantia ja sen pääkaupunki ei muuten ole Sydney vaan Canberra ja tiesittekö, että Queen Elisabet II on myös Australian kunigatar"? Pitääkö keskustella siitä keitä olivat William Shakespeare ja Charles Dickens? Ja miten silloin pitäisi valmistautua vastaamaan "eihän tää oo mikään  maantiedon- / historian- / äikäntunti"?

Aika isolta osalta oppikirjat ratkovat tätä ongelmaa opettajan puolesta. Smart Moves -sarjassa on eri maita käsitteleviä Bits'n'Pieces -sivuja, joihin on listattu perustietoja sekä jotain kiinnostavaksi arvioituja yksityiskohtia (Kanadan ratsupoliiseja kutsutaan nimityksellä Mountie). On ihan kiva, että eri maita on huomioitu, mutta edes minusta ne listat eivät ole mitenkään erityisen kiinnostavia. Jotkut kirjan kappaleet on pyritty rakentamaan niin, että ne käsittelevät kulttuuria: Australian historiaa, Yhdysvaltojen siirtolaisia jne. Valitettavasti kirja on kuitenkin rakennettu niin, että nämä ovat niitä "ekstra-tekstejä", jotka helpoiten hypätään kiireessä yli, koska niihin ei liity olennaista kielioppia ja koska, no, ne ovat vähän tylsiä. Se on siinä mielessä sääli, että minusta juuri kulttuuriaiheet voisivat innostaa oppimaan kieltä kulttuurin siivellä. Osoittaa, ettei kieli ole tyhjiössä, vaan sen kautta voi tutustua vaikka mihin mielenkiintoiseen.

Tiedän olevani joissain asioissa aikamoinen haaveilija, mutta minusta olisi ihanaa toteuttaa oppiaineiden rajoja ylittäviä projekteja, jotka nivoisivat yhteen sekä kieltä että kulttuuria. Liittää yhteen historiaa ja kieltä, mantietoa ja kieltä, äidinkieltä ja vierasta kieltä. Tutkia vaikkapa Yhdysvaltoja samanaikaisesti englannintunnilla, kun Pohjois-Amerikasta puhutaan maantiedossa. Miettiä siirtomaa-aiheita englanniksi samalla, kun niitä käsitellään historiassa. Tutkia puhuttua kieltä ja sen piirteitä sekä äidinkielen, että vieraan kielen pohjalta. Pohtia kääntämisen ongelmia ja toteuttaa käännösprojekti, jota työstettäisiin sekä äidinkielen- että englannintunneilla. Leipoa kotitaloustunnilla kakku noudattaen englanninkielistä reseptiä. Liittää musiikkia entistä vahvemmin kielenopetukseen niin, että samalla oppilas myös oppisi jotain musiikista!

Minusta olisi todella mukava kuulla teidän kokemuksianne ja ajatuksianne kulttuurin opettamisesta kielten tunnilla. Jatkan aiheesta vielä toiseen otteeseen, sillä tästä tuli nyt kuitenkin vähän tälläinen johdantomainen ja termien määrittelyyn sotkeutunut teksti. Palaan tuohon käytännöllisempään osuuteen siis myöhemmin, mutta olisi hauskaa liittää siihen myös muiden ajatuksia :)

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Olisko aikaa jutella?

Päivät on kotona aika samanlaisia. Kuulemma tässä on joku hiihtolomakin käsillä. Luin lehdestä. Kotona maanantait ei juuri eroa perjantaista eikä lomaviikot työviikoista. Penkkaritkin unohdin.

Poikettiin kuitenkin töissä pikkuisen kanssa tervehtimässä työkavereita ja valvontaluokkaa ja vähän muitakin oppilaita. Työpaikalla on yllättävän kivaa kun ei tarvitse tehdä töitä :D (On siellä muutenkin)

Minusta on hassua miten erilaista on jutella työkavereiden kanssa silloin, kun ei oikein voi jutella töistä. Toisten kanssa ei tunnu löytyvän mitään yhteistä puhuttavaa, vaikka normaalisti välitunneilla juttu luistaa vaikeuksitta. Kaikki kysyvät ne pakolliset: miten on lähtenyt menemään, mitenkäs isosisko on suhtautunut ja muutamat uskaliaimmat että koskas oot ajatellu tulla takasin. Siinäpä se suunnilleen. Kyllä me minusta välituntisin jutellaan muustakin kuin työnteosta, mutta ehkäpä silloinkin työ toimii aasinsiltana yksityiseen.

Hauskaa oli jutella myös oppilaitten kanssa kun ei tarvinnut jutella koulusta. Jututin paria ysiluokkalaista poikaa, jotka utelivat koska olen tulossa takaisin. Vastasin, että mitäs se niitä liikuttaa, koska eivät he kuitenkaan silloin enää meidän koulussa ole. Lisäsin vielä, että jos ovat, niin sitten en ainakaan takaisin tule :D

Taidan olla vähän vinksahtanut, kun minusta olisi oikeasti kivaa, jos olisi normaalistikin paremmin aikaa jutella oppilaiden kanssa sellaisia "ei asiaan liittyviä" juttuja. Ensimmäisessä työpaikassani opetin alakoulussa myös satunnaisia käsityöryhmiä ja muistan, että niissä tunneissa parasta minusta oli se, että oppilaat oppi tuntemaan ihan eri tavalla, kun heidän kanssaan puuhaili ja jutteli vähän vapaammassa ympäristössä kuin kieltentunnilla.

Olen ihan varma, että opettaminen ja opiskeleminen olisivat molemmat helpompaa, jos tuntisimme toisemme ihan vähän paremmin. Mutta miten loisi sellaisen vapaamman tilan ja ajan, jolloin jutella kunnolla oppilaitten kanssa? Välitunnit ovat lyhyitä ja valvonnassa pitää keskittyä usein muuhunkin kuin juttelemiseen. Välitunneilla oppilaat myös hautautuvat niihin turvallisiin kaveriryhmiinsä ja ryhmän keskellä on vaikea jutella mukavia opettajan kanssa. Joskus tunneilla, tunnin lopussa, on aikaa jutella jotain jonkun oppilaan kanssa, mutta siellä suurin osa oppilaista tuntuu olevan kiusallisen tietoinen siitä, että muu luokka seuraa hänen jutteluaan opettajan kanssa ja siitä on rentous kaukana. Ruokalassa taas itse usein kaipaa taukoa oppilaista ja oppilaat opettajista, joten samaan pöytään ei viitsi tunkea. Vai pitäisikö?

Tyhmää joka tapauksessa, että samojen työkavereitten ja oppilaitten kanssa paahtaa vuodesta toiseen hommia eikä koskaan tule kysyneeksi, että mitäs sinulle oikeasti kuuluu?

perjantai 8. helmikuuta 2013

Ensimmäiset vuodet työssä - ne haastavimmat?


Varmaankin kaikissa ammateissa ne ensimmäiset vuodet on kaikkein raskaimmat - ja toisaalta ehkä antoisimmatkin? Koska aika moni kommentteja jättäneistä on opiskelijoita tai opettajan ammatissa aloittelevia, ajattelin kirjoitella kootusti niistä haasteista, joita itse olen ensimmäisten vuosien aikana kohdannut. Tässä ei suinkaan ole vielä kaikki, mutta jottei teksti ihan hirveästi venähdä, niin kirjoittelen toiste lisää :)

Myönnetään. Minä olen päässyt helpolla, jos ulkoisia puitteita ajattelee. Sain töitä pian valmistumisen jälkeen ja virankin parissa vuodessa. En joutunut pitkiksi ajoiksi kortistoon tai sijaislistoille valmiina tunnin varoitusajalla suuntaamaan ihan väärän kielen sijaiseksi. Silti yksi suurimmista syistä siihen, miksi ensimmäiset vuodet ovat olleet jokseenkin rankkoja, on pysyvyyden puuttuminen ja jatkuva uuden opettelu. Kun työpaikka vaihtuu tiuhaan, joutuu jatkuvasti totuttelemaan uuteen ja se vaatii aika paljon aikaa ja energiaa. Uskokaa pois, vuosikin yhdessä koulussa on lyhyt aika ja kaikki sitä lyhyemmät työpätkät melkeinpä liian lyhyitä, jotta niistä olisi kamalasti iloa. 

Jokaisessa koulussa on omat tapansa ja perinteensä, kaikki kirjasarjat ovat erilaisia opettaa, työkaverit ovat erilaisia ja ilmapiiri ja kulttuuri erilaisia, puhumattakaan oppilaista ja näiden vanhemmista. Ensimmäisen vuoden ajan kaikki tuntui olevan vain kokeilemista ja yrittämistä. Kun sitten työpaikkaa taas vaihtuu, on edessä sama ruljanssi: uudet oppilaat, kirjat, kollegat, koulukulttuuri, eri kouluaste jne. Itse koin samalla jopa huonoa omaatuntoa työpaikan vaihtamisesta nimenomaan oppilaiden kannalta. Jos minulla oli paljon totuttelua uuteen kouluun ja työhön, niin oppilailla on paljon totuttelua uuteen opettajaan – saman asian kun voi tehdä niin monella eri tavalla. 

Kaikesta uuden opettelusta minusta haastavinta on ollut oppilaisiin tutustuminen. Nimet oppii lopulta suhteellisen nopeasti, mutta menee pitkä aika ennen kuin oppii kuka tarvitsee mitäkin tukea tai mikä toimii minkäkin ryhmän kanssa. Ehkä oppilaisiin tutustuminen on tuntunut haastavalta myös siksi, että koen sen erittäin tärkeäksi osaksi omaa työtäni. Niinpä alkutyöuran sirpaleisuus - vaihtuvat koulut, äitiyslomat jne. - on tuntunut toisinaan turhauttavalta. Tuntuu, että juuri kun on päässyt vauhtiin, loppuu aika kesken ja taas aloitetaan alusta.

Aikaavievää ensimmäisinä vuosina on myös kirjoihin tutustuminen. Vaikka uutta kirjaa selaisi ja lukisi kuinka etukäteen, vasta käytäntö oikeastaan näyttää miten kirja oikeasti toimii. Siksi ensimmäisen vuoden ajan opetuskin on vähän sellaista, että täytyy katsoa mihin kirja vie ja miten omat suunnitelmat ja kirja sointuvat yhteen. Ensimmäisinä vuosina aikaa vierähtää tuntien suunnitteluun jo senkin takia, että on pakko katsoa etukäteen mitä on tulossa, mietittävä mikä saattaisi kannattaa ja mikä ei, tutustuttava, arvioitava vähän ajankäyttöä jne. Tuskinpa kukaan niitä auskuvuoden minuuttiaikatauluja enää oikeasti rustaa, mutta pakko se on vähän suunniteltava. Ja se vie aikaa. ja energiaa. Siksi oikeastaan vasta, jos samaa kirjaa pääsee opettamaan toisen vuoden putkeen, alkaa homma hiukan helpottua.

Ajattelen näitä haasteita ulkoisina haasteina, sillä isoja kysymyksiä liittyy opettajaidentiteetin muovautumiseen ja oman itsetunnon kasvattamiseen, mutta kirjoittelen niistä toisen kerran :)