Pelottavinta olisi jos...

Pakkohan sitä on kai hiukan käsitellä... Oriveden tapausta siis. Siitä ei ole kovin kauan kun mietin, että miten sitä itse toimisi tuollaisessa tilanteessa: joku koputtaa luokan oveen, avaat sen ja huomaat, että ovella seisojalla on jokin ase kädessä.

Päädyin suunnilleen samaan kuin mihin nuo opettajat tuossa aidossa vaarassa. Yrittäisin vetää oven lukkoon takaisin ja siirtäisin oppilaat oven viereen seinän viereen, koska ylhäällä on lasi-ikkuna käytävältä luokkaan, joka on tosin hyvin korkealla, mutta silti vain lasia. Sitten soittaisin rehtorille, että kuuluttaa kaikkia pysymään luokissa ja jotta hätänumeroon soittamisesta sovittaisiin - soitanko minä luokasta vai rehtori kansliasta?

Minulla ongelmia olisi kaksi. Ensinnäkin luokan ovi menee aina sisältäpäin avatessa automaattisesti niin, ettei se lukitu suljettaessa. Minun pitäisi ehtiä vapauttaa lukko ennen kuin kiskaisen oven kiinni. Tosin teen sen aika automaattisesti jo ovea avatessa yleensä, joten ehkä se sittenkin onnistuisi. Toiseksi, minulla ei koskaan ole puhelinta luokassa mukana. Se on lukkokaapissa opettajainhuoneessa. Olisihan oppilailla varmasti puhelimia, mutta kanslian puhelinnumeron löytymiseen kuluisi aikaa. Olenkin miettinyt pitäisikö minun ottaa puhelin luokkaan mukaan...

Meillä ei ainakaan minun tietääkseni ole mitään yhteistä ohjeistusta tälläisiin hätätilanteisiin. Ainakaan niistä ei ole puhuttu tai niitä ei ole harjoiteltu. Poistumisharjoitukset on kerran vuodessa tulipalon varalta ja ensisammutusta on jokainen työntekijä kokeillut, mutta muihin vaaroihin ei ole puututtu. Ehkä joku suunnitelma silti on jossakin kansiossa jemmassa. En tiedä, ehkä näistäkin vaaroista olisi hyvä puhua silloin tällöin. Ei se minusta olisi pirujen maalailua seinille. Näistä ja muistakin vaaroista kuten tapaturmista, aggressiivisista vanhemmista, väkivaltaisista lapsista ja niin edelleen.

En osaa kuvitella, miten tuollainen tapaus järkyttää paitsi oppilaita myös opettajia. Miten tuollaisen tapauksen jälkeen pystyy enää koskaan palaamaan töihin yhtä huolettomasti kuin ennen? Tahtoisin lähettää paljon voimia kaikille tämänkin Oriveden tapauksen kanssa tekemisiin joutuneille ja kehoituksen meille kaikille muille miettiä etukäteen myös se kaikkein epätodennäköisin ja pelottavin tilanne, että mitä sitä itse tekisi...

Ei oppilaitten sanomisista saa liikaa ottaa itseensä, mutta...

Tuossa yhteen kommenttiin vastatessa aloin miettiä oppilailta tulevaa palautetta ja siihen suhtautumista. Olen silloin tällöin kysellyt ihan kirjallisesti palautetta oppilailta, mutta en mitenkään systemaattisesti, lähinnä koska työura on toistaiseksi ollut vähän pirstaleinen eli olen melkein aina ollut tulossa tai menossa. Palautettahan silti tulee ihan pyytämättäkin jatkuvasti.

Yläkoulun opettajana odotukset on tuntien osalta melko ryhmäkohtaisia. Joittenkin kanssa tunti tuntuu onnistuneelta heti, kun ei ole tarvinnut kinastella kenenkään kanssa ja jokin suunniteltu tehtävä toimikin hyvin. Toisten kanssa rima on korkeammalla ja vaaditaan vaikkapa suullisista tehtävistä innostunut porukka, joka jaksoi tehdä hommia ihan koko tunnin, ennen kuin opettaja tuntee ylittäneensä itsensä.

Mitään näitä kännykänräplääjiä tai meikkaajia tai torkkujia en ota itseeni. Joku aika sitten yksi tyttö ei suostunut tekemään tunneilla mitään. Istuskeli vaan ja katseli ulos ikkunasta. Tilanne oli suunnilleen sama kaikissa aineissa. Aluksi käytin paljon energiaa tytön suostutteluun tai komentamiseen, soitin kotiin, jätin tekemään tehtäviä koulun jälkeen jne. Kun mistään ei juurikaan ollut apua ja tyttö pärjäsi tekemättömyydestään huolimatta noin seiskan tuntumassa, päätin jättää hänet omiin oloihinsa. Kerran tunnissa kävin sanomassa, että nyt hommiin ja varmistin, että hän tietää mitä piti tehdä ja sitten annoin olla. Siellä oli aika monta muuta, jotka tarvitsivat ja vastaanottivat apua mielummin. Puoli vuotta myöhemmin tyttö sitten löysi jonkun sisäisen rauhan ja alkoi taas seurata tunneilla ja ottaa vastaan apua. Teinien kanssa kaikki taistelut eivät vaan ole taistelun arvoisia.

Yksi palaute on kuitenkin jäänyt minulle mieleen ja siitä pahoitin pitkäksi aikaa mieleni. Aloitin uudessa koulussa opettajana ja sain valvottavakseni 9-luokan. Ehdin olla töissä puoli vuotta, kun jäin sieltä pois. Viimeisenä päivänä monien vaiheiden jälkeen jätin pari valvontaluokan poikaa koulun jälkeen pariksi minuutiksi istumaan luokkaan. Toinen pojista avautui silloin aika ikävästi. Pojan käytöstä ja koulunkäyntiä oli vatvottu koko puoli vuotta, keskiarvo oli siinä vitosen, kutosen tienoilla, tunneilla jatkuvasti häiriöitä.

Silloin viimeisenä päivänä poika syytti minua puolueellisuudesta, miten aina suosin muita luokkia kuin omaani ja miten kostin kaiken hänelle. Muut kuulemma saivat tehdä ihan mitä tahansa ja hänelle valitettiin ihan kaikesta. Olin epäreilu, typerä ja kamala opettaja. Silloin loukkaannuin ihan tosissani. Vaikkei olisi pitänyt. Tiesin, että olin häntä vain yrittänyt auttaa. Tiesin, etten ollut ollut tahallani puolueellinen. (Ongelmallisten lasten kanssa tulee sellainen kehä helposti, kun heidän tekemisiinsä reagoi ehkä herkemmin kuin muiden, koska on saanut jo aika paljon kestää ja lapset taas hyvin hyvin herkästi aistivat kaiken vähänkin epäreiluuden suuntaisen...) Ja silti harmitti. Meni aika pitkä aika ennen kuin sain koko kohtauksen mielestäni. Mutta olen yrittänyt ottaa opikseni, lähinnä noitten ongelmallisempien tapausten suhteen siis, että positiivista palautetta pitäisi keksiä aina jostain vaikka väkisin ja selkeästi komentaa aina syystä ja niin, että lapsikin tietää miksi komennetaan.  

Tätä yhtä lukuunottamatta olen siis lähinnä nauranut näille "sä oot rasittavin ope ikinä" -jutuille. Ajauduin ehkä horsiemaan nyt muusta kuin varsinaisesti opettamiseen liittyvästä palautteesta, joten jatkan siitä ehkä toisen kerran. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Viikonlopputunnelmissa

Eilen töiden jälkeen toivoin, että voisin viettää perjantai-iltani sohvalla maaten, hyvää kirjaa lukien ja karkkeja syöden. Viinilasikin houkutteli kovasti.

Tiesin kyllä jo toivoessani, että ihan noin ei ilta tule menemään, sillä touhukkaan yksivuotiaan herättyä toisilta päiväuniltaan päätimme käydä Prismassa hortoilemassa. Kovin paljon ei viitsi sielläkään shoppailla, sillä toisen ollessa kotona kotihoidontuen turvin ei rahaa jää juuri yli. Lopulta mielihalut sen verran vei kuitenkin voiton, että juniorin mentyä unilleen, me kokkasimmekin tacoja "iltapalaksi" ja katselimme jakson verran Alcatrazia. Ihan turha kuvitellakaan valvovansa viikonloppunakaan myöhään! Kymmeneltä ryömin onnellisena peiton alle ja nukuin kuin tukki.

Kunnes puoli viideltä alkoi viereisestä huoneesta kuulua lauleskelua. Onneksi tutti ja peittely taivuttivat taaperon jatkamaan uniaan vielä pari tuntia ja seitsemän aikaan otimme pirteän ja hyväntuulisen tyttösen painimaan meidän sänkyyn.

Aamulla oli vauvauinnit, joihin mentiin tänään tyttöporukalla, jotta isikin joskus saa olla kotona itsekseen ja uinteja seuraa yleensä - kuten tänäänkin - melkein kolmen tunnin päiväunet, jolloin minä pääsin sen kirjani ja karkkipussini kanssa sohvalle köllimään (ja torkkumaan).

Nyt on ollut siis aika kiva viikonloppu! Aina se ei ole ihan itsestään selvää, sillä viikonloppuna minä olen yleensä todella väsyksissä ja väsyneenä kiukkuinen. Nyt taidan vielä hetkeksi mennä sohvalle - typsykkä nukahti juuri rättiväsyneenä leikittyään serkkujensa kanssa koko illan. Sitten minäkin kaivaudun peitteiden alle ja toivon sellaisia kymmenen tunnin yöunia :)

Tuntisuunnitelmia ja suunnittelemattomuutta

Mietiskelin tänään taas ysien tuntien jälkeen tuntisuunnitelmia tai lähinnä siis, että pitäisiköhän niihin taas panostaa hieman lisää. Auskunahan tuntisuunnitelmien vääntämiseen käytettiin tolkuttomasti energiaa ja kaikki kellotettiin tarkkaan. Sitten käytännössä ei sellaiseen näpertämiseen ole koskaan aikaa eikä ehkä aina tarvettakaan. Joidenkin ryhmien kanssa tunnit sujuvat suurempia suunnittelematta ja sitten on näitä ryhmiä, joitten kanssa kun hetkeksi pysähdyt miettimään, herpaantuu ryhmä käsistä.

Suunnittelen kyllä jonkun verran kaikkia tunteja eteenpäin. Katson aina joka kappaleen etukäteen läpi, valitsen mitä tehtäviä tehdään, mietin vähän miten kielioppi käsitellään, tehdäänkö jotain isompia töitä tai pidetäänkö sanakokeita. Käytän tätä kirjasarjaa ekaa vuotta ja uusi kirja vaatii aina enemmän työtä. Sen tarkempaa suunnitelmaa harvoin teen ja nämäkin suunnitelmat muuttuvat usein lennossa.

Sitten on meidän ysit. Tasoerot on tolkuttomat. Yksi miettii, että pitäisikö hän olla he vai hi ja toiselle passiivin menneet aikamuodot on ihan peruskauraa. Motivaatio on niillä hieman hukassa. Yhdellä sylissä kännykkä, toinen peilaa silmämeikkiä. Ne jotka on tehneet ja osaa, ne turhautuu. Ei ne häiriköi juurikaan, mutta eivätpä tee paljon muutakaan. Kaikki oppilaslähtöinen on tuhoontuomittua. Viittaaminenkin pääsääntöisesti ylivoimaista. Läksyt ihan vitsi.

Olen melko varma, että tarkemmat tuntisuunnitelmat auttaisivat tuntien pidossa paljon, kun siirtymät yhdestä tekemisestä toiseen olisi mietitty valmiiksi. Eriyttäminenkin pitäisi miettiä paremmin valmiiksi, sillä sellaiset itsenäiset työt, joissa vastuu tarkistamisesta jää oppilaalle, eivät vaan toimi. Huoh, ja sitten pitänee vetää vain tylsiä perustunteja - kuunnellaan, luetaan, käännetään, tehdään tehtävät, tarkistetaan - ja toivoa, että niistä jotain jäisi mieleenkin.

Suunnitteletteko te tuntejanne vai onnistuuko tunteella? Entä luuletteko että parempi suunnittelu auttaisi noitten saamattomien ysien kanssa?

Pelit ja vehkeet

Jee!!!!!!! Sain vihdoin ja viimein luokkaan kauan kinuamani pelit ja vehkeet eli projektorin, dokumenttikameran, kiinteät kaiuttimet ja tietokoneen. Tai se tietokone ei ihan vielä ole luokassa, mutta on varmaan jo alkuviikosta.

Olen vinkunut itselleni noita välineitä niin kauan kuin tuossa koulussa olen ollut. Pärjäähän siis piirtoheittimellä ja liitutaulullakin ihan hyvin, mutta kyllä se vähän helpottaa kun ei tarvitse koko ajan kaikesta juosta hakemaan kalvoja tai kopioita. Heti tänään käytin dokumenttikameraa tunnilla näyttääkseni Irlannista keskustellessamme lyhyen artikkelin Bloody Sundaysta. Juttu tuntui kiinnostavan oppilaita heti hieman enemmän, kun oman luennointini tukena oli lehtijuttu. Samoin lupasin seiskoille, että kunhan se tietokone saapuu kuuntelemme miten tämä walesinkielinen paikannimi lausutaan: Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch :)


Muutenkin tein tällä viikolla vähän muutoksia luokassa. Vaihdoin opettajanpöydän pois luokan edestä, pulpettiriveihin nähden toiselle sivulle. Pääsyy tähän oli se, että luokka on aika ahdas ja näin sain enemmän tilaa riveihin pulpettien väliin ja toisaalta taulun eteen. Nyt kun olen viikon pitänyt pöytää sivussa, olen todennut että tämä järjestely on muutenkin aika hyvä. 


Ilmeisesti oma pöytäni on häirinnyt minuakin näkemästä luokkaa kunnolla. Kai sitä helposti unohtuu järjestelemään papereitaan tai tavaroitaan puhuessaan eikä tule sitten katsoneeksi luokkaa kunnolla. Nyt kun pöytä ei vie minun huomiotani, saa luokka sitä enemmän ja tuntuu, että ihan eri tavalla näen kuka seuraa ja kuka ei! 


Oppilaat (jotka ovat yllättävän monessa suhteessa melko konservatiivisia) ovat olleet ihan järkyttyneitä uudesta järjestyksestä. Yllättävän moni on sitä mieltä, että luokassa oppii parhaiten opettajaa tuijottamalla ja että opettajan paikka on pöydän takana :D Huomautin tosin parille luokalle, että tuossa logiikassa on se vika, että jos kerran minua katselemalla oppii englantia, niin nythän heidän pitäisi oppia ihan hirmuisen paljon enemmän englantia, kun välissä ei ole pöytää ja he näkevät minut kokonaan!

Torstai jo taas!

Meneepä aika nopeaan! Viikot tuntuvat vierivän vähän sillä periaatteella, että maanantai ja tiistai menee nopeasti, koska on viikon alku ja silloin pitää vähän tsempata. Sitten keskiviikkona miettii, että jo ollaan puolivälissä, että kohta on taas viikonloppu ja näin torstai-iltana sitä jo käytännössä on melkein vapaalla :)

Meillä on nyt lauantaina veso-koulutus. Kaupunki järjestää joka vuosi muutaman veson, joista yhteen olisi tarkoitus kaikkien opettajien osallistua. Koulut sitten itse yleensä järjestävät ne kaksi muuta vesoa - syksyllä suunnittelupäivä ja keväällä joku vastaava. Minua ei nämä vesot haittaa, varsinkin kun kaupunki usein on saanut ainakin joihinkin vesoihin ihan mielenkiintoisia kouluttajia. En oikein jaksa ymmärtää niitä, jotka aina viitsivät purnata vesoista ja ottavat mielenosoituksellisesti jonkun romaanin luettavakseen koulutuksiin. Onhan se tylsää aina, kun on pakko jotain tehdä, mutta ei tämä minusta nyt niin ylivoimainen velvollisuus opettajille ole! Ja omasta asenteestahan se on kiinni hytötyykö vesosta mitään...

Tiedän vaan jo valmiiksi, että lauantaina iskee pieni ikävä opiskeluihin takaisin. Minä tykkään istua luentosalissa ja kuunnella luentoja. Muistan hyvin edelleen kontrastin kun viimeisenä opiskelukeväänä istuin graduseminaarissa keskustelemassa mm. kriittisestä diskurssianalyysistä ja seuraavana syksynä jankkasin neljäsluokkalaisille, ettei jäätelö-sanassa englanniksi ole g-kirjainta! :D

Koerumba

Nyt alkaa koerumba olla taas hetkeksi ohi minullakin. Huomenna pitää vielä palauttaa yhden kasiluokan kokeet ja sitten saakin taas olla jonkun aikaa rauhassa.

Kokeisiin menee ihan tolkuttomasti opettajan aikaa! En ollut oikeastaan tajunnut sitä yhtään edes opiskeluaikana. Vasta kun olin ensimmäiset kokeeni pitänyt, aloin ymmärtää miten iso show niitten teko ja korjaaminen oikeasti on.

Jos nyt ei edes puhuta kokeiden laatimisesta, niin tarkistamiseen varsinkin uppoaa helposti monta tuntia. Minä tarkistan yleensä kokeet tehtävä kerrallaan eli ensin kaikki ykköstehtävät, sitten kakkoset ja niin edelleen. Ainakin minusta homma on niin nopeampaa ja varsinkin tehtävissä, joissa oppilaat itse kirjoittavat tekstiä, pysyy sama arvostelutaso helpommin, kun muistaa suunnilleen miten paljon mistäkin tehtävästä on rokottanut. Tosin ilman kaikenmaailman lunttilappuja ei siitäkään tulisi mitään. Oppilaat kun on sangen luovia virheitä tehdessään!

Nyt kokeiden kanssa vierähti viime viikonloppu. Päivällä oli aina jotakin oikeaa tekemistä ja illat istuin kokeiden kanssa miehen katsoessa telkkaria. Mitä laajemmin osaamista heijastava tehtävä, sitä kauemmin sen tarkistamisessa menee. Alan pikku hiljaa ymmärtää opettajia, jotka suosivat monivalintatehtäviä!

Sitten kun on istunut illat korjaamassa kokeita, ei välttämättä huumorintaju riitä siihen, kun oppilaat mankuvat kokeitaan takaisin. Kuulemma heidän ei tarvitse tehdä läksyjään, kun kerran en minäkään ole tarkistanut heidän kokeitaan! (Tuo kommentti saa minut kyllä aina näkemään punaista ja takaa oppilaille melkoisen luennon siitä, miten kauan kokeiden tarkistaminen vie verrattuna siihen miten kauan he käyttävät läksyjensä tekemiseen!)

Mutta nyt se siis taas hetkeksi on ohi. Toukokuussa sitten taas.

Ja kyllä, koepäivät on varattu, etten jää ilman! Onko sinulla?

Kiusaamisesta

Olen viime päivinä seuraillut keskustelua koulukiusaamisesta. Satuin FB:ssä törmäämään jokin aika sitten Enkeli-Elisan sivuihin (ja sitä kautta saman nimiseen blogiin), mistä tänään on nettilehdissä ainakin vähän laajemmalti. Sitten sattui Imatralla se puukotus ja nyt on puhuttu Hilkka Ahteen työpaikkakiusaamisesta. Tämä kaikki on aika paljon pistänyt pohtimaan myös omaa suhtautumistani koulussa eteen tuleviin nahinoihin.

Moni osallistuu kiusaamiskeskusteluun vaatimalla ”nollatoleranssia” ja sitä, että kaikkeen kiusaamiseen on heti puututtava, kiusaajaa rangaistava ja kiusatulle taattava koulurauha. 

Todettakoon heti alkuun, että olen ehdottomasti samaa mieltä tämän periaatteen kanssa: kiusaaminen pitäisi saada loppumaan.

Mutta sitten tulee käytäntö, joka on kaikkea muuta kuin yhtä yksinkertaista kuin näistä julistuksista voisi ymmärtää.

Yläkoulun aineenopettajana kiusaamisen havaitseminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Yhtä ryhmää näkee viikon aikana ehkä korkeintaan 3 tuntia eikä se kiusaaminen yleensä tapahdu siinä keskellä oppituntia, opettajan nenän alla. Vähintään odotetaan, että ope kääntää selän ja sitten viskotaan kumeja tai muuta sellaista. Kiusaaminen osataan kätkeä ja kiusattu usein auttaa tässä kiusaajiaan, sillä alakynnessä oleva harvoin uskaltaa kertoa ja vaatia kiusaamisen lopettamista. 

Toisaalta jos tunnilla saakin jonkun kiinni kiusanteosta, ei yksittäinen tapaus ehkä opettajalle näytä kovin vakavalta kiusaamiselta. Jukka heitti Mikkoa kumilla. No, sellaista sattuu yhtenään ja heittäjät ja maalitaulut vaihtuu. Yhden tunnin opettaja ei näe koko koulupäivän tapahtumia eikä tiedä, että Mikon selkään on satanut 10 kumia, 50 paperimyttyä, 20 lumipalloa koulumatkalla ja kaksi koripalloa liikuntatunnilla. Ellei Mikko tai joku muu sitä sitten kerro. Harvoinpa sitä opettajien kesken ehtii vertaillakaan, että mitä eri luokissa sattuu – tai kun vertaillaan, niin puhutaan vakavammista jutuista. Lentävät kumit eivät vain ylitä uutiskynnystä opettajainhuoneessa. 

Ja lopulta, vaikka opettaja jotenkin huomaisikin, että nyt Mikko tuntuu olevan koko ajan kiusanteon kohteena ja puhuttaa pojat yksitellen, on hyvin usein vastassa yhteneväinen kertomus: se on vaan sellasta vitsailua. Mikko muiden mukana vakuuttaa, että ei tässä mitään, ei tunnu missään, ei kiusata ja ne muut vakuuttaa, että joo, ei me enää. Eikä mikään muutu. 

Joskus kiusatut osaavat antaa myös samalla mitalla takaisin. Silloin opettaja (jolle teinipoika ei mistään hinnasta halua kertoa, että ennen kuin uitti tyypin lumihangessa, se toinen oli haukkunut häntä homoksi jo vuoden ja piilottanut pipon vähintään kerran päivässä) on vaan enemmän hukassa. Kuka tässä nyt kiusaa ja ketä? 

Opettajan ei auta kuin olla tuntosarvet höröllä. Niin usein sitä aistii, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta kun kukaan ei kerro, ei myönnä, ei tunnusta, ei avaudu, jää opettajalle vain avuton olo.Toisaalta ei opettajan pidäkään kaikkia kinoja olla ratkaisemassa. Tarkoitushan kuitenkin olisi, että mitä vanhemmiksi oppilaat tulevat, heidän pitäisi pystyä ratkaisemaan jutut keskenään. Mutta sitten pitäisi opettajan tietää, että mikä on ”kina”, joka selviää itsestään ja mikä ei...

Tämän tarkoitus ei mitenkään ole sanoa, että kiusaamiseen olisi mahdotonta puuttua tai että tilanne on vain oppilaiden käsissä. Päin vastoin. Opettajien pitää rohkeasti kysyä ja puhua oppilaidensa kanssa, puuttua, komentaa ja kysellä. Pitää luoda hyvää suhdetta ja keskusteluyhteyttä silloinkin kun kaikki on hyvin, jotta silloin kun ei ole, on vaikeudetkin helpompi selvittää. Pitää ruokkia oppilaiden hyvää itsetuntoa ja luokkien ryhmähenkeä, jotta kiusaamiseen ei tarvitsisi päätyä. Pitää yhteydet auki vanhempiin, jotta pienistäkin huolista voidaan puhua aiemmin ja avoimemmin. Ottaa oppilaat ja heidän huolensa tosissaan, vakavasti ja olla luottamuksen arvoinen. 

Yläkoulussa tämä on ihan valtava haaste, mutta sen ei pitäisi olla ylitsepääsemätöntä. Tai ainakaan se ei saisi olla.

Ehkä toisaalta toivoisin voivani hiukan näin avata opettajan perspektiiviä. Että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, kuin ”nollatoleranssi” joskus antaa ymmärtää. Että opettaja joutuu luottamaan erittäin paljon omaan vaistoonsa ja omaan sosiaalisiin taitoihinsa oppilaiden välisiä asioita selvittäessään. Ehkä toivoisin ymmärrystä myös sille, että aina ei vaistotkaan voi olla oikeassa ja aina ei opettajakaan osaa reagoida niin kuin pitäisi. 

Kyllä meistä silti suurin osa yrittää, vai mitä?

Liian helppo koe?

Korjasin juuri seiskojen kokeet valmiiksi ja melkein hävettää palauttaa niitä. Ne menivät todella hyvin. Keskiarvo on yli kasin. Koe oli siis liian helppo.

Liian helppo koe on tietyllä tapaa paradoksi, sillä jos kokeessa mitataan miten hyvin jonki asian hallitsee, on sen toivottavaakin mennä hyvin. Kokeistahan on silloin tarkoituskin tulla hyviä numeroita ja opettajan kuuluu iloita oppilaidensa osaamisesta sen sijaan, että harmittelee liian hyviä numeroita.

Itse tehdyt kokeet eivät kuitenkaan ole mitään absoluuttisia mittareita eivätkä oppilaat yleensä kaikki osaa erittäin hyvin opetettuja asioita. Silloin korkea keskiarvo kertoo, että koe oli liian helppo. Nyt jälkiviisaana myönnän, että tässä kokeessa painopiste ei ihan ollut kohdallaan. Yksinkertaisista tehtävistä sai kokonaisuuteen nähden liikaa pisteitä, kun taas niistä tehtävistä, joissa hajontaa oikeasti enemmän syntyi, ei jaossa ollut tarpeeksi pisteitä.

On se silti vähän typerää, että hävettää palauttaa hyvin menneitä kokeita. Ei kai pitäisi? Harmittaa ehkä se, että koenumerot eivät nyt kerro ihan sitä koko totuutta osaamisesta. Oppilaat ja vanhemmat kun eivät tunnu muuta kokeesta näkevän, kuin pelkän numeron. Liian hyvä numero voi itse asiassa toimia jopa motivaatiota heikentävänä, jos jatkoa ei sille myöhemmin seuraakaan tai jos oppilas alkaa ajatella, ettei työtä numeron eteen tarvitse tehdä, kun hyviä koenumeroita satelee muutenkin. Pari seuraavaa koetta korjannee asiaa oikeaan suuntaan...

Sitten taas omatunto soimaa pessimististä minua, joka ei muka voi suoda oppilailleen edes sitä lyhyttä iloa hyvästä numerosta, sillä enhän minä tietenkään toivo oppilaitteni epäonnistuvan.

Ehkä minä vain mietin ihan liikaa koko juttua?

Karjan ajaminen eli ulkoilupakko välitunneilla

Kyllä, meillä on pakko ulkoilla välituntisin. Kaikki välitunnit.

Oppilaiden ulos ajaminen on kuin karjan ajoa. Massaa alkaa työntää edellään pitkin käytävää kohti rappuja ja sitten ulko-ovea. Aina joku yrittää livahtaa tarkkasilmäisen cowboyn ohi mumisten jotain takin hakemisesta tai vessasta tai opettajainhuoneesta, vaan vahtikoira ei anna periksi: nyt on mentävä ulos. Jos ei liikettä tapahdu, aina voi uhata jälki-istunnolla. Nyt jos ei takapuolet nouse rapulta ja jalat ala lapsia ulos niin jokainen saa jälki-istuntolapun kotiinviemisiksi.

Lopulta kun tuulikaapista saa väännettyä sinnikkäimmät ulko-ovien ulkopuolelle (ei, tuulikaappia ei lasketa ulkotilaksi vaikka ulko-ovea pitäisikin auki) on aika ratsata vessajono, jossa on välitunnin pituuteen nähden aivan liikaa ihmisiä. Osan voi siis heittää pihalle: turha yrittää siinä vältellä ulkoilua, ette ehdi vessaan kuitenkaan. Sääliksi käy niitä, joilla on oikeasti hätä.

Koko show on ihan typerä.

Meillä ulkoilupakkoa perustellaan ensinnäkin tuulettumisella. Kun saa raitista ilmaa, jaksaa paremmin istua sisällä taas seuraavan tunnin. Toiseksi meillä ei oikein ole hyvää sisävälituntitilaa: vain käytäviä ja rappusia ja niitä on vaikea valvoa.

Silti vähintään kerran päivässä joku tulee opettajainhuoneeseen puhkuen pyhää raivoa laiskaa ulosvalumista kohtaan. Ne pitäisi saada kuriin! Jälki-istuntoja vaan kaikille, ketkä käytävästä löytyy! Minua show lähinnä huvittaa ja naurattaa teinien kekseliäisyys keinoissa vältellä ulos menoa. Ehdotin kerran kompromissiratkaisua opettajainhuoneessa: jospa ruokavälitunnit saisi olla sisällä. Silloin jäisi vain pari aamuvälituntia ja yksi iltapäivävälitunti valvottavaksi. Vähemmän stressiä meille, vähemmän stressiä oppilaille. Toivottavasti vähemmän temppuilua ulos menon kanssa, kun joka välitunti ei tarvitse.

Tarvitseeko erikseen sanoa, että ehdotus ammuttiin heti alas. Ei onnistu. Turha yrittää. Ei toimi. Ei edes mietitä onnistuisiko. Jälki-istuntoja vaan lisää.

Huoh. Joskus olen valmis allekirjoittamaan väitteen, että maailman muutoshaluttomin ammattikunta on opettajat.

V - ä - s - y - n - y - t

Luoja miten jotkut päivät vaan vievät kaikki voimat!

Joskus on pitkiä päiviä, jotka hujahtavat ohi vaivatta. Ryhmät on kivoja. Tunnit sujuvat ongelmitta. Asiat etenee. Töissä on kivaa.

Sitten on päiviä, jotka on aina yhtä raskaita. Pahinta on päivän viimeiselle kahdelle tunnille osuneet kaksi ryhmää, jotka eivät anna hetken rauhaa. Kaikki pitäisi olla sekunnilleen mietitty ja valmisteltu. Yksikään kalvo ei saisi olla hukassa. Yhtään monistetta ei saisi puuttua. Mitään tuntia häiritsevää ei saisi tapahtua. Joskus tuntuu, ettei kukaan saisi edes pyytää apua.

Sillä silloin tunti saattaa karata käsistä. Sekunnin herpaantuminen ja joku käyttää sen hyväksi. Alkaa sipinä ja supina. Juttelu. Nauru. Jonkun kännykkä ilmestyy pulpetille. Ihan mitä tahansa eikä hallinta palaudu yhdellä komennolla, niin kuin helppojen ryhmien kanssa. Tuntien hallinnasta pitää käydä jatkuvaa kädenvääntöä ryhmän kanssa: Tehdäänkö niin kuin minä sanon vai tehdäänkö mitä ryhmä päättää. Keskitytäänkö tehtäviin vai kinastelemaan tyttöjen oikeudesta pitää pipoa sisällä. Tehdäänkö kuuntelutehtävä vai neuvotellaanko viikonlopun ohjelmasta. Luetaanko kappale vai surffataanko salla puhelimella netissä.

Olo on kuin auton ratissa huonossa kelissä: jos et ole koko ajan läsnä ja koko ajan keskittynyt, olet ojassa ennen kuin huomaatkaan.

Joskus kun näitä ryhmiä on pari peräkkäin, olen väsyneempi kuin koko yön valvomisen jälkeen.